Ikuisuusaihe; mies ei halua lasta

[quote author="Vierailija" time="16.11.2013 klo 22:42"]

Apua. Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. 

Olen 26-vuotias, mies on 29. Minä haluaisin alkaa perustaa perhettä, mies haluaa "sitten joskus". Muutama vuosi sitten sanoi että kymmenen vuoden päästä. Sitä ennen sanoi että ehdottomasti ei ikinä. 

Minä olen todella perhekeskeinen ja koti on minulle tärkeä. Mies haluaa mahdollisesti muuttaa ulkomaille ja matkustaa, mennä ja tulla ja tehdä asioita kahdestaan. 

Sain juuri yliopistosta maisterin paperit ulos, minulla on vakituinen työpaikka tiedossa. Mies on yksityisyrittäjä rakennusalalla. Meillä on ihan kiva rivitalokolmio kaupungissa, auto ja kaksi kissaa. "Puitteet" ovat siis kunnossa, mikäli sillä on jotain väliä.

Pitääkö minun nyt vain odottaa, ja ottaa se riski että mies päättääkin ettei halua perhettä kanssani lainkaan? Minä olen aina halunnut ison perheen, eli joudun jokatapauksessa varmasti hylkäämään haaveeni siitä. Tuleeko tälläisestä miehestä ikinä hyvä isä, vai luonko tässä tiedostamattani taas yhden katkeran muka-isän lisää? 

Olisiko kaikkien kannalta helpompaa että eroaisimme ja etsisimme tahoillamme kumppanit, jotka jakavat tulevaisuuden haaveemme?

Toisaalta en usko, että elämän kuuluu olla helppoa, enkä usko että suhde tulisi heittää ensimmäisen vastoinkäymisen myötä roskakoriin.

Rakastan miestäni yli kaiken. En toivo hänelle elämää jossa hän kokee vuosikaudet valinneensa omia unelmiaan vastoin. Aivan kuten en toivo sitä itsellenikään.

Onko kukaan ollut samassa tilanteessa? Miten kävi? Kasvoivatko unelmanne yhteen vai erositteko? Menittekö mahdollisesti naimisiin, hankitte lapset ja erositte sitten? 

Myös te jotka ette ole olleet samassa tilanteessa mutta koette osaavanne neuvoa - auttakaa.

-Surullinen

[/quote]

Erotkaa. Mies ei halua lapsia. Sinä haluat. Mitä keskustelemista siinä enää on?

[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 03:05"]

[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 02:49"]

Oletko toteuttanut unelmiasi vai onko ainoa unelmasi perustaa perhe? Mitä taitoja, kieliä, viisauksia voit opettaa lapsellesi? Miksi äitiyden identiteetti on sinulle niin tärkeä juuri nyt?

[/quote]

Nyt pääsi nauru. Koulussahan mainitsemisia asioita opetetaan. Mitä äidit muka opettavat? Kieliä? Viisauksia? Joku tolkku nyt ihan oikeasti.

[/quote]

Tuo on juuri ongelma yhteiskunnassa. Oletetaan että koulu opettaa. Koulu ei todellakaan opeta. Vanhempien pitää opettaa myös. Vanhempien pitää olla niitä jotka pystyvät auttamaan lasta opinnoista ja opettamaan lasta kotona. Vanhempien pitää myös opettaa rahan tienaaminen, omien asioiden järjestäminen jne.

Koulun ei ole koskaan edes pitänyt olla ainoa koulutus paikka lapselle. Lapsi tarvitsee ehdottomasti vanhempien opetusta.

Vanhempien pitäisi myös opettaa kädentaidot, ruooanlaitot, hyvät käytöstavat jne.

Kerronpa oman tarinani. Halusin lapsia "aina", pienestä pitäen. Niin sanoi haluavansa myös elämäni mies, jonka kanssa aloin seurustella jo teininä. "Mutta ei vielä", kuului hänen peräkaneettinsa.

Elimme yhdessä 20 vuotta, ja minä odotin, milloin se miehen "vielä" tulee. 35-vuotiaana minulta todettiin endometrioosi ja sanottiin, että lapsensaamismahdollisuuteni ovat lähellä nollaa.

Vähän sen jälkeen mieheni ilmoitti tahtovansa lapsia "nyt". Minulta se ei enää onnistunut. Mies lähti ja on nykyisin kolmen lapsen onnellinen isä, uusi vaimonsa on minua yli 10 vuotta nuorempi.

Itse olen nyt viisissäkymmenissä lapseton yksineläjä.

[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 03:05"]

[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 02:49"]

Oletko toteuttanut unelmiasi vai onko ainoa unelmasi perustaa perhe? Mitä taitoja, kieliä, viisauksia voit opettaa lapsellesi? Miksi äitiyden identiteetti on sinulle niin tärkeä juuri nyt?

[/quote]

Nyt pääsi nauru. Koulussahan mainitsemisia asioita opetetaan. Mitä äidit muka opettavat? Kieliä? Viisauksia? Joku tolkku nyt ihan oikeasti.

[/quote]

Sä olet ilmeisesti näitä vanhempia joiden mielestä koulun ja yhteiskunnan pitää vastata täysin lasten kasvatuksesta, vanhempien ei tarvitse tikkua ristiin laittaa. Ja senhän kyllä nykyään lapsista huomaa että tällaisia vanhempia on aika paljonkin.

[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 02:20"]

26 vuotiaana olet vielä nuori ja elämäsi on edessä. Minusta ei ole mitään stressiä vielä hankkia lapsia. Sinun tilanteessa odottaisin vielä 30 vuotiaaksi asti ja nauttisin täysillä elämästä. Mitä annettavaa sinulla on lapselle, jos et ole kunnolla elänyt omaa elämääsi?

[/quote]

Että sitten 30-vuotiaanan ero ja kiivaasti uutta puolisoa etsimään?

[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 10:50"]

[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 03:05"]

[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 02:49"]

Oletko toteuttanut unelmiasi vai onko ainoa unelmasi perustaa perhe? Mitä taitoja, kieliä, viisauksia voit opettaa lapsellesi? Miksi äitiyden identiteetti on sinulle niin tärkeä juuri nyt?

[/quote]

Nyt pääsi nauru. Koulussahan mainitsemisia asioita opetetaan. Mitä äidit muka opettavat? Kieliä? Viisauksia? Joku tolkku nyt ihan oikeasti.

[/quote]

Sä olet ilmeisesti näitä vanhempia joiden mielestä koulun ja yhteiskunnan pitää vastata täysin lasten kasvatuksesta, vanhempien ei tarvitse tikkua ristiin laittaa. Ja senhän kyllä nykyään lapsista huomaa että tällaisia vanhempia on aika paljonkin.

[/quote]

En ole tuo, jolle vastasit, mutta vanhemmat kyllä harvemmin opettavat lapsilleen muita kieliä kuin äidinkielensä. Toki kouluaineissa on hyvä olla apuna, mutta jos ap on opiskellut yliopistossa, luulisi hänellä jonkinlaiset valmiudet olevan siihenkin. 

Ja viisaushan ei ole ollenkaan iästä kiinni, kuten ei myöskään se, mitä kykenee opettamaan lapselle.

Mun mielestä on todella outoa neuvoa toisille ihmisille jollain nettipalstalla sitä, missä iässä kunkin pitäisi lisääntyä. Se on aika henkilökohtainen juttu.

https://www.perheaikaa.fi/jutut/lapsi-toiveissa/odotus/mies-ala-varasta-kahdeksaa-vuotta-hanen-elamastaan/

Sinun ei pidä odottaa muuttuuko miehen mieli vaan sinun on tehtävä loogiset päätelmät siitä miten kirjoitit eli haluatte tulevaisuudelta ihan eri asioita ja suurin niistä on tuo perhe. Sinä haluat perheen ja mies ei. Eli vaikka vaikeaa tulee olemaan henkisesti, niin teidän on erottava ja etsittävä sellaiset kumppanit, jotka haluavat samoja asioita.

Olen ollut sinun iässäsi samassa tilanteesa. Nyt onnellisesti naimisissa ja esikoinen pian tulossa :). Enkä ole katunut eropäätöstä päivääkään.

Olen myös seurannut monenlaisia tarinoita, ja sanoisin että vaikeimman kautta menee jos odottaa, milloin miestä innostaisi. Sitten kun häntä innostaa voi olla sinun hetkesi saada lasta jo ohi. En todellakaan suosittele odottamaan 30-vuotiaaksi: eroat kolmekymppisenä toiveena löytää lapsia haluava mies, ja etsintöihin uppoaakin vaikkapa 2-5 vuotta. Siihen päälle tutustuminen uuteen mieheen, vakiintuminen ja pikku hiljaa toiveena saada lapsi. Sehän on hienoa jos lapsia silloin ilmaantuu, mutta naisen biologia voi pistää hanttiin. Ja lujaa. 

Uskon että asia on tajuttoman vaikea, vaikea valita kahdesta rakkaasta se "rakkaampi". Minä kuulostelin jo suhteen alussa yleisellä tasolla, mitä kumppani ylipäätään ajattelee lapsista ja lastensaannista. Onneksi ajatukset osuivat yksiin. :) Vielä ei lapsia ole mutta niitä tulee, jos oma biologiani antaa myöten.

Minun neuvoni: keskustella asia mahdollisimman pian selväksi. Ja jos vastaus on että lapsia ei ikinä tai ei ainakaan kymmeneen-viiteentoista-kahteenkymmeneen-tuhanteen vuoteen niin sitten ei auta kuin puntaroida, kuinka tärkeä lapsi ja perhe itselle on. Minulla se nostaisi vaakakupin lähdön puolelle. 

[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 01:36"]

Tuskin osaan auttaa aloittajaa (vaikka haluaisin), mutta pari asiaa mietityttää. Jos oot aina tiennyt haluavasi useita lapsia, tuntenut olevasi perhekeskeinen jne., niin ihastuminen muuttui vakavaksi rakkaudeksi mieheen, jonka mielipide aikanaan oli "ei ikinä"?

Ja millaisia ne tunteet nyt ovat? Jotenkin mun lukemana nuo sun ilmaukset olivat vähän haileita... ollaan sitoutuneita ja viihdytään yhdessä.

Neuvomaan tosiaan oon valitettavan huono, olen kokenut nuo asiat niin toisin kuin useimmat naiset. Jotenkin outona pidän myös tuota miltei hysteeristä "kaikki hyvät miehet viedään markkinoilta heti" - juttua. Äh, ehkä olen vaan kotoisin eri todellisuudesta. Ja mulle oli kovin luontevaa ottaa itseäni nuorempi mies, että kai hänen ikäisissään sitten oli noita hyviä vapaana. 

Surettaa, kuinka moni ei saa sellaista parisuhdetta kuin haluaa tai tarvitsee. Silti tekis mieli sanoa monille, että relatkaa nyt vähän.

[/quote]

Miehen mielipide tuli ilmi vasta kun olin jo korviani myöten rakastunut. Tosin emme olleet tunteneet tässä vaiheessa vielä vuottakaan. Olin parikymppinen tuolloin, siirsin asian mielestäni puoliväkisin koska se ei ollut silloin niin ajankohtainen.

Pitänee ehkä tarkentaa että minä olen sinun kanssasi kovin samaa mieltä, hysteriasta saada äkkiä lisääntymishaluinen mies. Minä haluan miehen jonka kanssa tiedän haluavani viettää loppuelämäni, jonka kanssa jaamme samankaltaisen arvomaailman, pystymme keskustelemaan, nautimme samankaltaisista asioista, arvostamme toistemme itsenäisyyttä, luotamme ja panostamme suhteeseen. Voisi kai sanoa että olen aika valikoiva. 

Mieheni ei ollut ennen minua ikänä sitoutunut kehenkään. Hän ei ollut ikinä edes asunut naisen kanssa kun ostimme oman kotimme. Hän on sanonut myös ettei ikinä muuta naisen kanssa yhteen. Nyt mielipide on muuttunut siihen, että hän muuttaa elämässään vain yhden naisen kanssa yhteen (minun, alias sen oikean).

Mieheni on todella harkitseva, rehellinen, varovainen. Mutta hän on sitoutunut, luotettava, pysyvä. Jaamme yhteisen ihanteen parisuhteesta, jonka eteen tehdään töitä ja kompromisseja. 

Elämä jota elämme on miehelle aivan uutta, hän on tottunut elämään yksin. 

Niin ja kysyit tunteistani. Eivät ne ole laimeat lainkaan, olen edelleen korviani myöten rakastunut. Kunnioitan ja arvostan miestäni ja hänen tapaansa elää. Nauramme yhdessä. Meillä on kivaa. Harrastamme ja jaamme arjen puoliksi. Mies on aina tukenani ja minä hänen. Voimme olla juuri sellaisia kuin olemme.

Tavallaan minä olen senkin henkilön kanssa samaa mieltä, joka kommentoi että odota rauhassa 30 asti ja elä elämääsi. Ei minulla ole niin kiire. Mutta olen alkanut kyseenalaistaa tulevaisuuden, luultavasti minulla on alkanut se kuuluisa kello nyt tikittää kun toisinaan en pysty edes ajattelemaan asiasta järkevästi. 

[quote author="Vierailija" time="17.11.2013 klo 02:49"]

Oletko toteuttanut unelmiasi vai onko ainoa unelmasi perustaa perhe? Mitä taitoja, kieliä, viisauksia voit opettaa lapsellesi? Miksi äitiyden identiteetti on sinulle niin tärkeä juuri nyt?

[/quote]

Kyllä minä olen toteuttanut unelmiani ja tavoitteellisesti pyrkinyt niitä kohti. Valmistuin juuri unelma-ammattiini. Arvostan lähipiiriäni ja perhettäni, joista pidän hyvää huolta. Harrastan paljon ja monipuolisesti. Olen pienestä asti matkustellut. Olen elämässäni hyvin tyytyväinen ja onnellinen. 

Mitä taitoja ja kieliä voin opettaa lapselleni? Heh, minä koen tämän kysymyksen aika huvittavana. Ei kai kenenkään tarvitse opetella seitsemää kieltä puhumaan (ja opettamaan) ennen äidiksi tuloa?

Minä ajattelin ennen kaikkea opettaa lapselleni toisten ihmisten kunnioittamista ja huomioonottamista, suvaitsevaisuutta, oman arvon tuntoa, kriittistä ajattelua, käytöstapoja, elämän kulkua. Haluaisin antaa lapselleni oikeanlaiset eväät elämässä pärjäämiseen sen sijaan että antaisin valmiiksi pureskeltua ateriaa, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Toki jos lapsi haluaa opetella vaikkapa japania tai kuviokelluntaa niin saatan kuskata häntä harrastamaan. 

Huvittaa hiukan, miten tämä ketju meni APn CV:ksi... Kohta kysytään paino ja pituus ja uskontokunta, vuositulot ja rasvaprosentti. 

Jos olisin sinä niin kyllä minun mielestäni olisi nyt kunnon keskustelun paikka teidän suhteessa.

Se että asioista keskustellaan ei ole painostamista.

Ja jos miehesi ei pysty edes lapsista asiallisesti keskustelemaan niin huonolta näyttää.

Itse olin 22v ja mies 25v. kun aloimme seurustella ja kyllä jo alusta asti puhuimme "perheasiat" selviksi.

Molemmat oli sitä mieltä että ensin opiskelut ja sitten naimisiin ja lapsia haluamme molemmat.

Menimme naimisiin 4 vuoden seurustelun jälkeen ja minuun iski valtava vauvakuume.

Mies oli aluksi vähän yllättynyt että nyt hetikö ;) niitä vauvoja jo tehdään mutta tuumasi sitten että sopiihan se :)

Ja eihän sitä vauvaa sitten niin vaan "tehtykään" eli meni melkein 2 vuotta ennenkuin olin raskaana.

Ja 2. lapsen kanssa meni samat melkein 2 vuotta paitsi sen 2 vuoden aikana sain keskenmenon ja oli yksi tuulimunaraskauskin.

Ap, sinun mielipiteesi ovat aivan yhtä arvoikkaita kuin miehenkin! Sinulla on oikeus haluta punainen tupa ja perunamaa, 3 lasta ja puolikas kultainennoutaja. Ei sinun miehesi haaveet ole yhtään sen parempia tai hienompia, vaikka ehkä nyky-yhteiskunnassa siltä saattavat tuntuakin. Älä anna miehen lytätä sinua! T. Sellainen vaimo, joka uskoi pitkään että lasten haluaminen on ihan tyhmää koska mies niin uskotteli

Vaikea uskoa, että mies alkaisi tuossa vaiheessa haluta enää lapsia, ja vaikka hän lapsentekoon myöntyisikin, todennäköisyys vetäytymiseen ja huonosti hoidettuun isyyteen on aika suuri. Ihmisen arvot ovat kuitenkin aika pysyviä, ja vapautta ja itsenäisyyttä arvostava ihminen ei helposti sopeudu lapsiperhearkeen. Valitettavasti mies voi sanoa suhteen pelastamiseksi mitä tahansa, koska hän rakastaa sinua ja pelkää menettävänsä sinut. Sinulta vaaditaan nyt kylmää päätä.

Kukaanhan ei voi sano varmuudella, miten tuossa käy jos jäät odottelemaan miehen ratkaisua, eikä myöskään millainen isä hänestä tulee. Mutta ylipäätään lasten saamisesta: selvästi haluat lapsia ja et voi odotella loputtomiin. Jos joudut "vaihtamaan miestä" lapsia saadaksesi niin siihen voi mennä aikaa. Luulen, että itse sanoisin miehelle, että "rakastan sinua, mutta tiedän haluavani lapsia ja aika pian. Ja tiedän, että sinä et tiedä haluatko vielä tai ollenkaan. Mutta naisena en voi odottaa ikuisuuksiin. Aion nyt olla mainitsematta asiaa vuoteen/puoleentoista/kahteen vuoteen ja elää kanssasi rennosti kuten ennenkin. Sen jälkeen aion ryhtyä hankkimaan lapsia, joko sinun kanssasi tai jonkun muun kanssa. Toivottavasti sinun kanssasi."

Jotenkin tulee mieleen, että sä olet vähän tossun alla tai kunnioitat liikaa miehesi mielipiteitä asioista. Niin kuin joku jo sanoikin, sun toiveet ja mielipiteet ovat aivan yhtä arvokkaita, ja sun täytyy toimia niin kuin on sulle itsellesi oikein, ei miellyttää miestä. Muuten katkeroidut ja petyt.

Sitten tää, jos nykyinen miehesi suostuu lapsiin niin toki on mahdollista että hänestä sukeutuu kelpo isä, mutta jos nyt ennustaa pitää niin aika moni asia kuvauksessasi hänestä viittaa päinvastaiseen tulevaisuuteen. En ole nähnyt tälläkään palstalla mistään muusta ammattiryhmästä niin paljon valitusta kuin yrittäjäpuolisoista, nimenomaan tuon kannalta, että yrittäjäisä ei todellakaan ole omistautuva isä eikä tunnu välittävän perheestä. Ja vaimon jaksaminen on todella kortilla. Yrittäjyyteen vielä päälle tuo, että hän pitää vapaudesta, matkustelusta, mukavuudesta, eikä oikein halua lapsia = ei hyvältä kuulosta. Mutta tietty on vaikea järkisyistä lähteä tekemään lapsia jonkun muun kanssa, jos on rakastunut nykyiseen. Kehottaisin siinä tapauksessa varautumaan siihen, että sinä hoidat kaiken ja jos mies osallistuu niin se on ylimääräistä bonusta.

Voi olla että olet nyt kovin rakastunut, mutta lapsiperhearjessa pelkkä rakkaus ei valitettavasti riitä. Mieti, onko puolisosi sellainen, joka varmasti jakaa asiat arjessa kanssasi. Kotityöt, ruuanlaiton, lasten kakkavaippojen vaihdon, kunnioittaako sinun tarpeitasi (esim. lepoon)? Noihin arjen asioihin meidänkin suhde lopulta kaatui, kun mies oli sitä mieltä että hänen hommiinsa kuuluu sohvalla makaaminen ja töissä käynti, joskus lasten kanssa leikkiminen kunhan ne on pesty, puettu, vaipatettu ja syötetty valmiiksi. Ja jos silti sattui lasta kiukuttamaan, niin eihän se miehen asia ollut sitten. Ja minä muutuin tietenkin äitiyden myötä miehen silmissä täysin koneeksi, jolla ei ollut tunteita, eikä tarvetta lepoon tai nollaamiseen. Sai mies sitten lähteä, vaikka häntä rakastinkin. Jälkeenpäin ajateltuna nuo merkit oli ilmassa jo ennen lapsia ja miehelle lapsen saamisessa tärkeintä oli suvun jatkuminen. Silloin olin vain iloinen, että sain miehen joka halusi lapsia ja että ylipäänsä kelpasin jollekin. Nykyään olen kasvattanut itsetunnonkin.

Olin aiemmin samassa tilanteessa, ja ajattelinkin heti että hei sähän oot mun eksän nykyinen muija varmaan, mutta sillä ei kyllä maisterinpapereita ole. Mun eksällä on sellainen toimintatapa että se vaihtaa 18-20-vuotiaaseen aina silloin kun edellinen nainen alkaa haaveilla lapsista. Nuoret tytöt eivät halua VIELÄ lapsia, ja niille menee läpi kun mies sanoo että kyllä hänkin haluaa lapsia - sitten joskus.

En voi tietää sinun miehestäsi että mitä se "sitten joskus" hänelle tarkoittaa, mutta valitettavasti on paljon sellaisia miehiä joille se tarkoittaa vain pakomahdollisuutta koko keskustelunaiheesta, vailla tarvetta miettiä mitä lykkääminen tarkoittaa naisen kannalta. Minä kuuntelin eksältäni viimeiseen saakka sellaista "kyllä me mennään kihloihin ja naimisiin - sitten joskus, kun aika on oikea, rakastan sinua niin kovasti enkä voisi kuvitellakaan eläväni kenenkään muun kanssa". Ja "kyllä mekin sitten joskus niitä pikkuisia tehdään - sitten kun aika on oikea". Oikeaa aikaa ei ikinä tullut - paitsi se oikea aika bongata nuori typy pikkujouluista ja alkaa sepustaa sille samaa satua.

Onneksi. Koska minä sain siten oman elämäni takaisin, ja löysin miehen jonka sanaan voi luottaa, joka ei missään asiassa koskaan sano "sitten joskus" (oli kyse pienestä tai suuresta asiasta), ja lapsiakin saimme.

Mullakin oli tuollainen "sitten joskus" -mies. Kunnes se jätti mut ja perusti heti perheen uuden naisen kanssa. Ehkä se oli sattumaa, mutta kuitenkin.

Nyt itse uuden miehen kanssa olen lapsettomuushoidossa.

Mikä tässä on epäselvää? Sinä haluat, mies ei.