Ootteko olleet pöpilässä?

[quote author="Vierailija" time="23.11.2013 klo 00:30"]

[quote author="Vierailija" time="23.11.2013 klo 00:23"]

Suljetulla osastolla ovet ovat tukeva rakenteisia ja ovien lasit ovat särkymätöntä lasia sekä ovet tietysti lukossa. Ikkunoistakin ainakin osa on panssarilasia. Lisäksi oven vieressä on ikkuna josta näkee piileskeleekö potilas avautuvan oven takana. Ikkunoissa ei ole kahvoja ja avaus kahvojen reikien päällä on muistaakseni levyt.

Lisäksi osastolla on pyöreäseinäinen "kumikoppi" agressiivisia potilaita varten. Yleensä suljetulta osastolta hyvin käyttäytyvät potilaat pääsevät käymään sairaalan kanttiinissa. Osastoilla on myös sisäpiha josta ei pääse karkaamaan. Agressiivinen potilas voidaan myös laittaa lepositeisiin. Kun potilaita viedään suljetun osaston ulkopuolelle esim. ruokalaan tai askartelemaan on mukana hoitajia vartioimassa etteivät nämä karkaa.

[/quote]

Miksi se koppi on pyöreä?

[/quote]

Läpällä.

[quote author="Vierailija" time="22.11.2013 klo 21:20"]

Olen ollut, mutten muista siitä kovin paljoa.

Muistan lääkärin joka sanoi että on mukava nähdä joku jolla on "puhtaat" käsivarret.

Muistan että minulla oli yhden yön ajan huonetoveri.

Muistan jonkun joka vaelsi huoneeseeni selittämään sekavia kunnes hoitaja haki hänet pois.

Muistan valvotun syömisen, valvotun suihkussa käymisen.

Muistan kuinka veljeni vaimo kävi minua katsomassa ja toi lehden luettavaksi.

Muistan etten puhunut mitään koko siellä oloni aikana, mutta tunsin koko ajan etten kuulu sinne. Muuta en sitten muistakaan.

Siitä on aikaa liki 10 vuotta, enkä ole kertonut- enkä kerro- aviomiehelleni. Olen veljelleni sanonut kerran kauan sitten että en halua puhua tuosta ajasta tai siitä mikä johti siihen ja hän lienee välittänyt toiveeni muille jotka tuosta tietävät.

[/quote]

Puhtaista käsivarsista puheenollen muistan että musta otettiin siellä puoliväkisin verikokeita. Pidettiin ylhäällä vaikka pyörryin. Huusin vaan epätoivosta ja lopullisesta uupumuksesta että lopettaisivat satuttamasta mua enempää. Etten enää jaksa. Koski jo liikaa.

Munkin ruokailua vahdittiin. Ja sanottiin että voin saada suihkuun apulaisen. Se kuulosti niin hirveälle ajatukselle, että joku tulee kattomaan mua alasti suihkuun ja ehkä jopa koskee mua, pesee siis, että raahasin itteni väkisin, yksin, suihkun lattialle. Enkä jaksanu edes hukuttautua. Muistan miten valuva vesi kuitenkin jotenki lohdutti. Ihan kuin se olis antanu lempeitä halauksia äärimmäiseen tuskaan. Niinku lempeä kesäsade tuntui lapsena lohduttavalle. Silloin taisin pystyä jo itkemään. Tai lähelle sitä.

Mun huoneessa toinen huonetoveri kyseli kiukkuisena että seuraanko häntä. Toinen roikkui mussa ja sanoi juuri yrittäneensä itsemurhaa, ja että mun pitäis auttaa häntä. Olin ihan rikki.

Olin i h a n rikki. Siis silleen että jotain on särkyny kokonaan ja tosi syvältä.

Mutta jotenki selvisin hengissä. Oon nykyään aika hyvä ihminen ja rakastan lempeästi mun läheisiäni. Ja jaksan ymmärtää monenlaisia ihmisiä, elämäntilanteita ja kokemuksia.

Olen ollut. Kaksi viikkoa ja myöhemmin yhden yön. Tilanteeni oli siinä mielessä erilainen, että minulla ei ollut harhaisuutta, masennusta tms. vaan niin vaikeat paniikkioireet etten pärjännyt enää kotona. Tuo oli akuutti osasto, jossa ei tehty käytännössä mitään. Annettiin ns. ensiapu. Olin omasta tahdostani, joten minulla oli käytännössä vapaa kulku. Osalla ei saanut olla puhelinta ollenkaan, minulla oli koko ajan ja pääsin ulos, kun pyysin ja kerroin milloin tulen takaisin. Kävin kotonakin suht usein. Kun olo parani, halusin kotiin ja pääsin. Ja kotiutuessa tunsin itseni kyllä melko terveeksi siihen nähden, mitä osastolla näin :/ 

Mulla oli sellanen kumma kokemus että odotin oikealle osastolle pääsemistä kroonikkojen osastolla eli porukka oli jokseenkin " kylähullua". Mutta siellä muhun laskeutui rauha, että nyt olen turvassa ja omieni keskellä!! Aika outo juttu. Masentuneiden nuorten osastolla ei sitten ihan niin hilpeä tunnelma ollut. Ihmettelin kymmenen maita että minne kaikki yhtäkkiä katosivat, niin hoitaja totesi että oli vähän aikaa sitten iltalääkkeiden aika.

Elämässä tapahtuu. Ollaan armollisia toisillemme.

Sepä se - jos ihmiset todellakin olisivat armollisia ja kiltimpiä toisilleen, olisi noissa paikoissa puolet vähemmän asiakkaita. Vaan mitä tämä elämä paikoitellen todella joillekin on...