Meille ei tule toista lasta, lapsettomuushoidot päättyivät juuri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttäviä nuo jotka jankuttaa siitä jo olemassa olevasta lapsesta. Tottakai hän on yhdestäkin kiitollinen! Ja aina on joku jolla on asiat huonommin oli sitte kyse mistä vain.

Sehän käytännössä tarkoittaa sitä että MITÄÄN asiaa ei saa surra koska jollakin menee vielä huonommin.. hohhoijaa taas. Tämä on tätä ihanaa empatiakyvyn puutetta.

Empatiakyvyttömyyttä on tunkee se päänä peräaukkoonsa ja olla niin itsekeskeinen, että koko maailman tulee pyöriä vain oman navan ympärillä. Joo, ei kannata vertailla, ei. Mutta mitä helkkaria se sitten on, että ollaan kuitenkin katkeria siitä, että jollain menee paremmin? Älkää vertailko niihin, joilla on asiat vielä huonommin, mutta älkää sitten itkekö niitäkään, joilla asiat on paremmin.

Noilla raskaana olevilla ystävilläkin voi olla vaikka mitä huolia ja murheita, joihin kaipaisivat tukea, mutta sitä heidän on turha odottaa, koska ap suree nyt itseään. Eikä.kestä edes nähdä näitä. Saati kuunnella heidän kuulumisia tai huoliaan. Ja ajattelee et "hyvähän heidän on, heidän pitäisi olla kiitollisia, että edes ovat tuossa tilassa."

Huomaattekos miten tämä kuvio menee?

No mitä ehdotat, että teen asialle? Itsekin haluaisin pystyä iloitsemaan ystävieni puolesta ja tottakai olen valmis kuuntelemaan murheitakin, mutta en voi sille mitään, että raskaana oleva ystäväni muistuttaa minua siitä, mitä olisin halunnut mutten saanut. Ja siitä tulee surullinen mieli. Juuri tästä tunteesta haluaisin eroon! Mutta kun se ei poistu vain päättämällä. Uskon kyllä, että aika auttaa tähän, mutta milloin?

ap

Itse ajattelen niin, että jokaista vaikeaa asiaa kohtaan on se tietty määrä kipeyttä ja surua olemassa ja kun käsittelet sitä asiaa mielessäsi niin sitä siihen sidottua energiaa kuluu pois. Jos olet todella pitkään ja hartaasti käyttänyt elinvoimaa, energiaa, aikaa ja toiveita lapsitoiveisiin, jotka nyt ovat tulleet tiensä päähän, niin sinun täytyy vain elää ne ajatukset pois. Mitä enemmän mietit ja käsittelet sitä, niin sitä nopeammin prosessi tapahtuu. Se on tuskaisaa ja hidasta, mutta sitä ei kannata vältellä, koska se vain pitkittyy.

Piirrä, kirjoita, puhu, itke, luovu niistä vaatteista ja vauvatavaroista ja myös koita nähdä (kunhan kykenet) niitä ystäviäsi, sekin auttaa sinua eteenpäin. Kun käyt sitä asiaa läpi, niin aivosi muokkaantuu ymmärtämään ja hyväksymään sen.

Jos ei onnistu saamaan toista biologista lasta, voisin itse päätyä adoptioon tai sijoituslapseen.

Käsittääkseni joudutaan antamaan sijoitukseen hyvinkin pieniä lapsia, vauvoja joten pääsee vielä hoitamaan vauvaa, mikäli sattuu hyvä tuuri ja tarjolla on vauva.

Tiedän, että usein lapsi jää pysyvään sijoitukseen vaikka ensisijaisesti on " lainassa" määräämättömän ajan.

Itse uskon, että voin kiintyä sijoituslapseen kuin olisi oma.

Ap käypäs nyt konsultaatiossa yksityisellä, se esittely on ilmainen. Mä olen saanut loistavaa apua ja kaksi lasta yksityisen puolen KEVYILLÄ hoidoilla. ja hintaa tuli muutama tonni, kuukausikulu oli reilu 200e kuussa joka koostui lääkkeet 50e ja ultra 150e. Oletko aivan varma että aino mikä auttaa on kallis ivf?

Vierailija kirjoitti:

Jos ei onnistu saamaan toista biologista lasta, voisin itse päätyä adoptioon tai sijoituslapseen.

Käsittääkseni joudutaan antamaan sijoitukseen hyvinkin pieniä lapsia, vauvoja joten pääsee vielä hoitamaan vauvaa, mikäli sattuu hyvä tuuri ja tarjolla on vauva.

Tiedän, että usein lapsi jää pysyvään sijoitukseen vaikka ensisijaisesti on " lainassa" määräämättömän ajan.

Itse uskon, että voin kiintyä sijoituslapseen kuin olisi oma.

Toi adoptointi-neuvo on niin jostain 80-luvulta. Sitä ei pitäisi koskaan kevyesti ehdottaa vaihtoehtona ihmiselle, joka kärsii lapsettomuudesta.

Ensinnäkään adoptointi ei ole helppoa. Se on monivuotinen, rankka prosessi, jonka aikana ei saa tulla raskaaksi. Toiseksi adoptiolupa voi jäädä saamatta, jos on joskus kärsinyt vaikkapa masennuksesta, on joku muu perussairaus, on liian vanha, ei ole tarpeeksi rahaa, ei edusta oikeaa uskontoa jne. Käytännössä adoptioluvan saa vain, jos on todistus siitä, ettei voi saada omia lapsia.

Lisäksi etenkin ulkomailta adoptoidut lapset ovat usein paitsi hyvin traumatisoituneita myös kehitysvammaisia. Nykyään on harvinaista saada adoptoitua terve lapsi. Toki biologinen lapsi voi syntyä kehitysvammaisena tai sairastua myöhemmin, mutta nyt puhutaan aivan eri todennäköisyyksistä.

Maailmassa on tällä hetkellä enemmän adoptiota haluavia vanhempia kuin adoptiota tarvitsevia lapsia, joten adoptio ei ole mikään hyvä ja helppo B-suunnitelma, jota voi vaan iloisesti ehdotella kaikille.

Ja siis todella nostan hattua ja arvostan niitä vanhempia, jotka ovat päätyneet adoptoimaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sekundaarinen lapsettomuus on kyllä hyvin pitkälti tabu. Ei siitä saisi puhua, kuten tästäkin ketjusta näkee. Ihmiset lyttäävät ja suuttuvat, niin kuin asiasta kärsivä ihminen jotenkin väheksyisi muita ihmisiä, joilla on eri ongelmia, vaikkei sellaiseen vihjaa puolella sanallakaan. Miksi näin? Eikä se, että suree sitä ettei saa sellaista lapsilukua kuin olisi hartaasti toivonut, tarkoita että ei arvostaisi sitä perhettä, joka itsellä jo on. Miten rivien välistä voi sellaisen päätelmän oikein tehdä? Väkisin ja pahalla tahdolla. Kaikilla on omat murheensa ja ongelmansa elämässään, ja ne ovat jokaiselle omassa mittakaavassaaan. Vaikka järjellä tiedostaisi, että nyt täytyy vain pettyneenä opetella sopeutumaan tilanteeseen, ei se käy napin painalluksella. Se on prosessi, kuten kaikki surut ja suuret elämän pettymykset. Joku tuolla aiemmin sanoikin hyvin, että ei se sekundaarisesti lapsettoman suru ole pois siltä kokonaan lapsettomalta, tai keneltäkään muultakaan. Itse en ehkä lähtisi harmittelemaan sekundaarista lapsettomuuutta vaikkapa jollekulle, jolla tietäisin olevan ongelmia saada ensimmäinenkään lapsi, mutta jokaisella ihmisellä on oikeus ja oikeastaan itseään kohtaan velvollisuuskin käsitellä henkilökohtaisia ongelmiaan jotenkin, jotta pääsee eteenpäin. Siihenhän ap nyt neuvoa kysyi.

Ap:n suurin ongelma (omien sanojensa mukaan) on nähdä raskaana olevia ystäviään. Se ainakin minua tässä häiritsee kovasti. Miksi se on suurin ongelma?

Kukaan ei kiellä suremasta, mutta onhan se nyt nurinkurista sanoa, että vertailu muihin (huonommassa tilanteessa oleviin) ei auta. Katkertoituminenko auttaa? Vertailu niihin, joilla on, mitä ap ei voi saada? Sekö auttaa? Ymmärrän, että tunteilleen ei voi mitään, mutta asennoituminenkin vaikuttaa olevan kyllä hyvin erikoista.

Auttaako se vertailu ikinä? Jos sulla lähtee käsi irti, niin ajatteletko onnistuneesti, että "no jollakin ei ole koskaan ollut käsiä"?

Kyllä se jokainen menetys ja harmi täytyy integroida ihan omaan elämään ja siihen kuinka siitä eteenpäin voisi elää. Sitä se sureminen on, sopeutumista uuteen tilanteeseen. Vertailu siihen, mitä menetti on aina surussa helpompaa, koska sitähän siinä aktuaalisesti tehdään ja pitäisi tehdä, eikä miettiä sitä mitä itsellä jo on mitä toisella ei ole, koska ei se toimi niin päin. Ei siihen, mitä jo on, tarvitse tehdä surutyötä.

Sitten kun menetyksen integroiminen on tapahtunut voi olla kiitollinen siitä mikä on hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Ap käypäs nyt konsultaatiossa yksityisellä, se esittely on ilmainen. Mä olen saanut loistavaa apua ja kaksi lasta yksityisen puolen KEVYILLÄ hoidoilla. ja hintaa tuli muutama tonni, kuukausikulu oli reilu 200e kuussa joka koostui lääkkeet 50e ja ultra 150e. Oletko aivan varma että aino mikä auttaa on kallis ivf?

Me siis kävimme jo jukisella kaikki hoidot läpi, kevyet ja raskaat. Niissä selvisi mm, että munasoluni eivät hedelmöity normaalisti. Ainoat edes jonkinlaiset alkiot saatiin mikroinjektiolla. Mitä järkeä kevyissä hoidoissa siis olisi?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Voimia ap.

Itse olen jo 40. Vasta hoidot aloittanut yksityisellä. Mies ei osallistu maksuihin, vaikka lasta kanssani haluaa. Maksukykyni on 15 000€ ja mitä olen palstoja lukenut, sillä ei pitkälle pötkitä.

Mikä tässä viestissä oli alanuolittamisen syy?

Niin,no hyvä tietää.

Mun ruokaan ei tule tänään  valkosipulia.

Vierailija kirjoitti:

Ap käypäs nyt konsultaatiossa yksityisellä, se esittely on ilmainen. Mä olen saanut loistavaa apua ja kaksi lasta yksityisen puolen KEVYILLÄ hoidoilla. ja hintaa tuli muutama tonni, kuukausikulu oli reilu 200e kuussa joka koostui lääkkeet 50e ja ultra 150e. Oletko aivan varma että aino mikä auttaa on kallis ivf?

Ne yksityiset eivät ole kaikki yhtä tehokkaita.

Voisiko täällä jakaa muös tiedon mistä paikasta sai avun? Monella on toivo hiipunut. Minä ainakin jakaisin tiedon avun antajasta, jotta vaikeimmat tapauksetkin saisivat toivoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap käypäs nyt konsultaatiossa yksityisellä, se esittely on ilmainen. Mä olen saanut loistavaa apua ja kaksi lasta yksityisen puolen KEVYILLÄ hoidoilla. ja hintaa tuli muutama tonni, kuukausikulu oli reilu 200e kuussa joka koostui lääkkeet 50e ja ultra 150e. Oletko aivan varma että aino mikä auttaa on kallis ivf?

Ne yksityiset eivät ole kaikki yhtä tehokkaita.

Voisiko täällä jakaa muös tiedon mistä paikasta sai avun? Monella on toivo hiipunut. Minä ainakin jakaisin tiedon avun antajasta, jotta vaikeimmat tapauksetkin saisivat toivoa.

Minuakin kiinnostaisi tietää mistä paikasta on ihmiset saaneet apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös osa ole pamahtanut paksuksi heti kun hoidot loppuu.

Joskus käy niin.

Eräs sukulaiseni sai lapsen hoidoilla. Lääkärin mukaan mahdollisuus spontaaniin raskauteen käytännössä nolla. Saa luomuvauvan lähiaikoina.

Joo josku käy näin. Aivan kuten joskus joku voittaa lotossa. Ei millään pahalla, mutta tämä ei lohduta niitä, jotka eivät tule luomusti raskaaksi. Ei auta rennosti ottaminen, yrittämisen lopetus jne. Se että jonkun siskonkumminkaima on joskus pamahtanut luomusti paksuksi lapsettomuushoitojen jälkeen ei tarkoita, että se olisi yleistä. Voin sanoa, ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ehkä miettiä että on ihmisiä joilla tilanne on vielä huonompi. Itse en saanut sitä ainuttakaan lasta ja olisin ikionnellinen jos minulla olisi edes yksi lapsi.

Onpa törkeää vähätellä toisen surua, sanomalla että oma surusi on suurempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös osa ole pamahtanut paksuksi heti kun hoidot loppuu.

Joskus käy niin.

Eräs sukulaiseni sai lapsen hoidoilla. Lääkärin mukaan mahdollisuus spontaaniin raskauteen käytännössä nolla. Saa luomuvauvan lähiaikoina.

Joo josku käy näin. Aivan kuten joskus joku voittaa lotossa. Ei millään pahalla, mutta tämä ei lohduta niitä, jotka eivät tule luomusti raskaaksi. Ei auta rennosti ottaminen, yrittämisen lopetus jne. Se että jonkun siskonkumminkaima on joskus pamahtanut luomusti paksuksi lapsettomuushoitojen jälkeen ei tarkoita, että se olisi yleistä. Voin sanoa, ei ole.

Ei lohdutakaan. Sanoin vaan, että joskus tärppää, vaikkei uskoisi.

Suurin osa lapsettomuusdiagnoosin saaneista ei saa luomuvauvaa.

Olen todella pahoillani lasta turhaan toivovien puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän, että jokainen kokee aina omat surunsa ja murheensa suuriksi. Mutta silti vähän harmittaa tällaiset, jotka eivät osaa olla kiitollisia. Itse en koskaan löytänyt miestä, jotta olisin voinut edes lasten hankkimista yrittää. Ja nyt on iän puolesta liian myöhäistä. Että todellakin vähän suhteellisuuden tajua nyt. Mietipä, että voisit olla kuten minä, yli 40v. yksinäinen sinkku, joka ei mitään muuta niin paljon toivonut kuin omaa perhettä. Siihen nähden sulla on aika hyvin asiat. 

Miksi täällä on niin paljon teitä suhteellisuudentajua toitottavia? Osaatko sinä olla kiitollinen kun sinulla on ruokaa ja katto pään päällä? Miksi valitat sitä, että sinulla ei ole perhettä jos on ruokaa jääkaapissa? Tällä logiikalla kukaan paitsi kaikkein surkeimmat ja sairaimmat eivät saisi valittaa mistään. Meillä on kuitenkin kaikilla omat murheemme ja ne voivat olla isoja omassa elämässämme.

Veikkaan, että ap on lapsettomuushoitojen asiantuntija. He ovat hoidoissa olleet ja ihan varmasti imeneet kaiken saatavilla olevan tiedon. Johonkin on laitettava raja, milloin on aika lopettaa. Ap on vaikean päätöksensä tehnyt ja aloittamassa sopeutumista asiaan. Aika moni itsepintaisesti vaan jankkaa, että jatka hoitoja.

Voih, todella ikävää ap. Mekin kärsimme monta vuotta sekundäärisestä lapsettomuudesta ja olin aivan onneton ennenkuin sitten kaikkien odotusten vastaisesti lapsi saikin alkunsa. Eli ymmärrän hyvin sen tuskan, eikä siihen yhtään helpota, että joku patistelee olemaan kiitollinen edes yhdestä.

Onko sinulla ystäviä, joille voisit puhua? Siskoa, äitiä tms muuta läheistä ihmistä? Ammattiapukin on ihan varteenotettava vaihtoehto päästä asiaa käsittelemään.

Tsemppiä sinulle kovasti.

Vierailija kirjoitti:

Eräskin sai vauvan kun hoidot lopetettiin.

Yritätte liikaa.

Tämä on tyhmin kommentti, minkä voi sanoa lapsettomuudesta kärsivälle. Kyse on siitä, että elimistö ei tuota tarpeeksi hormoneja ja tarvittavan hyvää munasolua tai siittiöitä, että raskaus alkaisi. Yrityksen täytyy olla todella kova, että hoitoja jaksaa edes käydä läpi. Onko kaikki lääkkeet varmasti käyty läpi? Hedelmöityshoidot aloitetaan usein aivan liian kevyillä hoidoilla ja siksi monilla loppuu rahat ja hoidot keskeytyvät. Suoraan ivf:iin ja kaikki tarvittavat tukilääkkeet heti alkuun auttaisi asiaa. Inseminaatiot ovat yhtä tyhjän kanssa, kun vuosia lasta on yritetty jo muutenkin.

Ei meillekään tullut, esikoisen sisarukset meni molemmat kesken. Esikoistakin ihan tekemällä tehtiin. Joskus on vaan näin. Ei ne lapset mikään subjektiivinen ihmisoikeus ole, ne tulee jos on tullakseen ja jos ei niin ei. Elämässä on kyllä paljon muutakin. Ja onneksi on saman ikäluokan serkkuja ja muita sukulaislapsia meidänkin esikoisella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei onnistu saamaan toista biologista lasta, voisin itse päätyä adoptioon tai sijoituslapseen.

Käsittääkseni joudutaan antamaan sijoitukseen hyvinkin pieniä lapsia, vauvoja joten pääsee vielä hoitamaan vauvaa, mikäli sattuu hyvä tuuri ja tarjolla on vauva.

Tiedän, että usein lapsi jää pysyvään sijoitukseen vaikka ensisijaisesti on " lainassa" määräämättömän ajan.

Itse uskon, että voin kiintyä sijoituslapseen kuin olisi oma.

Toi adoptointi-neuvo on niin jostain 80-luvulta. Sitä ei pitäisi koskaan kevyesti ehdottaa vaihtoehtona ihmiselle, joka kärsii lapsettomuudesta.

Ensinnäkään adoptointi ei ole helppoa. Se on monivuotinen, rankka prosessi, jonka aikana ei saa tulla raskaaksi. Toiseksi adoptiolupa voi jäädä saamatta, jos on joskus kärsinyt vaikkapa masennuksesta, on joku muu perussairaus, on liian vanha, ei ole tarpeeksi rahaa, ei edusta oikeaa uskontoa jne. Käytännössä adoptioluvan saa vain, jos on todistus siitä, ettei voi saada omia lapsia.

Lisäksi etenkin ulkomailta adoptoidut lapset ovat usein paitsi hyvin traumatisoituneita myös kehitysvammaisia. Nykyään on harvinaista saada adoptoitua terve lapsi. Toki biologinen lapsi voi syntyä kehitysvammaisena tai sairastua myöhemmin, mutta nyt puhutaan aivan eri todennäköisyyksistä.

Maailmassa on tällä hetkellä enemmän adoptiota haluavia vanhempia kuin adoptiota tarvitsevia lapsia, joten adoptio ei ole mikään hyvä ja helppo B-suunnitelma, jota voi vaan iloisesti ehdotella kaikille.

Ja siis todella nostan hattua ja arvostan niitä vanhempia, jotka ovat päätyneet adoptoimaan.

Näin juuri. Nykyään myös lapset pyritään kuitenkin pitämään oman kulttuurin piirissä, jos se suinkin on mahdollista, joten ulkomainen adoptio on tosissaan vaikeutunut.

Vierailija kirjoitti:

Ei meillekään tullut, esikoisen sisarukset meni molemmat kesken. Esikoistakin ihan tekemällä tehtiin. Joskus on vaan näin. Ei ne lapset mikään subjektiivinen ihmisoikeus ole, ne tulee jos on tullakseen ja jos ei niin ei. Elämässä on kyllä paljon muutakin. Ja onneksi on saman ikäluokan serkkuja ja muita sukulaislapsia meidänkin esikoisella.

Tästä olen kyllä samaa mieltä. Olen kiitollinen lapsestani ja tähän asti ollut sitä mieltä, että toinen lapsi tulee jos on tullakseen, muttei elämä siihen kaadu, jos ei tule. Jääpähän enemmän aikaa muuhun. Siksi olen nyt yllättynyt, että kuitenkin suren nyt niin paljon tätä asiaa, kun on lopullisesti varmaa ettei toista tule. Ehkä suren myös sitä, että olen hukannut niin monta vuotta elämästäni tähän prosessiin, vaikka toisaalta se oli käytävä läpi, ettei myöhemmin kaduta...

Ap