En lapsena saanut ikinä kotiin Doris-keksejä koska olivat muka niin kallita ja äiti piti leipomiaan pikkuleipä parempina, kun muutin omilleni mätin Doriksia naamaan kuin hullu

Meilläkin niitä oli vain harvoin. Minulla oli lisäaine-allergioita joten sain Doriksista kutisevan ihottuman, silti niitä oli pakko syödä silloin kun niitä sai 😂

Kaapissa on paketillinen Jaffa-keksejä. Iski hirveä himo mennä hakemaan ne ja syödä edes puolet.

Asuin pienessä kunnassa eikä sieltä saanut hampurilaista. Edelleen, kun mulla on vaikka paha mieli, tulee ekana mieleen että hitto mä syön HAMPURILAISEN, Olen iso jo ja voin tehdä niin! COKIKSELLA SAABLARI!” Ja marssin lähes täristen pikaruokapaikkaan ja tilaan kaks ateriaa ja syön ne yksin. Syödessä musta tuntuu kuin omistaisin maailman, hyvä fiilis. Kaikki tää kumpuaa siitä että lapsena 80- ja 90-luvulla näin telkkarissa hampurilaismainoksia j haaveilin itsekin niitä mussuttavani vielä KUNHAN JOSKUS VAIN VOISIN NIIN TEHDÄ.

Dorikset oli jo lapsena mielestäni tunkkaisen makuisia

Lapsuudessani meillä juotiin ainoastaan itse tehtyjä viinimarjamehuja. Ja niitä mehujahan riitti. Loppukesästä joka ikinen viikonloppu lähdettiin mökille, missä oli pakko poimia marjoja kymmenistä pensaista. En ole lapsuuteni jälkeen juonut lasillistakaan viinimarjamehua! Appelsiinimehua ei ostettu koskaan - Brazilia on tullut juotua satoja purkkeja kotoa pois muuton jälkeen.

Meillä oli lapsena monesti niitä Fazerin suklaakaurakeksejä ja suklaalehtikeksejä. Doriksia ei tainnut olla, enkä osannut niitä kaivatakaan.

Meille setäni toi aina sellaisen kesäkassin joissa oli kolme pakettia keksiä ja yksi niistä oli Doris. Eihän ne ole edes hyviä.

En tiedä mitä keksejä kesäkassissa nykyään on , mutta veikkaan että kaura ja suklaapisarakeksejä ainakin. Niitä oli ainakin silloin 2000-luvun alkupuolella kun setäni niitä meille kantoi. Doris oli ihan uusi tuttavuus enkä koskaan niistä liiemmin tykännyt.

Mutta mikäs on parempaa kun suklaapisarakeksit ja kyytipojaksi maitoa?:D En yleensä edes juo maitoa mutta niiden kaverina kyllä.

Ruusunmarjasose: sitä myytiin pienissä, pyöreissä rasioissa - pakasteena 1980- luvulla pikkukylän kaupassa... vaan sitäpä ei meille ostettu (kaupallista höpöhöpöä, KylläItseTehtyOnParempaa)! Kun muutin omilleni niin söin monet ruusunmarjasoseet aamujogurtin kanssa ja HYVÄÄ oli..

Meilläkin oli harvoin mitään makeaa kotona, kun olin lapsi. Syynä oli ennemminkin makeiden herkkujen epäterveellisyys kuin niiden hinta. Päätös oli vanhemmiltani viisas.

Kun aloin saada omaa rahaa, ostin makeaa milloin halusin, myös Doris-keksejä kaksoispakkauksen.

Perinteisten Doristen rinnalle on muuten tullut (vain määräajaksi ymmärtääkseni) nyt sitruunaversio. Ne ovat ihan ok, mutta perinteiset Dorikset ovat parempia.

Tykkäsin noista lapsena älyttömästi, niitä oli aina syntymäpäiväjuhlissa. Söin aina ensin sen täytteen ja sitten keksin :’D

Meillä ei saanut syödä paahtoleipää, joten sitä ei koskaan ostettu. Muistan vieläkin, miten ihanalta paahtoleipä maistui, kun kerran sain sitä kaverilla.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli lapsena monesti niitä Fazerin suklaakaurakeksejä ja suklaalehtikeksejä. Doriksia ei tainnut olla, enkä osannut niitä kaivatakaan.

Suklaalehtikeksit, namm! Heti alkoi tehdä niitä herkkuja mieli.

Minä sain vain käytettyjä vaatteita lapsena ja nykyään uusia vaatteita on joka soppi täynnä. Jännää miten sitä ottaa korkojen kera takaisin sitten kun voi.

Muistaako joku kinuskikeksit jostain 90-luvulta?

Minun lapsuudessani meille ei ostettu koskaan jugurttia tai vanukkaita. Silloin niitä ei kovinkaan montaa lajia ollut, mutta mieleeni on jäänyt Susette vanukkaat ja Valion hedelmäpommijugurtti, joita ostettiin myöhemmin yli kymmenen vuotta nuoremmille sisaruksilleni kyllä. Ainoa "herkku" mitä sain oli kevytviili jonka päälle laitettiin sokeria tai talkkunaa. Voi hel**tti mitä kuivaa jauhoa se talkkuna oli! 

Tästä päästää siihen, että olen aina kuvitellut, että en tykkää jugurteista. Olin melkein nelikymppinen, kun mieheni osti Lidlin jugurttia kotiin ja söin sellaisen pikarillisen. Voi että, miten ihanan paksua ja maukasta se olikaan, taisi olla päärynäjugurttia. Tajusin, että olin lapsena päättänyt, että en pidä jugurteista, kun en olisi koskaan niitä kuitenkaan saanut syödä!

Vanhemmat eivät tajua, että omilla päähän pinttymillään ja ruokarajoituksillaan he suorastaan aivopesevät lapsiaan. Tosin ei tuo jugurttijuttu niin vaarallinen aivopesu ollut :)

Ehkä tästä ketjusta voi päätellä että liika kieltäminen ei kannata. Ehkä paras vaihtoehto kasvatuksen suhteen on ostaa kotiin lähinnä terveellisiä ruokia, mutta ei tehdä haloota siitä jos joskus syödään jotain herkkuja. Usein tuntuu että vanhemmat ovat jommassa kummassa ääripäässä: Joko syödään pelkkiä eineksiä, pikaruokaa ja muuta roskaa, tai sitten kytätään joka suupalaa ja edes synttäreillä ei saa syödä mitä tekee mieli.

Tää ketju herättää mussa monenlaisia tuntemuksia. :D Välillä nauran ääneen ja välillä vaivun johonkin lapsuudenkoti-ikävänsekaiseen nostalgiaan.

Kaikissa perheissä on näemmä omat kummallisuutensa.

P.S. Täältäkin ääni suklaapisarakeksi-maito-kombolle. Tuli iskää ikävä kun luin siitä. Se oli mun ja iskän juttu. Onneksi ylihuomenna taas nähdään.

Lapsena 90-luvulla aina uintireissujen jälkeen kesäisin kävimme grillikioskilla ostamassa ananashampurilaiset. Vieläkin sen maun muistan enkä missään ole törmännyt samanmakuiseen hamppariin. Oih.

Aikuisena on hemmetin kivaa. Voi tehdä vaikka mitä eikä kukaan ole kieltämässä. 

Olin ehkä 3–4-vuotias, kun naapurin lapsi sanoi, että heillä on karkkia. Olin aivan innoissani, kun hän penkoi kaappia etsien niitä karkkeja. Mutta hän ei löytänytkään niitä. Olen syönyt elämässäni aivan liikaa karkkia ja muita herkkuja sen jälkeen, mutta pettymys tuosta on jäänyt mieleen. Olen varma, että se olisivat olleet parhaita karkkeja ikinä.