Oletteko hyväksyneet lapsenlapseksi lapsen, jonka biologinen äiti/isä lapsesi ei ole?

No joo, olet kyllä hirveä ihminen. Jos poikasi olisi heterosuhteessa ja hänellä olisi adoptiolapsi tai lahjasiittiöillä hankittu lapsi, niin olisiko sittenkin sama meininki?

No eihän se ole lapsenlapsi, kun ei kerran ole lapsesi lapsi.

Vierailija kirjoitti:

No eihän se ole lapsenlapsi, kun ei kerran ole lapsesi lapsi.

Eli adoptiolapset tai lahjasoluilla alkunsa saaneetkaan lapset eivät ole omia lapsia?

Olet hirveä.

Ja joo, ihan lapsenlapsia ovat siinä missä biologisetkin.

Oma tyttäreni on adoptoinut lapsen koska ei voi saada biologisia lapsia.

Tämä on tabu, ja tiedän olevani kamala ihminen mutta uskon että kamalatkin asiat täytyy kohdata eikä asian kieltäminen auta ketään.

Minulla on kaksi lasta. Heistä nuoremmalla on kaksi biologista lasta, ja vanhemmalla yksi adoptoitu lapsi. En koe samanlaista tunnesidettä adoptoitua lapsenlastani kohtaan. Olen aina kohdellut lapsiani tasapuolisesti kaikin puolin, ja pyrin tekemään samoin lastenlasteni kohdalla. Mutta jostain syystä tuota samanlaista kiintymystä ja rakkautta en koe adoptoitua lasta kohtaan. En tiedä miksi, joku alitajuinen asia varmasti. En halua tuntea näin, enkä pidä siitä että asiat ovat kuten ovat. Olen pettynyt itseeni, mutta tuon tosiasian kiistäminen itseltäni tekisi vain hallaa. Biologiset lapsenlapseni ovat paljon rakkaampia minulle, ja vietän heidän kanssaan mieluummin aikaa.

Omalla naamalla en tätä myöntäisi, ja lapsilleni tai heidän lapsilleen en aio asiasta kertoa koskaan.

Et ole kamala ihminen. Kyseessä on kumminkin uusperheen kaltainen tilanne. Jos poikasi eroaa niin todennäköisesti häviää myös lapsikin elämästä. Ihan normaalia ettei siihen tule samalla tavalla kiinnyttyä. Adoptio- ja lahjasolulapset on eri asia, kun kumminkin vanhemmalla on ne tietyt oikeudet vaikkei olekkaan biologinen vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on tabu, ja tiedän olevani kamala ihminen mutta uskon että kamalatkin asiat täytyy kohdata eikä asian kieltäminen auta ketään.

Minulla on kaksi lasta. Heistä nuoremmalla on kaksi biologista lasta, ja vanhemmalla yksi adoptoitu lapsi. En koe samanlaista tunnesidettä adoptoitua lapsenlastani kohtaan. Olen aina kohdellut lapsiani tasapuolisesti kaikin puolin, ja pyrin tekemään samoin lastenlasteni kohdalla. Mutta jostain syystä tuota samanlaista kiintymystä ja rakkautta en koe adoptoitua lasta kohtaan. En tiedä miksi, joku alitajuinen asia varmasti. En halua tuntea näin, enkä pidä siitä että asiat ovat kuten ovat. Olen pettynyt itseeni, mutta tuon tosiasian kiistäminen itseltäni tekisi vain hallaa. Biologiset lapsenlapseni ovat paljon rakkaampia minulle, ja vietän heidän kanssaan mieluummin aikaa.

Omalla naamalla en tätä myöntäisi, ja lapsilleni tai heidän lapsilleen en aio asiasta kertoa koskaan.

Olen adoptiolapsi, kohta jo nelikymppinen. Ja tämän tietää jokainen adoptiolapsi tässä maailmassa, että tärkeimpiä on aina ne biologiset jälkeläiset. Valitettavasti. 

Kyllä sen vaistoaa, että ihmiset eivät välitä, vaikka muuta esittävät. Ihan pienet eleet toisille lapsille, pidempään poskella viipyilevä käsi, lämpimämpi hymy, läsnäolevampi aikuinen. Omien adoptiovanhempieni sukulaisista toinen puoli teeskenteli, toinen ei tehnyt elettäkään sen eteen että olisi hyväksynyt. Suren tätä yhä, sillä en ollut lapsena (enkä tietenkään ole nytkään) syyllinen kohtalooni, jonka biologiset vanhempani minulle päättivät. 

Se on kaksinkertainen trauma, josta ei koskaan pääse kokonaan yli. 

Totta kai. Voisin töysin tykätä lapsesta ilman biologista sidettä. Sosiaalinen side ratkaisee. Kyinka usein näen lasta jne.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai. Voisin töysin tykätä lapsesta ilman biologista sidettä. Sosiaalinen side ratkaisee. Kyinka usein näen lasta jne.

Samoilla ajatuksilla. Mun lapset ovat mulle niin rakkaita, että en usko, että voisin olla rakastamatta hänen lastaan, oli biologinen eli ei, se on hänen rakas lapsensa, jolle haluaa parasta. 

Olen pahoillani ylemmän adoptiolapsen puolesta, onnekseni voin sanoa, että eivät kaikki koe samoin, kaikki eivät huomaa näitä vihjeitä, ettei heitä rakastettaisi, sillä monia heitä rakastetaan.

Miehelläni on lapsenlapsia, joiden isovanhempi minä en ole oikeasti. Mutta ihan yhtä tabu varmaan tämäkin: nämä miehen lapsenlapset ovat minulle rakkaampia kuin oman poikani lapsi.

Tässä on tietysti monta tekijää taustalla, mutta näin vaan on.

Eli näkisin, että apn tilanteessa lapsi voisi olla minulle ihan yhtä tärkeä, kuin että olisi biologinen. Loppujen lopuksi sillä biologisuudella ei ole niin väliä, suhde lapseen ratkaisee (vanhempien suhtautuminen, tapaamistiheys, ym.).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on tabu, ja tiedän olevani kamala ihminen mutta uskon että kamalatkin asiat täytyy kohdata eikä asian kieltäminen auta ketään.

Minulla on kaksi lasta. Heistä nuoremmalla on kaksi biologista lasta, ja vanhemmalla yksi adoptoitu lapsi. En koe samanlaista tunnesidettä adoptoitua lapsenlastani kohtaan. Olen aina kohdellut lapsiani tasapuolisesti kaikin puolin, ja pyrin tekemään samoin lastenlasteni kohdalla. Mutta jostain syystä tuota samanlaista kiintymystä ja rakkautta en koe adoptoitua lasta kohtaan. En tiedä miksi, joku alitajuinen asia varmasti. En halua tuntea näin, enkä pidä siitä että asiat ovat kuten ovat. Olen pettynyt itseeni, mutta tuon tosiasian kiistäminen itseltäni tekisi vain hallaa. Biologiset lapsenlapseni ovat paljon rakkaampia minulle, ja vietän heidän kanssaan mieluummin aikaa.

Omalla naamalla en tätä myöntäisi, ja lapsilleni tai heidän lapsilleen en aio asiasta kertoa koskaan.

Olen adoptiolapsi, kohta jo nelikymppinen. Ja tämän tietää jokainen adoptiolapsi tässä maailmassa, että tärkeimpiä on aina ne biologiset jälkeläiset. Valitettavasti. 

Kyllä sen vaistoaa, että ihmiset eivät välitä, vaikka muuta esittävät. Ihan pienet eleet toisille lapsille, pidempään poskella viipyilevä käsi, lämpimämpi hymy, läsnäolevampi aikuinen. Omien adoptiovanhempieni sukulaisista toinen puoli teeskenteli, toinen ei tehnyt elettäkään sen eteen että olisi hyväksynyt. Suren tätä yhä, sillä en ollut lapsena (enkä tietenkään ole nytkään) syyllinen kohtalooni, jonka biologiset vanhempani minulle päättivät. 

Se on kaksinkertainen trauma, josta ei koskaan pääse kokonaan yli. 

Olen pahoillani.

Äitini ja hänen sisarensa on adoptoitu eri perheistä isoäidille ja isoisälle. Heitä onneksi kohdeltiin rakastettuina lapsina.

Kunnes äiti meni isäni kanssa naimisiin ja hänen anoppinsa (mummini) jankutti hänelle, että toista se on, kun on VERIsukulaisia. Mummi oli minulle erittäin tärkeä, mutta pidin hänen silloista käytöstään erittäin ilkeänä ja vastenmielisenä.

Itsehän sä siinä eniten häviät.

Mutta jospa vauveli sulattaa kivisydämesi, eihän sitä tiedä.

lahjasoluilla saaduista lapsista nyt väärää tietoa täällä. lahjasoluilla nainen voi saada täysin biologisen lapsen itselleen. naine voi saada myös ei-biologisen lapsen jos käyttänyt sekä lahjoitettuja siittiöitä että munasolua. pariskunnilla sama juttu. 

kysymys ap vastaukseen: en pidä lasta omana lapsenlapsena koska ei ole verisukua. toki voi lahjoitella ja hymyillä kuvissa mutta oikeaa sukulaista se ei siitä tee koskaan

Eihän naapurinkaan lapset ole lapsenlapsiani niin mitä ksi tuossakaan tapauksessa olisi. Kyseessä on täysin vieraan miehen ja naisen lapsi. Eihän se mitään muuta, että oma lapsi bunkkaa samassa kämpässä kuin lapsi isineen.

Entäs jos se lapsi onkin erittäin nätti, suloinen ja isompana vieläpä hauska ja älykäs? Semmoista ihanaa lasta olisi kiva esitellä tutuille, käyttää harrastuksissa ja kehua hänen saavutuksillaan.

Ei aina kaikki mene pieleen. Voi olla jopa hyväkin juttu, ettei omat geenit ole mukana pelissä.

Vierailija kirjoitti:

lahjasoluilla saaduista lapsista nyt väärää tietoa täällä. lahjasoluilla nainen voi saada täysin biologisen lapsen itselleen. naine voi saada myös ei-biologisen lapsen jos käyttänyt sekä lahjoitettuja siittiöitä että munasolua. pariskunnilla sama juttu. 

kysymys ap vastaukseen: en pidä lasta omana lapsenlapsena koska ei ole verisukua. toki voi lahjoitella ja hymyillä kuvissa mutta oikeaa sukulaista se ei siitä tee koskaan

Et voi varmuudella edes tietää, kuka on biologinen isäsi, saati että kaukaisempien sukulaistesi verisukulaisuus olisi varmaa.

Antaako kyseisen lapsen äiti vauvansa adoptoitavaksi tälle miesparille. Mikäli tämä miespari on laillisesti lapsen huoltajat , lasta voi pitää lapsenlapsena. Mikäli lapsen äiti ja isä ovat ne huoltajat ,lapsi ei ole ylimääräisen isän lapsi eikä tämän vanhempien lapsenlapsi.

Et ole mielestäni huono ihminen, tuo on vain sinun tunteesi nyt. Tällä hetkellähän tuo ymmärrettävästi kuulostaa aika vieraalta ajatukselta, koska mitään lastahan ei edes vielä ole olemassa. Asiahan voi muuttua sitten ja kun poikasi käytännössä on lapsen isä. Ehkä oma suhtautumisesikin voi muuttua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No eihän se ole lapsenlapsi, kun ei kerran ole lapsesi lapsi.

Eli adoptiolapset tai lahjasoluilla alkunsa saaneetkaan lapset eivät ole omia lapsia?

Minä kyllä uskon täysin, että ihan heteropariskunnallakin, joka adoptoi selkeästi ulkomaalaisen näköisen lapsen voi olla isovanhemmilla tällaisia tunteita. Noita tunteita, kun voi herätä ihan jopa niillä vanhemmillakin. Ja olkoonkin tämä kuinka ikävästi sanottua tahansa, onhan tässä vielä sekin, että koska kaikki tietää ettei kaksi miestä voi oikeasti saada biologisia jälkeläisiä, tuo adoption tietoisuus ikään kuin roikkuu aina ilmassa. En sano, että siinä on mitään pahaa, mutta mielestäni ymmärrettävää. Heteropariskunnalla sen adoption (etenkin jos ulkonäöllisesti asiaa ei voi arvata) voi kuitenkin normaaliarjessa helposti unohtaa.

Eihän se ole lapsen vika, kuka hänen vanhempansa. Ole ystävällinen lasta kohtaan. Sinun ei tarvitse ruveta mummoksi kuitenkaan. Kiva voit olla silloin kun näette. Hän ei ole varsinaisesti sinun lapsenlapsesi.