Lue keskustelun säännöt.
Oletteko hyväksyneet lapsenlapseksi lapsen, jonka biologinen äiti/isä lapsesi ei ole?
19.09.2020 |
Sellainen tilanne, että poikani on parisuhteessa miehen kanssa ja ovat päätyneet hankkimaan yhteisen lapsen jonkun ystävänaisen kanssa. Poikani miesystävä on biologinen isä mutta poikani sanoo että tuleva lapsi on yhtä lailla hänen lapsensa. Olen varmaan hirveä ihminen, mutta en osaa pitää itseäni lapsen mummona, vaikka poika toivoo sitä. Miten teillä muilla, jos on ollut jotain vastaavaa tilannetta?
Kommentit (110)
Vierailija kirjoitti:
Miksi mennä pilaamaan suomalainen suku sekarotuiseksi? hyi.
Suu kiinni, mongoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun mielestä ap:n tilannetta ei voi verrata adoptioon tai lahjasoluihin.
Jos hänen poikansa kumppani hankkii naisen kanssa lapsen, lapsen vanhemmat ovat silloin kumppani ja se nainen. Ap:n poika voi toki olla lapsen elämässä mukana mutta ei hän silti mikään vanhempi ole.Käsitän aloituksesta, että lapsi hankitaan kolmestaan. Vaikka vain toinen miehistä voi olla biologinen isä, molemmat voivat olla isiä, jos he niin keskenään sopivat. Asia on täysin perheen sisäinen.
Ap voi varautua välien viilenemiseen poikansa kanssa, jollei hyväksy lasta poikansa lapseksi.
Ei vanhemmuus ole mikään sopimisasia, eikä lapsia voi hankkia kolmistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on tabu, ja tiedän olevani kamala ihminen mutta uskon että kamalatkin asiat täytyy kohdata eikä asian kieltäminen auta ketään.
Minulla on kaksi lasta. Heistä nuoremmalla on kaksi biologista lasta, ja vanhemmalla yksi adoptoitu lapsi. En koe samanlaista tunnesidettä adoptoitua lapsenlastani kohtaan. Olen aina kohdellut lapsiani tasapuolisesti kaikin puolin, ja pyrin tekemään samoin lastenlasteni kohdalla. Mutta jostain syystä tuota samanlaista kiintymystä ja rakkautta en koe adoptoitua lasta kohtaan. En tiedä miksi, joku alitajuinen asia varmasti. En halua tuntea näin, enkä pidä siitä että asiat ovat kuten ovat. Olen pettynyt itseeni, mutta tuon tosiasian kiistäminen itseltäni tekisi vain hallaa. Biologiset lapsenlapseni ovat paljon rakkaampia minulle, ja vietän heidän kanssaan mieluummin aikaa.
Omalla naamalla en tätä myöntäisi, ja lapsilleni tai heidän lapsilleen en aio asiasta kertoa koskaan.
Olen adoptiolapsi, kohta jo nelikymppinen. Ja tämän tietää jokainen adoptiolapsi tässä maailmassa, että tärkeimpiä on aina ne biologiset jälkeläiset. Valitettavasti.
Kyllä sen vaistoaa, että ihmiset eivät välitä, vaikka muuta esittävät. Ihan pienet eleet toisille lapsille, pidempään poskella viipyilevä käsi, lämpimämpi hymy, läsnäolevampi aikuinen. Omien adoptiovanhempieni sukulaisista toinen puoli teeskenteli, toinen ei tehnyt elettäkään sen eteen että olisi hyväksynyt. Suren tätä yhä, sillä en ollut lapsena (enkä tietenkään ole nytkään) syyllinen kohtalooni, jonka biologiset vanhempani minulle päättivät.
Se on kaksinkertainen trauma, josta ei koskaan pääse kokonaan yli.
Olen pahoillani.
Äitini ja hänen sisarensa on adoptoitu eri perheistä isoäidille ja isoisälle. Heitä onneksi kohdeltiin rakastettuina lapsina.
Kunnes äiti meni isäni kanssa naimisiin ja hänen anoppinsa (mummini) jankutti hänelle, että toista se on, kun on VERIsukulaisia. Mummi oli minulle erittäin tärkeä, mutta pidin hänen silloista käytöstään erittäin ilkeänä ja vastenmielisenä.
Tärkeä mummisi oli hirviöanoppi.
No ymmärrettävää et on vaikeaa, mutta kannattais kasvaa. Vanhemmuus ja isovanhemmuus on ensisijassa sosiaalista. Ei sitä lasta kiinnosta biologia vaan se rakastatko häntä. Ja poikas ei oo olemassa pönkittääkseen sun tarpeita, vaan rakentaakseen itselleen hyvää elämää. Olishan se kiva et äiti olis tukena. Mulla oli uusperhe, jossa miehen vanhemmat otti mun lapset omikseen. Mun vanhemmat ilmoitti ettei miehen lapset oo tervetulleita. Arvaa miltä minust tuntui.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sinua ap. En minäkään pitäisi lapsen kumppanin lapsia minun lapsenlapsinani, kun he eivät sitä selvästikään olisi.
Voisit suhtautua lapseen vähän samalla tavalla kuin suhtautuisit poikasi kummilapsiin. Eli et ole hänelle mummi/mummu/tms. vaan pyydät kutsumaan etunimellä.
Kumppanin lapset on eri asia kuin yhdessä hankittu ei-biologinen lapsi. Jos vanhempani kieltäisivät minun adoptiolastani kutsumasta heitä mummuksi/ukiksi ja kohtelisivat kuin ei olisi perhettä, lapseni enkä minä tapaisi heitä enää sen koomin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on tabu, ja tiedän olevani kamala ihminen mutta uskon että kamalatkin asiat täytyy kohdata eikä asian kieltäminen auta ketään.
Minulla on kaksi lasta. Heistä nuoremmalla on kaksi biologista lasta, ja vanhemmalla yksi adoptoitu lapsi. En koe samanlaista tunnesidettä adoptoitua lapsenlastani kohtaan. Olen aina kohdellut lapsiani tasapuolisesti kaikin puolin, ja pyrin tekemään samoin lastenlasteni kohdalla. Mutta jostain syystä tuota samanlaista kiintymystä ja rakkautta en koe adoptoitua lasta kohtaan. En tiedä miksi, joku alitajuinen asia varmasti. En halua tuntea näin, enkä pidä siitä että asiat ovat kuten ovat. Olen pettynyt itseeni, mutta tuon tosiasian kiistäminen itseltäni tekisi vain hallaa. Biologiset lapsenlapseni ovat paljon rakkaampia minulle, ja vietän heidän kanssaan mieluummin aikaa.
Omalla naamalla en tätä myöntäisi, ja lapsilleni tai heidän lapsilleen en aio asiasta kertoa koskaan.
Olen adoptiolapsi, kohta jo nelikymppinen. Ja tämän tietää jokainen adoptiolapsi tässä maailmassa, että tärkeimpiä on aina ne biologiset jälkeläiset. Valitettavasti.
Kyllä sen vaistoaa, että ihmiset eivät välitä, vaikka muuta esittävät. Ihan pienet eleet toisille lapsille, pidempään poskella viipyilevä käsi, lämpimämpi hymy, läsnäolevampi aikuinen. Omien adoptiovanhempieni sukulaisista toinen puoli teeskenteli, toinen ei tehnyt elettäkään sen eteen että olisi hyväksynyt. Suren tätä yhä, sillä en ollut lapsena (enkä tietenkään ole nytkään) syyllinen kohtalooni, jonka biologiset vanhempani minulle päättivät.
Se on kaksinkertainen trauma, josta ei koskaan pääse kokonaan yli.
No, meidän (miehen puolen) suvusta on kyllä ihan toinen kokemus. Appivanhemmille rakkaimmat lapsenlapset ovat juuri ne kaukomailta adoptoidut, kun heille pitää aivan erityisesti osoittaa, miten he ovat rakkaita. Ketään muita ei ole anoppi ollut hoitamassa kokopäivätoimisesti, FB on täynnä näiden lasten ylistystä, harrastuksissaan he ovat maailman parhaita, ja puhelin toisessa ja pelikonsoli toisessa käpälässä valveillaoloaikansa viettävä poika on tietenkin kruununjalokivi, koska on se ainoa Virtanen, joka jatkaa Virtasen kunniakasta nimeä, viis siitä vaikka geenit on sataprosenttisesti kaukoidästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on tabu, ja tiedän olevani kamala ihminen mutta uskon että kamalatkin asiat täytyy kohdata eikä asian kieltäminen auta ketään.
Minulla on kaksi lasta. Heistä nuoremmalla on kaksi biologista lasta, ja vanhemmalla yksi adoptoitu lapsi. En koe samanlaista tunnesidettä adoptoitua lapsenlastani kohtaan. Olen aina kohdellut lapsiani tasapuolisesti kaikin puolin, ja pyrin tekemään samoin lastenlasteni kohdalla. Mutta jostain syystä tuota samanlaista kiintymystä ja rakkautta en koe adoptoitua lasta kohtaan. En tiedä miksi, joku alitajuinen asia varmasti. En halua tuntea näin, enkä pidä siitä että asiat ovat kuten ovat. Olen pettynyt itseeni, mutta tuon tosiasian kiistäminen itseltäni tekisi vain hallaa. Biologiset lapsenlapseni ovat paljon rakkaampia minulle, ja vietän heidän kanssaan mieluummin aikaa.
Omalla naamalla en tätä myöntäisi, ja lapsilleni tai heidän lapsilleen en aio asiasta kertoa koskaan.
Olen adoptiolapsi, kohta jo nelikymppinen. Ja tämän tietää jokainen adoptiolapsi tässä maailmassa, että tärkeimpiä on aina ne biologiset jälkeläiset. Valitettavasti.
Kyllä sen vaistoaa, että ihmiset eivät välitä, vaikka muuta esittävät. Ihan pienet eleet toisille lapsille, pidempään poskella viipyilevä käsi, lämpimämpi hymy, läsnäolevampi aikuinen. Omien adoptiovanhempieni sukulaisista toinen puoli teeskenteli, toinen ei tehnyt elettäkään sen eteen että olisi hyväksynyt. Suren tätä yhä, sillä en ollut lapsena (enkä tietenkään ole nytkään) syyllinen kohtalooni, jonka biologiset vanhempani minulle päättivät.
Se on kaksinkertainen trauma, josta ei koskaan pääse kokonaan yli.
Olipa surullista luettavaa.
Itse olen yhden biologisen ja kahden ei-biologisen lapsen äiti. Kun aikanaan ensimmäinen ei-biologinen saapui perheeseemme, pelkäsin todella paljon sitä onko minusta hänelle äidiksi. Pelkäsin, etten voi rakastaa häntä kuten biologista lastani. Alussa niin olikin. Jouduin pakottamaan itseäni, jotta toimisin tasapuolisesti heitä kohtaan, eikä se ollut helppoa.
Mutta noin vuoden kuluttua lasten leikkejä kerran katsellessani tajusin, ettei toinen ollutkaan enää toista rakkaampi. Ja tämän voin sanoa täysin vilpittömästi. Kolmannen lapsen tulo ei sitten enää pelottanutkaan, tiesin, että olin kykenevä rakastamaan.
On kuitenkin ero biologisen ja ei-biologisten lasteni välillä. Ensiksi mainitun kohdalla tunnistan omia reaktioltani, luonnettani, ajattelutapaani ja se tekee suhteestani häneen helpomman ja mutkattomamman. Perinnöllisyys näyttelee mielestäni paljon isompaa roolia kuin yleisesti halutaan myöntää. Tuo kanssakäymisen helppous voi saada ei-biologisen lapsen tuntemaan, että hän jää jostakin paitsi, ja niin jääkin, mutta se ei ole rakkaus, jota tunnen.
Mummona olemisesta ei ole vielä kokemusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän se ole lapsenlapsi, kun ei kerran ole lapsesi lapsi.
Eli adoptiolapset tai lahjasoluilla alkunsa saaneetkaan lapset eivät ole omia lapsia?
Minä kyllä uskon täysin, että ihan heteropariskunnallakin, joka adoptoi selkeästi ulkomaalaisen näköisen lapsen voi olla isovanhemmilla tällaisia tunteita. Noita tunteita, kun voi herätä ihan jopa niillä vanhemmillakin. Ja olkoonkin tämä kuinka ikävästi sanottua tahansa, onhan tässä vielä sekin, että koska kaikki tietää ettei kaksi miestä voi oikeasti saada biologisia jälkeläisiä, tuo adoption tietoisuus ikään kuin roikkuu aina ilmassa. En sano, että siinä on mitään pahaa, mutta mielestäni ymmärrettävää. Heteropariskunnalla sen adoption (etenkin jos ulkonäöllisesti asiaa ei voi arvata) voi kuitenkin normaaliarjessa helposti unohtaa.
Juu, minun pojallani on thaimaalainen vaimo ja lapsenlapset ovat sitten sen näköisiäkin. On hieman vaikea hyväksyä sitä, että meidän suku on vastedes aasialaisen näköistä. Kääntyisi kyllä isoisovanhemmat haudassaan.
Mutta en minä tietenkään sitä näytä, vaan olen ihan tavallinen mummo heille. Kun käyn kaupoilla lastenlasten kanssa, joku tuntemattomampi tuttu saattaa kysellä, että onko he adoptoitu ulkomailta.
Ihana kuulla rehellistä puhetta! en minäkään hyväksyisi että sukuni näyttää aasialaiselta tai muultakaan kun vaaleita suomalaisia ollaan oltu iät ja ajat. onneksi kukaan sukulaisistani ei ole ottanut erinäkösitä puolisoa. ulkolaista on, ruotsalaista yms mutta heitä ei loppepeleissä erota suomalaisesta varsinkkaan jälkikasvun merkeissä.
Taidatte olla sitä pitkänaamaisten sukua.
Jaa. Minun isäpuoleni kutsuu itseään lapsieni papaksi, vaikka mitään sukua eivät ole keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta kai.
Elämässäni on monia ihmisiä jotka ovat olleet minulle paljon enemmän perhettä ja sukua kuin oikea perheeni ja sukuni.
Eräskin henkilö on ollut minulle enemmän isä kuin biologinen isäni ja huolehtinut minusta vaikka ei ole ollut minkäänlaisessa parisuhteessa äitini kanssa. En loukkaantuisi jos joku luulisi meitä isäksi ja tyttäreksi.
En ole hyväksynyt. Miksi pitäisi ? Tuntuisi samalta kuin olla töissä päiväkodissa. Täysin normaali tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän se ole lapsenlapsi, kun ei kerran ole lapsesi lapsi.
Eli adoptiolapset tai lahjasoluilla alkunsa saaneetkaan lapset eivät ole omia lapsia?
Minä kyllä uskon täysin, että ihan heteropariskunnallakin, joka adoptoi selkeästi ulkomaalaisen näköisen lapsen voi olla isovanhemmilla tällaisia tunteita. Noita tunteita, kun voi herätä ihan jopa niillä vanhemmillakin. Ja olkoonkin tämä kuinka ikävästi sanottua tahansa, onhan tässä vielä sekin, että koska kaikki tietää ettei kaksi miestä voi oikeasti saada biologisia jälkeläisiä, tuo adoption tietoisuus ikään kuin roikkuu aina ilmassa. En sano, että siinä on mitään pahaa, mutta mielestäni ymmärrettävää. Heteropariskunnalla sen adoption (etenkin jos ulkonäöllisesti asiaa ei voi arvata) voi kuitenkin normaaliarjessa helposti unohtaa.
Juu, minun pojallani on thaimaalainen vaimo ja lapsenlapset ovat sitten sen näköisiäkin. On hieman vaikea hyväksyä sitä, että meidän suku on vastedes aasialaisen näköistä. Kääntyisi kyllä isoisovanhemmat haudassaan.
Mutta en minä tietenkään sitä näytä, vaan olen ihan tavallinen mummo heille. Kun käyn kaupoilla lastenlasten kanssa, joku tuntemattomampi tuttu saattaa kysellä, että onko he adoptoitu ulkomailta.
Ihana kuulla rehellistä puhetta! en minäkään hyväksyisi että sukuni näyttää aasialaiselta tai muultakaan kun vaaleita suomalaisia ollaan oltu iät ja ajat. onneksi kukaan sukulaisistani ei ole ottanut erinäkösitä puolisoa. ulkolaista on, ruotsalaista yms mutta heitä ei loppepeleissä erota suomalaisesta varsinkkaan jälkikasvun merkeissä.
Taidatte olla sitä pitkänaamaisten sukua.
Jaa sinä olet se mustanaamainen :D D: D:DDDD :DD
Olet ns. based & redpilled. Pystyt myöntämään asiat kuten ne ovat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee nyt mieleen ihan vastaava tarina. Ei biologinen mummo toimi ja ajatteli just näin. Lapsesta tuli sitten ihailtu nuori lahjakkuus, tunnettu suomalainen. Olisi mummolle mummoilu tässä kohtaa jo kelvannut. Mutta eipä kelvannut enää ei biolapsenlapselle.
Vierailija kirjoitti:
Tommosessa ap:n tapauksessa kyseessä olisi lapsenlapseni koska olisi lapseni ja hänen kumppaninsa yhdessä hankkima.
Mitään uusioperheen aikaisempia lapsia en omanani pitäisi, siis jos lapseni puolisolla olisi lapsia edellisistä suhteista. Heillä olisi jo isovanhemmat kummankin vanhemman puolelta eikä minulla olisi mitään sidettä heihin. Olisivat kuin ketkä tahansa meillä vierailevat lapset
Minulla erilainen kokemus. Miniäni lapsi aiemmasta suhteesta oli vain parivuotias, kun hän perusti uusperheen poikani kanssa. Tämä lapsi on minulle ihan yhtä rakas kuin myöhemmin syntynyt biologinen lapsenlapseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän se ole lapsenlapsi, kun ei kerran ole lapsesi lapsi.
Eli adoptiolapset tai lahjasoluilla alkunsa saaneetkaan lapset eivät ole omia lapsia?
Minä kyllä uskon täysin, että ihan heteropariskunnallakin, joka adoptoi selkeästi ulkomaalaisen näköisen lapsen voi olla isovanhemmilla tällaisia tunteita. Noita tunteita, kun voi herätä ihan jopa niillä vanhemmillakin. Ja olkoonkin tämä kuinka ikävästi sanottua tahansa, onhan tässä vielä sekin, että koska kaikki tietää ettei kaksi miestä voi oikeasti saada biologisia jälkeläisiä, tuo adoption tietoisuus ikään kuin roikkuu aina ilmassa. En sano, että siinä on mitään pahaa, mutta mielestäni ymmärrettävää. Heteropariskunnalla sen adoption (etenkin jos ulkonäöllisesti asiaa ei voi arvata) voi kuitenkin normaaliarjessa helposti unohtaa.
Juu, minun pojallani on thaimaalainen vaimo ja lapsenlapset ovat sitten sen näköisiäkin. On hieman vaikea hyväksyä sitä, että meidän suku on vastedes aasialaisen näköistä. Kääntyisi kyllä isoisovanhemmat haudassaan.
Mutta en minä tietenkään sitä näytä, vaan olen ihan tavallinen mummo heille. Kun käyn kaupoilla lastenlasten kanssa, joku tuntemattomampi tuttu saattaa kysellä, että onko he adoptoitu ulkomailta.
Ihana kuulla rehellistä puhetta! en minäkään hyväksyisi että sukuni näyttää aasialaiselta tai muultakaan kun vaaleita suomalaisia ollaan oltu iät ja ajat. onneksi kukaan sukulaisistani ei ole ottanut erinäkösitä puolisoa. ulkolaista on, ruotsalaista yms mutta heitä ei loppepeleissä erota suomalaisesta varsinkkaan jälkikasvun merkeissä.
Taidatte olla sitä pitkänaamaisten sukua.
Jaa sinä olet se mustanaamainen :D D: D:DDDD :DD
En, mutta en myöskään samalta kylältä nainut. Jos valita pitäisi, niin toki mieluummin musta- kuin pitkänaama.
tiedän yhden lepakkoparin joka sai nyt vauvan toisen synnyttämänä . toinen "äiti" ulkolaistaustainen ja sääli lasta kun toisen '"äidin" kanssa kulkee, vaikuttaa aina lapsenhoitajalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No eihän se ole lapsenlapsi, kun ei kerran ole lapsesi lapsi.
Eli adoptiolapset tai lahjasoluilla alkunsa saaneetkaan lapset eivät ole omia lapsia?
Minä kyllä uskon täysin, että ihan heteropariskunnallakin, joka adoptoi selkeästi ulkomaalaisen näköisen lapsen voi olla isovanhemmilla tällaisia tunteita. Noita tunteita, kun voi herätä ihan jopa niillä vanhemmillakin. Ja olkoonkin tämä kuinka ikävästi sanottua tahansa, onhan tässä vielä sekin, että koska kaikki tietää ettei kaksi miestä voi oikeasti saada biologisia jälkeläisiä, tuo adoption tietoisuus ikään kuin roikkuu aina ilmassa. En sano, että siinä on mitään pahaa, mutta mielestäni ymmärrettävää. Heteropariskunnalla sen adoption (etenkin jos ulkonäöllisesti asiaa ei voi arvata) voi kuitenkin normaaliarjessa helposti unohtaa.
Juu, minun pojallani on thaimaalainen vaimo ja lapsenlapset ovat sitten sen näköisiäkin. On hieman vaikea hyväksyä sitä, että meidän suku on vastedes aasialaisen näköistä. Kääntyisi kyllä isoisovanhemmat haudassaan.
Mutta en minä tietenkään sitä näytä, vaan olen ihan tavallinen mummo heille. Kun käyn kaupoilla lastenlasten kanssa, joku tuntemattomampi tuttu saattaa kysellä, että onko he adoptoitu ulkomailta.
Ihana kuulla rehellistä puhetta! en minäkään hyväksyisi että sukuni näyttää aasialaiselta tai muultakaan kun vaaleita suomalaisia ollaan oltu iät ja ajat. onneksi kukaan sukulaisistani ei ole ottanut erinäkösitä puolisoa. ulkolaista on, ruotsalaista yms mutta heitä ei loppepeleissä erota suomalaisesta varsinkkaan jälkikasvun merkeissä.
Taidatte olla sitä pitkänaamaisten sukua.
Jaa sinä olet se mustanaamainen :D D: D:DDDD :DD
En, mutta en myöskään samalta kylältä nainut. Jos valita pitäisi, niin toki mieluummin musta- kuin pitkänaama.
Eikö ukkomies saa vaimolta kun täällä pitää heruttaa lauantai iltana
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi mennä pilaamaan suomalainen suku sekarotuiseksi? hyi.
Suu kiinni, mongoli.
Mongolithan on vinosilmäisiä ja tummia. Oletko koskaan käynyt Ulan Bataarissa?
Kyllä on suomi täynnä rasistista porukkaa, hyi hävetkää!