Lue keskustelun säännöt.
Oletteko hyväksyneet lapsenlapseksi lapsen, jonka biologinen äiti/isä lapsesi ei ole?
19.09.2020 |
Sellainen tilanne, että poikani on parisuhteessa miehen kanssa ja ovat päätyneet hankkimaan yhteisen lapsen jonkun ystävänaisen kanssa. Poikani miesystävä on biologinen isä mutta poikani sanoo että tuleva lapsi on yhtä lailla hänen lapsensa. Olen varmaan hirveä ihminen, mutta en osaa pitää itseäni lapsen mummona, vaikka poika toivoo sitä. Miten teillä muilla, jos on ollut jotain vastaavaa tilannetta?
Kommentit (110)
Hyi minkälaisia ihmisiä sitä onkaan olemassa. Kylmiä ja julmia haaskoja. No, eipä ne pienet lapset menetä teissä mitään, ei yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anoppini on hyväksynyt lapseni ikäänkuin lapsenlapsekseen, ottaa kylään leipomaan keksejä ja ostaa hänelle samanarvoisen lahjan jouluna ja synttäreillä kuin muillekin lapsenlapsilleen. Hänen poikansa ei ole lapseni biologinen isä, sillä tämä oikea isä on kuollut, mutta hän kasvattaa lasta kuin omaansa. Selvästi hyvä sydän on periytynyt. Olen kiitollinen molemmista.
Tästä käytöksestä huolimatta anoppi aivan hyvin voi olla pitämättä lastasi tasaveroisena lapsenlapsena. Tunteestahan tässä nyt on kysymys, eikä siinä ole mielestäni mitään hirviömäistä, etenkin kun se on ihan järjellä perusteltavissa. Eri asia on tietysti miten käyttäytyy tästä tunteesta johtuen.
Vaikkei olekaan ihan oikeasti oma (verisukulais) lapsenlapsi, niin voihan häntä kohtaan syntyä aidot ja rakastavat tunteet.
Minä tykkäsin pienenä lukea Anni Swanin Iris-rukkaa, jossa tyttö päätyi kasvattilapseksi. Surin kovasti, kun häntä tylytettiin. Samoin tykkäsin L.M. Montgomeryn Anna -sarjasta. Kyselinkin usein vanhemmiltani, että miksei meille oteta kasvattilasta, kun semmoinen olisi ollut kiva :D
Jos ymmärsin oikein, niin tämä lapsi ei ole vielä syntynyt. Ei kai kannata ottaa liikaa paineita asiasta etukäteen? Katsoin joskus jotain ohjelmaa perheestä, jossa oli sekä biologisia että adoptoituja lapsia. Siinä perheen äiti sanoi kysyttäessä jotenkin niin, että kokee vieläkin suurempaa suojelemisen tarvetta adoptoitua kuin biologista lasta kohtaan hänen taustansa vuoksi. Tämän sanottuaan alkoi itkeä liikutuksen kyyneliä. Se hetki oli jotenkin hyvin kaunis siinä ohjelmassa, ja rakkauden saattoi aistia kotisohvalle asti. Koska maailma ei ole vielä valmis, niin taustansa vuoksi syntyvä lapsi voi hyötyä erityisesti siitä, että hänen ympärillään on rakastavia ja tukevia aikuisia, läheisiä ja sukulaisia. Kyllä sinä varmaan haluat kuitenkin olla se rakas henkilö hänelle.
Ap kysyit että hyväksytkö lapsen. Hyväksy lapsi ja ole mukava hänelle. Sinun ei tarvitse kuitenkaan ruveta varsinaisesti mummoksi. Voihan olla, että joskus tunnet itsesi mummoksi. Lapsi voi vallan mainiosti kutsua sinua etunimellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyi minkälaisia ihmisiä sitä onkaan olemassa. Kylmiä ja julmia haaskoja. No, eipä ne pienet lapset menetä teissä mitään, ei yhtään mitään.
Hyi millaisia epäempaattisia ja tuomitsevia ihmisiä sitä onkaan olemassa.
Tommosessa ap:n tapauksessa kyseessä olisi lapsenlapseni koska olisi lapseni ja hänen kumppaninsa yhdessä hankkima.
Mitään uusioperheen aikaisempia lapsia en omanani pitäisi, siis jos lapseni puolisolla olisi lapsia edellisistä suhteista. Heillä olisi jo isovanhemmat kummankin vanhemman puolelta eikä minulla olisi mitään sidettä heihin. Olisivat kuin ketkä tahansa meillä vierailevat lapset
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän se ole lapsenlapsi, kun ei kerran ole lapsesi lapsi.
Eli adoptiolapset tai lahjasoluilla alkunsa saaneetkaan lapset eivät ole omia lapsia?
Minä kyllä uskon täysin, että ihan heteropariskunnallakin, joka adoptoi selkeästi ulkomaalaisen näköisen lapsen voi olla isovanhemmilla tällaisia tunteita. Noita tunteita, kun voi herätä ihan jopa niillä vanhemmillakin. Ja olkoonkin tämä kuinka ikävästi sanottua tahansa, onhan tässä vielä sekin, että koska kaikki tietää ettei kaksi miestä voi oikeasti saada biologisia jälkeläisiä, tuo adoption tietoisuus ikään kuin roikkuu aina ilmassa. En sano, että siinä on mitään pahaa, mutta mielestäni ymmärrettävää. Heteropariskunnalla sen adoption (etenkin jos ulkonäöllisesti asiaa ei voi arvata) voi kuitenkin normaaliarjessa helposti unohtaa.
Juu, minun pojallani on thaimaalainen vaimo ja lapsenlapset ovat sitten sen näköisiäkin. On hieman vaikea hyväksyä sitä, että meidän suku on vastedes aasialaisen näköistä. Kääntyisi kyllä isoisovanhemmat haudassaan.
Mutta en minä tietenkään sitä näytä, vaan olen ihan tavallinen mummo heille. Kun käyn kaupoilla lastenlasten kanssa, joku tuntemattomampi tuttu saattaa kysellä, että onko he adoptoitu ulkomailta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on tabu, ja tiedän olevani kamala ihminen mutta uskon että kamalatkin asiat täytyy kohdata eikä asian kieltäminen auta ketään.
Minulla on kaksi lasta. Heistä nuoremmalla on kaksi biologista lasta, ja vanhemmalla yksi adoptoitu lapsi. En koe samanlaista tunnesidettä adoptoitua lapsenlastani kohtaan. Olen aina kohdellut lapsiani tasapuolisesti kaikin puolin, ja pyrin tekemään samoin lastenlasteni kohdalla. Mutta jostain syystä tuota samanlaista kiintymystä ja rakkautta en koe adoptoitua lasta kohtaan. En tiedä miksi, joku alitajuinen asia varmasti. En halua tuntea näin, enkä pidä siitä että asiat ovat kuten ovat. Olen pettynyt itseeni, mutta tuon tosiasian kiistäminen itseltäni tekisi vain hallaa. Biologiset lapsenlapseni ovat paljon rakkaampia minulle, ja vietän heidän kanssaan mieluummin aikaa.
Omalla naamalla en tätä myöntäisi, ja lapsilleni tai heidän lapsilleen en aio asiasta kertoa koskaan.
Olen adoptiolapsi, kohta jo nelikymppinen. Ja tämän tietää jokainen adoptiolapsi tässä maailmassa, että tärkeimpiä on aina ne biologiset jälkeläiset. Valitettavasti.
Kyllä sen vaistoaa, että ihmiset eivät välitä, vaikka muuta esittävät. Ihan pienet eleet toisille lapsille, pidempään poskella viipyilevä käsi, lämpimämpi hymy, läsnäolevampi aikuinen. Omien adoptiovanhempieni sukulaisista toinen puoli teeskenteli, toinen ei tehnyt elettäkään sen eteen että olisi hyväksynyt. Suren tätä yhä, sillä en ollut lapsena (enkä tietenkään ole nytkään) syyllinen kohtalooni, jonka biologiset vanhempani minulle päättivät.
Se on kaksinkertainen trauma, josta ei koskaan pääse kokonaan yli.
Minulla on adoptoitu serkku ja voi miten rakas hän on aina olut. Niin odotettu ja niin "ihan oikea sukulainen".
Koskaan ei ole tehty eroa muiden välillä. Tätini ei voinut saada biologisia lapsia ja adoptioprosessi oli pitkä ja vaikea. Me kaikki olimme hengessä mukana.
Edelleen näin aikuisena serkku on serkku enkä edes muista että ei ole verisukua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppini on hyväksynyt lapseni ikäänkuin lapsenlapsekseen, ottaa kylään leipomaan keksejä ja ostaa hänelle samanarvoisen lahjan jouluna ja synttäreillä kuin muillekin lapsenlapsilleen. Hänen poikansa ei ole lapseni biologinen isä, sillä tämä oikea isä on kuollut, mutta hän kasvattaa lasta kuin omaansa. Selvästi hyvä sydän on periytynyt. Olen kiitollinen molemmista.
Tästä käytöksestä huolimatta anoppi aivan hyvin voi olla pitämättä lastasi tasaveroisena lapsenlapsena. Tunteestahan tässä nyt on kysymys, eikä siinä ole mielestäni mitään hirviömäistä, etenkin kun se on ihan järjellä perusteltavissa. Eri asia on tietysti miten käyttäytyy tästä tunteesta johtuen.
Niinhän se toki voi olla. Haluan silti uskoa hyvää, kun anoppi luettelee lapsenlapsiaan ja listalla on oma lapseni, pyytää usein kylään ja monesti haluaa vain lapsen sinne (hän on sellainen perinteinen lasten kanssa viihtyvä ”pullantuoksuinen mummo”) ja laittaa lapseni piirustuksia seinälle samaan tapaan kuin muiden. Tottakai ymmärrän, että biologiset lapsenlapset on ehkä tietyllä tapaa eri asia, mutta ainakaan hän ei sitä pätkääkään näytä jos näin ajattelee.
Hyväksyn, vaikka miniä tekee ja on tehnyt hyväksymisestä haastavaa. - Lapsellani on kumppaninsa kanssa kaksi omaa ja yksi ns. bonuslapsi e. lapsu kumppaninsa aeimmasa parisuhteesta. Miniän mielestä meidän isovanhempien pitäisi kohdella kaikkia lapsia samalla tavoin. Lapseme aas yrittää luovia meidän omien vanhempiensa ja kumppanisa oiveiden välimaastossa.
Yritetty on hyväksy samanarvoisina mutta ottaa voimille kun miniä sitten saattaa haukkua meidät isovanhemma siitä, kuinka "oma lapsenlapsi" sai meiltä 100€.n arvoisen synttärilahjan mutta bonuslapsi sai pari kuukauta aiemmin "vain" 80€:n arvoisen lahjan...
Tai kun olemme vieneet kahta vanhempaa teatteriin ja muihin kulttuuritapahumiin, joihin lapset eivät luultavasti muutoin pääsisi.
Joululomalla veimme kaksi vanhempaa balettiin, niin miniä nosti metelin kun emme kertonee ennen, emmekä välittömästi esityksen jälkeen kertoneet hänelle kuinka hyvitämme tekomme yhdelle lapsista, joka ei päässyt mukaan. (Arviomme alle 8 vuoiaalle baletin olevan liian rankka seurattavaksi),
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyi minkälaisia ihmisiä sitä onkaan olemas5sa. Kylmiä ja julmia haaskoja. No, eipä ne pienet lapset menetä teissä mitään, ei yhtään mitään.
Hyi millaisia epäempaattisia ja tuomitsevia ihmisiä sitä onkaan olemassa.
Aa, sä oot siis näitä pe-d-o-fii-lien ja räiskääjien pään silittelijöitä. Kuule, jos ihminen on ku-sip-ää, niin ne saa tuomita ja ihan syystä. Toki ku--sip-äitä on monenasteisia, kuten noi mainitsemani, mutta myös vähemmän k-päät saa tuomita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän se ole lapsenlapsi, kun ei kerran ole lapsesi lapsi.
Eli adoptiolapset tai lahjasoluilla alkunsa saaneetkaan lapset eivät ole omia lapsia?
Minä kyllä uskon täysin, että ihan heteropariskunnallakin, joka adoptoi selkeästi ulkomaalaisen näköisen lapsen voi olla isovanhemmilla tällaisia tunteita. Noita tunteita, kun voi herätä ihan jopa niillä vanhemmillakin. Ja olkoonkin tämä kuinka ikävästi sanottua tahansa, onhan tässä vielä sekin, että koska kaikki tietää ettei kaksi miestä voi oikeasti saada biologisia jälkeläisiä, tuo adoption tietoisuus ikään kuin roikkuu aina ilmassa. En sano, että siinä on mitään pahaa, mutta mielestäni ymmärrettävää. Heteropariskunnalla sen adoption (etenkin jos ulkonäöllisesti asiaa ei voi arvata) voi kuitenkin normaaliarjessa helposti unohtaa.
Juu, minun pojallani on thaimaalainen vaimo ja lapsenlapset ovat sitten sen näköisiäkin. On hieman vaikea hyväksyä sitä, että meidän suku on vastedes aasialaisen näköistä. Kääntyisi kyllä isoisovanhemmat haudassaan.
Mutta en minä tietenkään sitä näytä, vaan olen ihan tavallinen mummo heille. Kun käyn kaupoilla lastenlasten kanssa, joku tuntemattomampi tuttu saattaa kysellä, että onko he adoptoitu ulkomailta.
Tämänkin varmaan monet kauhulla tuomitsevat, mutta ymmärrän täysin. Olen itsekin huomannut pohdiskelleeni usein kun näen suomalaisen ulkomaalaisen lapsen kanssa, että mikähän heidän suhteensa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka äitini isäpuoli ei ole minulle mitään sukua, pidän häntä silti vaarinani ja hän pitää minua lapsenlapsenaan. Niin se on aina mennyt meidän perheessä :D
Kysytkin vielä. Pelkkä loinenhan semmonen on. Kaikkea te ihmiset aprikoittekin! :D Hei nyt oikeesti. Isovanhemmalla on jotakin vikaa päässä, jos ei hyväksy ei-biologista lastenlasta.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on adoptoitu serkku ja voi miten rakas hän on aina olut. Niin odotettu ja niin "ihan oikea sukulainen".
Koskaan ei ole tehty eroa muiden välillä. Tätini ei voinut saada biologisia lapsia ja adoptioprosessi oli pitkä ja vaikea. Me kaikki olimme hengessä mukana.
Edelleen näin aikuisena serkku on serkku enkä edes muista että ei ole verisukua.
Minullakin on serkku, joka ei ole oikeasti biologista sukua. Setäni meni naimisiin naisen kanssa, jolla oli pieni poika, ja kasvatti tämän pojan kuin omanaan. Saivat kaksi yhteistä lasta ja edelleen suhtautui bonuslapseenkin aivan samalla lailla. Meille muille serkuille on aina ollut itsestäänselvää, että myös ”Mikko” on meidän serkku. Mummokin on aina näin nähnyt asian, vaikka vanha ja vanhanaikainen onkin.
T. Se aiemmin kirjoittanut jonka anopilla on suuri sydän
Vierailija kirjoitti:
Totta kai. Voisin töysin tykätä lapsesta ilman biologista sidettä. Sosiaalinen side ratkaisee. Kyinka usein näen lasta jne.
Sama! Minulle tyttäreni lapsipuoli on läheisempi kuin toisen tyttären lapsi. Johtuu ihan vain siitä, että biologinen lapsenlapsi asuu 400km päässä ja lapsenlapsipuoli lähellä. Ekaa olen saanut nähdä vain pari kertaa vuodessa. Tämän yh-isän kanssa tyttäreni alkoi seurustella lapsen ollessa kaksivuotias, ja hyvin tiiviisti on nähty ja on ollut yökylässäkin.
Omat vanhempani erosivat ollessani 6vuotias. Muutama vuosi myöhemmin äiti löysi uuden miehen, jolla oli läheiset välit oman äitinsä kanssa. Kyllä minä lapsena pidin aina myös häntä mummona, varsinkin, kun tapasimme usein ja hän oli ihana ja hauska ihminen. En tiedä mitä hän minusta ajatteli, mutta ei ainakaan mitään huonoa tunnetta lapsena tullut.
Isäni naisystävän vanhempia en muista koskaan tavanneeni.
Se millainen suhde sinulla lapseen kehittyy on kiinni ihan itsestäsi ja siitä kuinka läheiset välit sinulla on poikaasi. Ei se läheisyys ja "mummous" mitään sukulaisuutta välttämättä vaadi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyi minkälaisia ihmisiä sitä onkaan olemas5sa. Kylmiä ja julmia haaskoja. No, eipä ne pienet lapset menetä teissä mitään, ei yhtään mitään.
Hyi millaisia epäempaattisia ja tuomitsevia ihmisiä sitä onkaan olemassa.
Aa, sä oot siis näitä pe-d-o-fii-lien ja räiskääjien pään silittelijöitä. Kuule, jos ihminen on ku-sip-ää, niin ne saa tuomita ja ihan syystä. Toki ku--sip-äitä on monenasteisia, kuten noi mainitsemani, mutta myös vähemmän k-päät saa tuomita.
No mitä nyt helvettiä. Enhän minä mistään teoista ole täällä puhunut, että toisia saisi mitenkään kohdella huonosti. Mutta ymmärrän tämän tunteen näin hypoteettisesti. Olen sitä mieltä, että adoptiolapsia täytyy kohdella hyvin ja kunnioittavasti ja että heihinkin on aivan mahdollista sosiaalisesti kiintyä. SILTI mielestäni tämän kaltaiset tunteet ovat ymmärrettäviä, eikä niitä tuntevia ole reilua suin päin tuomita hirviöiksi sen takia. Ja kyllä, tunnen myös sellaisia pe doja kohtaan sääliä, jotka eivät kykene olemaan seksuaalisesti kiinnostuneita muista, kuin lapsista vaikka haluaisivat, mutta eivät missään nimessä ikinä tahdo satuttaa lapsia. Lasten satuttamista en missään olosuhteissa hyväksy, enkä sellasen tekijää kohtaan tunne sääliä.
Anoppini on hyväksynyt lapseni ikäänkuin lapsenlapsekseen, ottaa kylään leipomaan keksejä ja ostaa hänelle samanarvoisen lahjan jouluna ja synttäreillä kuin muillekin lapsenlapsilleen. Hänen poikansa ei ole lapseni biologinen isä, sillä tämä oikea isä on kuollut, mutta hän kasvattaa lasta kuin omaansa. Selvästi hyvä sydän on periytynyt. Olen kiitollinen molemmista.