Meille ei tule toista lasta, lapsettomuushoidot päättyivät juuri.

Niin se vaan on, ettei ihmiset tajua, eikä voi eikä ehkä tarvitsekaan tajuta, miltä tuntuu ”olla luopumatta toivosta” ja ”ottaa rennosti” vuosien hoitojen jälkeen. Toivosta luopuminen voi olla vapauttavaa, kun sen jotenkin onnistuisi tekemään masentumatta

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttäviä nuo jotka jankuttaa siitä jo olemassa olevasta lapsesta. Tottakai hän on yhdestäkin kiitollinen! Ja aina on joku jolla on asiat huonommin oli sitte kyse mistä vain.

Sehän käytännössä tarkoittaa sitä että MITÄÄN asiaa ei saa surra koska jollakin menee vielä huonommin.. hohhoijaa taas. Tämä on tätä ihanaa empatiakyvyn puutetta.

Tuossakin on kyllä pointtia.  Mutta  miten empatian pitäisi sitten toimia? Minulla ei ole miestä eikä siksi yhtään lasta, ikä +40. Ymmärrän että harmittaa jos joku ei saa 'tyttöä' tai 'toista lasta' mutta minusta on kohtuutonta valittaa siitä minulle ja odottaa empatiaa kun itse antaisin mitä vaan että olisin tämän valittajan kengissä.

Minä sain kaksi lasta mutta kiitos pettävän ex-vaimon en saanut ydinperhettä kuin muutamaksi vuodeksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ehkä miettiä että on ihmisiä joilla tilanne on vielä huonompi. Itse en saanut sitä ainuttakaan lasta ja olisin ikionnellinen jos minulla olisi edes yksi lapsi.

Olen pahoillani puolestasi. Ymmärrän, että tilanteesi on vielä surullisempi, enkä todellakaan vertaa meidän tilannetta kokonaan lapsettomiin. Ei tuon ajatteleminen silti auta minua pääsemään siihen tilanteeseen, ettei asia surettaisi. Haluaisin todellakin olla tyytyväinen elämääni ja pystyä iloitsemaan raskaana olevien ystävieni puolesta, enkä märehtiä tätä asiaa!

ap

No mikä sua estää iloitsemasta toisten puolesta?

Sekundaarinen lapsettomuus on kyllä hyvin pitkälti tabu. Ei siitä saisi puhua, kuten tästäkin ketjusta näkee. Ihmiset lyttäävät ja suuttuvat, niin kuin asiasta kärsivä ihminen jotenkin väheksyisi muita ihmisiä, joilla on eri ongelmia, vaikkei sellaiseen vihjaa puolella sanallakaan. Miksi näin? Eikä se, että suree sitä ettei saa sellaista lapsilukua kuin olisi hartaasti toivonut, tarkoita että ei arvostaisi sitä perhettä, joka itsellä jo on. Miten rivien välistä voi sellaisen päätelmän oikein tehdä? Väkisin ja pahalla tahdolla. Kaikilla on omat murheensa ja ongelmansa elämässään, ja ne ovat jokaiselle omassa mittakaavassaaan. Vaikka järjellä tiedostaisi, että nyt täytyy vain pettyneenä opetella sopeutumaan tilanteeseen, ei se käy napin painalluksella. Se on prosessi, kuten kaikki surut ja suuret elämän pettymykset. Joku tuolla aiemmin sanoikin hyvin, että ei se sekundaarisesti lapsettoman suru ole pois siltä kokonaan lapsettomalta, tai keneltäkään muultakaan. Itse en ehkä lähtisi harmittelemaan sekundaarista lapsettomuuutta vaikkapa jollekulle, jolla tietäisin olevan ongelmia saada ensimmäinenkään lapsi, mutta jokaisella ihmisellä on oikeus ja oikeastaan itseään kohtaan velvollisuuskin käsitellä henkilökohtaisia ongelmiaan jotenkin, jotta pääsee eteenpäin. Siihenhän ap nyt neuvoa kysyi.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on 3 rakasta poikaa. En saanut tyttöä.. tämäkin on suuri tabu mutta suren silti.

Sekundaarinen lapsettomuuskin on tabu. Inhoan tabuja yli kaiken! Asioista pitäisi saada puhua avoimesti ilman kivittämistä.

Sen sureminen, että lapsesi eivät ole juuri sellaisia kuin odotit tai kuvittelit, ei ole tabu, se on vain melko naiivia tai kapeakatseista.

Sisareni ymmärsi tämän. Hän pakkasi kahden pojan vauvatavaroita pois ja hieman haikeana ajatteli, kun ei ole tyttöä. Sitten sai itsensä kiinni ajatuksesta, eihän se tyttö välttämättä tekisi niitä "tyttöjen juttuja", minkä vuoksi hän olisi tyttöä toivonut.

Kyllä minäkin olisin kolmatta lasta kovasti toivonut. Ajattelen, mitä hän olisi tuonut elämäämme ja perhedynamiikkaamme... ja sitten huomaan, että ei välttämättä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttäviä nuo jotka jankuttaa siitä jo olemassa olevasta lapsesta. Tottakai hän on yhdestäkin kiitollinen! Ja aina on joku jolla on asiat huonommin oli sitte kyse mistä vain.

Sehän käytännössä tarkoittaa sitä että MITÄÄN asiaa ei saa surra koska jollakin menee vielä huonommin.. hohhoijaa taas. Tämä on tätä ihanaa empatiakyvyn puutetta.

Empatiakyvyttömyyttä on tunkee se päänä peräaukkoonsa ja olla niin itsekeskeinen, että koko maailman tulee pyöriä vain oman navan ympärillä. Joo, ei kannata vertailla, ei. Mutta mitä helkkaria se sitten on, että ollaan kuitenkin katkeria siitä, että jollain menee paremmin? Älkää vertailko niihin, joilla on asiat vielä huonommin, mutta älkää sitten itkekö niitäkään, joilla asiat on paremmin.

Noilla raskaana olevilla ystävilläkin voi olla vaikka mitä huolia ja murheita, joihin kaipaisivat tukea, mutta sitä heidän on turha odottaa, koska ap suree nyt itseään. Eikä.kestä edes nähdä näitä. Saati kuunnella heidän kuulumisia tai huoliaan. Ja ajattelee et "hyvähän heidän on, heidän pitäisi olla kiitollisia, että edes ovat tuossa tilassa."

Huomaattekos miten tämä kuvio menee?

No mitä ehdotat, että teen asialle? Itsekin haluaisin pystyä iloitsemaan ystävieni puolesta ja tottakai olen valmis kuuntelemaan murheitakin, mutta en voi sille mitään, että raskaana oleva ystäväni muistuttaa minua siitä, mitä olisin halunnut mutten saanut. Ja siitä tulee surullinen mieli. Juuri tästä tunteesta haluaisin eroon! Mutta kun se ei poistu vain päättämällä. Uskon kyllä, että aika auttaa tähän, mutta milloin?

ap

Vierailija kirjoitti:

Eikös osa ole pamahtanut paksuksi heti kun hoidot loppuu.

Joskus käy niin.

Eräs sukulaiseni sai lapsen hoidoilla. Lääkärin mukaan mahdollisuus spontaaniin raskauteen käytännössä nolla. Saa luomuvauvan lähiaikoina.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ehkä miettiä että on ihmisiä joilla tilanne on vielä huonompi. Itse en saanut sitä ainuttakaan lasta ja olisin ikionnellinen jos minulla olisi edes yksi lapsi.

Ei taida tuokaan lohduttaa. Surkaa surunne ja iloitkaa, että saatte antaa kaiken rakkautenne sille ainokaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Sekundaarinen lapsettomuus on kyllä hyvin pitkälti tabu. Ei siitä saisi puhua, kuten tästäkin ketjusta näkee. Ihmiset lyttäävät ja suuttuvat, niin kuin asiasta kärsivä ihminen jotenkin väheksyisi muita ihmisiä, joilla on eri ongelmia, vaikkei sellaiseen vihjaa puolella sanallakaan. Miksi näin? Eikä se, että suree sitä ettei saa sellaista lapsilukua kuin olisi hartaasti toivonut, tarkoita että ei arvostaisi sitä perhettä, joka itsellä jo on. Miten rivien välistä voi sellaisen päätelmän oikein tehdä? Väkisin ja pahalla tahdolla. Kaikilla on omat murheensa ja ongelmansa elämässään, ja ne ovat jokaiselle omassa mittakaavassaaan. Vaikka järjellä tiedostaisi, että nyt täytyy vain pettyneenä opetella sopeutumaan tilanteeseen, ei se käy napin painalluksella. Se on prosessi, kuten kaikki surut ja suuret elämän pettymykset. Joku tuolla aiemmin sanoikin hyvin, että ei se sekundaarisesti lapsettoman suru ole pois siltä kokonaan lapsettomalta, tai keneltäkään muultakaan. Itse en ehkä lähtisi harmittelemaan sekundaarista lapsettomuuutta vaikkapa jollekulle, jolla tietäisin olevan ongelmia saada ensimmäinenkään lapsi, mutta jokaisella ihmisellä on oikeus ja oikeastaan itseään kohtaan velvollisuuskin käsitellä henkilökohtaisia ongelmiaan jotenkin, jotta pääsee eteenpäin. Siihenhän ap nyt neuvoa kysyi.

Ap:n suurin ongelma (omien sanojensa mukaan) on nähdä raskaana olevia ystäviään. Se ainakin minua tässä häiritsee kovasti. Miksi se on suurin ongelma?

Kukaan ei kiellä suremasta, mutta onhan se nyt nurinkurista sanoa, että vertailu muihin (huonommassa tilanteessa oleviin) ei auta. Katkertoituminenko auttaa? Vertailu niihin, joilla on, mitä ap ei voi saada? Sekö auttaa? Ymmärrän, että tunteilleen ei voi mitään, mutta asennoituminenkin vaikuttaa olevan kyllä hyvin erikoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös osa ole pamahtanut paksuksi heti kun hoidot loppuu.

Joskus käy niin.

Eräs sukulaiseni sai lapsen hoidoilla. Lääkärin mukaan mahdollisuus spontaaniin raskauteen käytännössä nolla. Saa luomuvauvan lähiaikoina.

Hienoa heille, mutta jos itse alan tarrautua tuollaisiin oljenkorsiin, en pääse tästä toivo-epätoivo-kierteestä koskaan eroon. Parempi nyt vain sisäistää, ettei sitä vauvaa tule ja siirtyä siltä pohjalta elämässä eteenpäin.

ap

Kuuntele ap musiikkia, sellaista jota soitetaan maailman pienimmällä viululla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttäviä nuo jotka jankuttaa siitä jo olemassa olevasta lapsesta. Tottakai hän on yhdestäkin kiitollinen! Ja aina on joku jolla on asiat huonommin oli sitte kyse mistä vain.

Sehän käytännössä tarkoittaa sitä että MITÄÄN asiaa ei saa surra koska jollakin menee vielä huonommin.. hohhoijaa taas. Tämä on tätä ihanaa empatiakyvyn puutetta.

Empatiakyvyttömyyttä on tunkee se päänä peräaukkoonsa ja olla niin itsekeskeinen, että koko maailman tulee pyöriä vain oman navan ympärillä. Joo, ei kannata vertailla, ei. Mutta mitä helkkaria se sitten on, että ollaan kuitenkin katkeria siitä, että jollain menee paremmin? Älkää vertailko niihin, joilla on asiat vielä huonommin, mutta älkää sitten itkekö niitäkään, joilla asiat on paremmin.

Noilla raskaana olevilla ystävilläkin voi olla vaikka mitä huolia ja murheita, joihin kaipaisivat tukea, mutta sitä heidän on turha odottaa, koska ap suree nyt itseään. Eikä.kestä edes nähdä näitä. Saati kuunnella heidän kuulumisia tai huoliaan. Ja ajattelee et "hyvähän heidän on, heidän pitäisi olla kiitollisia, että edes ovat tuossa tilassa."

Huomaattekos miten tämä kuvio menee?

No mitä ehdotat, että teen asialle? Itsekin haluaisin pystyä iloitsemaan ystävieni puolesta ja tottakai olen valmis kuuntelemaan murheitakin, mutta en voi sille mitään, että raskaana oleva ystäväni muistuttaa minua siitä, mitä olisin halunnut mutten saanut. Ja siitä tulee surullinen mieli. Juuri tästä tunteesta haluaisin eroon! Mutta kun se ei poistu vain päättämällä. Uskon kyllä, että aika auttaa tähän, mutta milloin?

ap

Ystävätkö siitä vain muistuttaa? Maailma on täynnä raskaana olevia ja pieniä vauvoja ja vauvanhoitotuotteita ja vanhempia rattaiden kanssa kävelyllä...

Kyllä sun pitää tehdä vaan valinta aiotko katkeroitua noista näyistä koko loppuelämäksi, vai alatko käyttäytyä kuten ystävä. Niinhän se on muidenkin asioiden kanssa. Elämässä tulee vielä kaikille tragedioita ja ilonaiheita, mitä kenellekin: avioeroja, vararikkoja, sairauksia, kuolemaa, monenlaisia menetyksiä...

Miten ihmeessä aiot pärjätä? Miten ja millä keinoilla olet selvinnyt tähän mennessä siitä, että elämä menee eri tavoin eri ihmisillä?

Eihän se ole helppoa. Välillä se on vaikeaa ja välillä ihan hemmetin paljon vaikeampaa. Mutta mitä vaihtoehtoja on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yli 40- vuotias voi saada vielä lapsen,nyt miehen etsintään! ^

Mutta kun ne hyvät on jo varattu, saanko yrittää sellaista?

T. Eri

Etsi omaa tasoasi oleva, ne on vielä vapaina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttäviä nuo jotka jankuttaa siitä jo olemassa olevasta lapsesta. Tottakai hän on yhdestäkin kiitollinen! Ja aina on joku jolla on asiat huonommin oli sitte kyse mistä vain.

Sehän käytännössä tarkoittaa sitä että MITÄÄN asiaa ei saa surra koska jollakin menee vielä huonommin.. hohhoijaa taas. Tämä on tätä ihanaa empatiakyvyn puutetta.

Empatiakyvyttömyyttä on tunkee se päänä peräaukkoonsa ja olla niin itsekeskeinen, että koko maailman tulee pyöriä vain oman navan ympärillä. Joo, ei kannata vertailla, ei. Mutta mitä helkkaria se sitten on, että ollaan kuitenkin katkeria siitä, että jollain menee paremmin? Älkää vertailko niihin, joilla on asiat vielä huonommin, mutta älkää sitten itkekö niitäkään, joilla asiat on paremmin.

Noilla raskaana olevilla ystävilläkin voi olla vaikka mitä huolia ja murheita, joihin kaipaisivat tukea, mutta sitä heidän on turha odottaa, koska ap suree nyt itseään. Eikä.kestä edes nähdä näitä. Saati kuunnella heidän kuulumisia tai huoliaan. Ja ajattelee et "hyvähän heidän on, heidän pitäisi olla kiitollisia, että edes ovat tuossa tilassa."

Huomaattekos miten tämä kuvio menee?

No mitä ehdotat, että teen asialle? Itsekin haluaisin pystyä iloitsemaan ystävieni puolesta ja tottakai olen valmis kuuntelemaan murheitakin, mutta en voi sille mitään, että raskaana oleva ystäväni muistuttaa minua siitä, mitä olisin halunnut mutten saanut. Ja siitä tulee surullinen mieli. Juuri tästä tunteesta haluaisin eroon! Mutta kun se ei poistu vain päättämällä. Uskon kyllä, että aika auttaa tähän, mutta milloin?

ap

Ystävätkö siitä vain muistuttaa? Maailma on täynnä raskaana olevia ja pieniä vauvoja ja vauvanhoitotuotteita ja vanhempia rattaiden kanssa kävelyllä...

Kyllä sun pitää tehdä vaan valinta aiotko katkeroitua noista näyistä koko loppuelämäksi, vai alatko käyttäytyä kuten ystävä. Niinhän se on muidenkin asioiden kanssa. Elämässä tulee vielä kaikille tragedioita ja ilonaiheita, mitä kenellekin: avioeroja, vararikkoja, sairauksia, kuolemaa, monenlaisia menetyksiä...

Miten ihmeessä aiot pärjätä? Miten ja millä keinoilla olet selvinnyt tähän mennessä siitä, että elämä menee eri tavoin eri ihmisillä?

Eihän se ole helppoa. Välillä se on vaikeaa ja välillä ihan hemmetin paljon vaikeampaa. Mutta mitä vaihtoehtoja on?

Ja vielä lisäisin, et sun täytyy keksiä vaan se oma tapasi prosessoida surusi pois. Eihän esim terapiakaan ole mikään huono idea.

Mitä tässä keskustelussa oikein tapahtuu? AP kysyy, millaisilla keinoilla voisi päästä asiasta yli, ja osa tulee toitottamaan, että mitä sä siinä katkeruudessa ryvet, olet itsekäs, mikset nyt vaan mene asiasta yli! Niinhän AP haluaisikin, mutta väännetään vielä rautalangasta se olennainen asia: miten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttäviä nuo jotka jankuttaa siitä jo olemassa olevasta lapsesta. Tottakai hän on yhdestäkin kiitollinen! Ja aina on joku jolla on asiat huonommin oli sitte kyse mistä vain.

Sehän käytännössä tarkoittaa sitä että MITÄÄN asiaa ei saa surra koska jollakin menee vielä huonommin.. hohhoijaa taas. Tämä on tätä ihanaa empatiakyvyn puutetta.

Tuossakin on kyllä pointtia.  Mutta  miten empatian pitäisi sitten toimia? Minulla ei ole miestä eikä siksi yhtään lasta, ikä +40. Ymmärrän että harmittaa jos joku ei saa 'tyttöä' tai 'toista lasta' mutta minusta on kohtuutonta valittaa siitä minulle ja odottaa empatiaa kun itse antaisin mitä vaan että olisin tämän valittajan kengissä.

Miksi koet, että hän valittaa siitä sinulle? Täällä vauvalla keskustellaan monenlaisista asioista ja on oma päätös lukea ja vielä jopa vastata keskusteluun.

Yleensä olisi hyvä jos olisi jotain kokemusta tai edes annettavaa siihen. Minäkään en avaa keskusteluita joista minulla ei ole hajuakaan. Se, että mitätöi toisen surua on todella epäempaattista. Jos et osaa asennoitua hänen asemaansa, niin mieluusti ole vaikka vastaamatta. Se suru voi olla vaikka epäonnistunut hiustenleikkuu, pilalle pesty paita, tai vesivahinko, joka on vienyt koko omaisuuden. Jos et osaa asennoitua hänen asemaan ja tilanteeseen, niin sinulla ei ole mitään rakentavaa annettavana.

Periaatteessa ymmärrän, että yrität saada häntä ajattelemaan mitä hyvää hänellä on, koska sinä tiedät miltä se tuntuu, kun sitä ei ole. Mutta sinun surusi ei poista hänen suruaan. Ja miksi sinulla on oikeus tuntea, mutta hänellä ei? Surua ei voi väkisellä poistaa, vaan se pitää saada tuntea rauhassa loppuun asti.

Sain keskenmenon ennen onnistunutta raskautta ja nyt viime viikolla toisen onnistuneen raskauden jälkeen. Täytyy sanoa että se tuska on kyllä ihan eri kaliiberia tällä kertaa. Todellakin osaan arvostaa sitä että olen saanut jo yhden lapsen ja näinkin olisi hyvä vaikka en toista enää saisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Sekundaarinen lapsettomuus on kyllä hyvin pitkälti tabu. Ei siitä saisi puhua, kuten tästäkin ketjusta näkee. Ihmiset lyttäävät ja suuttuvat, niin kuin asiasta kärsivä ihminen jotenkin väheksyisi muita ihmisiä, joilla on eri ongelmia, vaikkei sellaiseen vihjaa puolella sanallakaan. Miksi näin? Eikä se, että suree sitä ettei saa sellaista lapsilukua kuin olisi hartaasti toivonut, tarkoita että ei arvostaisi sitä perhettä, joka itsellä jo on. Miten rivien välistä voi sellaisen päätelmän oikein tehdä? Väkisin ja pahalla tahdolla. Kaikilla on omat murheensa ja ongelmansa elämässään, ja ne ovat jokaiselle omassa mittakaavassaaan. Vaikka järjellä tiedostaisi, että nyt täytyy vain pettyneenä opetella sopeutumaan tilanteeseen, ei se käy napin painalluksella. Se on prosessi, kuten kaikki surut ja suuret elämän pettymykset. Joku tuolla aiemmin sanoikin hyvin, että ei se sekundaarisesti lapsettoman suru ole pois siltä kokonaan lapsettomalta, tai keneltäkään muultakaan. Itse en ehkä lähtisi harmittelemaan sekundaarista lapsettomuuutta vaikkapa jollekulle, jolla tietäisin olevan ongelmia saada ensimmäinenkään lapsi, mutta jokaisella ihmisellä on oikeus ja oikeastaan itseään kohtaan velvollisuuskin käsitellä henkilökohtaisia ongelmiaan jotenkin, jotta pääsee eteenpäin. Siihenhän ap nyt neuvoa kysyi.

Meillä kuoli toivottu vauva kohtuun. Surin ja suren vielä vuosien jälkeen hiljaa itsekseni.

Sain nimittäin palautetta, että en rakasta kahta vanhempaa lasta, koska suren kuollutta vauvaa. Olisi pitänyt vain unohtaa koko lapsi ja keskittyä niihin eläviin.

Monet ei saa sitä yhtäkään lasta, ymmärrän kyllä.

Sitä en voi ymmärtää, että "ei ole mitään surtavaa".

Vauvan kuolemaa ei saa surra, vanhuksen kuolemaa kyllä. Vauvasta ei saa puhua. Yhdeksänkymppisen kuolemasta voi puhua ja saa itkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttäviä nuo jotka jankuttaa siitä jo olemassa olevasta lapsesta. Tottakai hän on yhdestäkin kiitollinen! Ja aina on joku jolla on asiat huonommin oli sitte kyse mistä vain.

Sehän käytännössä tarkoittaa sitä että MITÄÄN asiaa ei saa surra koska jollakin menee vielä huonommin.. hohhoijaa taas. Tämä on tätä ihanaa empatiakyvyn puutetta.

Empatiakyvyttömyyttä on tunkee se päänä peräaukkoonsa ja olla niin itsekeskeinen, että koko maailman tulee pyöriä vain oman navan ympärillä. Joo, ei kannata vertailla, ei. Mutta mitä helkkaria se sitten on, että ollaan kuitenkin katkeria siitä, että jollain menee paremmin? Älkää vertailko niihin, joilla on asiat vielä huonommin, mutta älkää sitten itkekö niitäkään, joilla asiat on paremmin.

Noilla raskaana olevilla ystävilläkin voi olla vaikka mitä huolia ja murheita, joihin kaipaisivat tukea, mutta sitä heidän on turha odottaa, koska ap suree nyt itseään. Eikä.kestä edes nähdä näitä. Saati kuunnella heidän kuulumisia tai huoliaan. Ja ajattelee et "hyvähän heidän on, heidän pitäisi olla kiitollisia, että edes ovat tuossa tilassa."

Huomaattekos miten tämä kuvio menee?

Itse raskaana olevana ymmärrän kyllä täysin niitä lapsettomuudesta kärsiviä ystäviäni, jotka tarvitsevat tilaa tai aikaa nyt, kun minä olen raskaana. Meidän ystävyytemme voi jatkua taas sitten, kun minun elämäni pyörii vähän vähemmän tämän raskauden ja vauvajuttujen ympärillä. En ymmärrä miksi tämän pitäisi olla ongelma.