Ulkosuomalainen kysyy: Miksi kaikki omasta elämästä kertominen on leuhkimista?

Koska liian moni menee sanonnan mukaan: "Se kel onni on, sen kätkeköön"

Ymmärtäkää runon olemus. Onnellinen ihminen on säteilevän kaunis ja hän lähettää lämmintä positiivisuutta ympärilleen. Onnellisuus voi olla muutakin kuin raha, menestys, hyvä puoliso, arvostavat ystävät, ihalu, kiinostuksen kohde, menstyken maku ja ne. Ne ovat kaikki tekijöitä jotka kerjäävät muilta ihmisiltä hyväksyvää huomiota. Leino on sisäistänyt kauniin tyynen rakastavan ja onnellisen ihmisen olemuksen runoonsa. Hyvin mielenkiintoista että juuri nyt ja tässä aikakaudessa takerruttiin sanoon yksin. Yksinäisyys on ihmille niin kammottavaa että he tekevät mitä tahansa saadakseen toisen ihmisen kiinnostuksen. Mutta Leinon tarkoittama yksinäisyys on sitä että säteilee lämpöä ja rakkautta ympärilleen ihmispaljoidessakin; se ei tarvitse toisten kehumista eikä toisista ihmisestä riippuvaa mielensä pahoittamista tai mielihyvä.  Sisäinen onni on aarre ja juuri siksi se on korvaamaton; ja (toivottavasti) pysyvä olotila. Murheet ja vastoinkymiset ovat luonnollinen seuraus elollisen ihmisen elämässä. Mutta niittenkin takana on pysyvä rauha ja onni. Sisäistä onnea ei luovuteta kenenkään käsiin. Toisten hyväksyntä tai paheksunta ei vaikuta siihen.  Älkää lukeko runoja niin kuin piru raamattua.  Niitten siäinen kauneus ei aina saavuta lukijaa ja omasta olemuksestaan irottettuan ne jopa käsitetään väärin. Iloinen seuraihminen  voi omistaa sisäisen onnen aarteen siinä kuin metsän ysinäinen erakkokin. Sitä ei kukaan voi särkeä koska se on ihmisen oma sieluntila täässä ja nyt. Voi kertoa kaiken "mekaanisen" mitä ihmielle on tapahtunut ja päivitellä sitä muitten kanssa jos se "kuuluu" kohteliaaseen "hyvää päivää" kulttuuriin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sisäisen onnen kanssa.