Oletteko hyväksyneet lapsenlapseksi lapsen, jonka biologinen äiti/isä lapsesi ei ole?

Olen seurannut vastaavaa tapausta todella läheltä. Oli naispari joka kuumeisesti halusi lapsen, päättivät kumpi heistä sen synnyttää ja ”isäksi” lähti eräs tuttavan tuttava. Ensimmäiset viisi vuotta meni hyvin, oli kaksi äitiä ja isä jonka luona lapsi vieraili silloin tällöin. Kunnes tuli ero ja järkyttävä riita ja tämä bio äiti ei enää koskaan antanut tämän toisen äidin tavata lasta. Mitään virallista adoptioo ei oltu tehty vaan sovittu silloin kun rakkautta riitti että tottakai On 2 äitiä nyt ja aina. Siinä samalla katosi myös mummot, papat ja tädit yms lapsen elämästa. Vain sillä on lopulta merkitystä kenen lapsi virallisesti on. Tämä tarina on tosi, erosta aikaa jo lähes 10 vuotta.

Oma isoisäni ei ole minulle oikeasti sukua (biologinen kuoli ennen kuin olin syntynyt) mutta pidän häntä isoisänäni koska hän kohtelee minua kuin lapsenlastaan ja on aina kohdellut. Sosiaalinen suhde merkitsee eikä mikään muu.

Niin kyllähän lemmikkieläimiinkin kiintyy ja niitä rakastaa ihan hullun lailla.

Ihmisen alku on kuitenkin vielä paljon arvokkaampi niin sanotusti. Kaikilla ei vaan ole sitä rakkautta sisällään.

Niin, sitä voi jokainen vanhempi ja isovanhempi miettiä, millaisen suhteen haluaa lapseen tai lapsenlapseen rakentaa. Oma lapseni ikävä kyllä jäi samalla tapaa kakkoseksi kuin itsekin jäin adoptoituna vanhemmilleni suhteessa veljeeni ja hänen lapsiinsa, jotka olivat biologisia. Toisaalta myös mummi jäi siksi ilman rakastavaa lapsenlasta.

No meillä ainakin lapsi kaipaa perheen kuollutta koiraa enemmän kuin kuollutta mummiaan, joka oli just näitä mummeja, jotka arvottivat biologiset lapset tärkeämmiksi kuin adoptoidut. Jotkut ovat ihmisinä ikäviä eikä heitä jää kaipaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on tabu, ja tiedän olevani kamala ihminen mutta uskon että kamalatkin asiat täytyy kohdata eikä asian kieltäminen auta ketään.

Minulla on kaksi lasta. Heistä nuoremmalla on kaksi biologista lasta, ja vanhemmalla yksi adoptoitu lapsi. En koe samanlaista tunnesidettä adoptoitua lapsenlastani kohtaan. Olen aina kohdellut lapsiani tasapuolisesti kaikin puolin, ja pyrin tekemään samoin lastenlasteni kohdalla. Mutta jostain syystä tuota samanlaista kiintymystä ja rakkautta en koe adoptoitua lasta kohtaan. En tiedä miksi, joku alitajuinen asia varmasti. En halua tuntea näin, enkä pidä siitä että asiat ovat kuten ovat. Olen pettynyt itseeni, mutta tuon tosiasian kiistäminen itseltäni tekisi vain hallaa. Biologiset lapsenlapseni ovat paljon rakkaampia minulle, ja vietän heidän kanssaan mieluummin aikaa.

Omalla naamalla en tätä myöntäisi, ja lapsilleni tai heidän lapsilleen en aio asiasta kertoa koskaan.

Et näe geeniesi jatketta hänessä, ja jostain syystä tämä estää sinua rakastamasta häntä, vaikka ihmiset päivittäin rakastavat ihmisiä jotka eivät jaa heidän kanssaan samoja geenejä.

Jos pystyt kiintymään syvästi ystäviin ja jopa rakastamaan heitä, niin suosittelen kyllä lämpimästi miettimään mitä lapsenlapsi symbolisesti sinulle edustaa. Onko hän lapsi, jonka elämään kuulut ja joka kuuluu sinun elämääsi, ja siten kiinnyt häneen yhteisen tekemisen ja hoivan kautta. Vai onko lapsenlapsi sittenkin osoitus enemmän siitä että geenisi jatkuvat, että saat nähdä heissä palan itseäsi. Tällainenkin on ihan ymmärrettävää, mutta rakkaushan ei edellytä sitä että näkee itsensä toisessa, vaan toiseen voi kiintyä syvästi ihan yhdessäolon kautta.

En sano tätä tuomitakseni, vaan ihan vain auttaakseni pohdinnassa. Varmasti kuitenkin haluat olla tälle lapselle isovanhempi ja läheinen sellainen. En ainakaan saa viestistäsi kuvaa ettet haluaisi.

Mun veli on naimisissa aivan ihanan naisen kanssa, jolla on vielä ihanempi tytär. Tyttö oli 4 v, kun me nähtiin ekan kerran.

En tiedä mitä tapahtui, mutta mä rakastuin tähän tyttöön ihan täysiä.

Myöhemmin veljestäni tuli isä 2 krt ja ensimmäisen lapsen ristiäisissä tyttö kertoi hänellä ei ole kummeja.

Minä kysyin saanko olla kummisi ja siinä me päätettiin minä olen hänen kummitätinsä.

Minun vanhempani ovat tytön isovanhemmat, he puhuvat lapsenlapsestaan ja kummityttöni puhuu mummista ja vaarista. Ja veljeni on isä.

En tiedä voisiko asiat olla näin , jos lapsi ei olisi niin ihana.

Veljeni ja meidän vanhempien kohtelu lasta kohtaan on sama kuin biologistenkin.

Mulla oli ihanat appikset jotka hyväksyivät mun valmiit lapseni lapsenlapsikseen.

Olimme 1. kertaa heidän luonaan käymässä kun tuleva anoppini kysyi hyvin varovasti saisiko hän sitten olla isoäiti. Hänellä oli jo 2 lastenlasta joita he näkivät vain kerran pari vuodessa ja ikävä oli suuri. Omat vanhempani olivat jo kuolleet ja exän vanhemmat poissa kuviosta valitettavasti. Joten lapsille tämä oli ihana asia, isovanhemmat jotka halusivat olla läsnä.

Appiukko on jo kuollut mutta anoppi elää vielä. Lapset kohtelevat iso(nyt jo isoiso-)äitiä kunnioittavasti ja pitävät hänestä huolta. Välittäminen on molemminpuolista.

Jos eteen tulisi vastaava tilanne toivon että osaan olla yhtä avoin ja rakastava

Meillä on tällainen tilanne.

Minulla ja kumppanillani on yhteiset lapset. Toinen biologisesti hänen, toinen minun.

Vanhempani laittavat toiselle 100e joka kuukausi, toiselle ei mitään.

Soittavat toiselle, mutta toista eivät pyydä edes puhelimeen tai kysy kuulumisia.

Hän sanoo, että ei jaksa katsoa molempien perään samaan aikaan, että ottaa vain yhden kylään kerrallaan..no aina sitten ottaa tuon toisen, ylläri.

Puolisoni äiti taas ei edes varmaan ajattele, että kuka on kenen. Sanoo välillä, että lapsi on perinyt hänen kiharansa, vaikka he eivät siis biologisesti ole ole sukua. Lapset ovat hänelle todellakin tasa-arvoisia.

Tässä voi miettiä, kumpi saa itse enemmän.

Toisella on yksi rakas lapsenlapsi, toisella kaksi.

Kun he tapaavat tämän jälkimmäisen, molemmat juoksevat halaamaan. Ensimmäiselle mummolle lapsi on vieras ja on ihan oma valintansa. Ja sellaisena varmaan pysyykin.

ei ole lapsi jos ei ole biologisesti. silloin vain bonuslapsi tai suoraan sanottuna ottolapsi.