Epäonnistunut kasvatuksessa
Tällä hetkellä tuntuu todella vaikealta nuoren miehen alun kanssa eläminen ja olen hänestä myös hyvin huolissani.
Poika täyttää muutaman viikon päästä 16 vuotta ja lihassairaudestaan johtuen on liikuntavammainen, kävelee lyhyitä matkoja itsenäisesti mutta pidemmälle matkalle tarvitsee pyörätuolia tai sähkömopoa avuksi. Älyllisesti hän normaali, käynyt normaalin peruskoulun ihan normaalin oppimäärän mukaisesti. Koulussa ollut avustaja tukena, mutta häntä tarvinnut eniten liikkumisen avuksi.
Yläasteella poika joutui alkaa liikkumaan sairautensa takia koulutaksilla koulumatkat ja tässä samalla alkoi jäämään ulkopuoliseksi kaveripiiristä ja nyt ollaan tilanteessa että hänellä ei ole ystäviä. Meillä ei käy kukaan, hänelle ei soita kukaan. Parin yläaste aikaisen kaverin kanssa pelailee netissä lähes päivittäin ja juttelevat pelin aikana muutakin kuin pelkästään pelaamisesta, mutta tämä on ainoa kontakti oman ikäisiin.
Pääsi mieleiseen jatko-opiskelu paikkaan ja opinnot sujuu hyvin, mutta yhtään ystävää ei sitäkään kautta ole tullut. Poika on aina ollut hyvin ujo ja vetäytyvä ja pelkäämpä ettei hän ole opiskelutovereihin juurikaan ottanut kontaktia.
Poika on aina ollut hyvin vaativa ja itsepäinen. Hänen kanssaan on ollut aina todella vaikea keskustella, eikä se onnistu vieläkään. Häntä ei joko kiinnosta tai hokee koko ajan että voidaanko lopettaa keskustelu. Hän ei useinkaan edes kuuntele mitä hänelle puhutaan, haluaa vaan päästä keskustelutilanteesta mahdollisimman pian pois. Hyvin paljon lapsellisempi kuin ikäisensä, kolme vuotta nuorempi siskokaan ei aina jaksa pojan juttuja.
Viettää kaiken vapaa-aikansa tietokoneella, tv:tä katsoen tai kännykällä. Harrastuksia ollaan vuosien varrella kokeiltu vaikka ja sun mitä. Saattaa alkuun jopa olla innoissaan, mutta se lopahtaa usein todella nopeasti. Omat rajoitteensa tietysti harrastukselle aiheuttaa myös hänen sairautensa eli vaihtoehtoja liikuntavammaiselle on vähän.
Poika on hyvin lahjakas piirtämään ja tekemään animaatioita ja on käynyt sarjakuvapiirtämisen kurssilla, mutta se oli kurssi joka kesti puolivuotta ja poika siellä tykkäsi käydäkkin, mutta kurssi päättyi eikä jatko kurssia ole mistä olisi luontevasti jatkanut harrastusta. Etsin myös vaivalla vammaisratsastuksen opettajan ja maksoin yksityistunneista itseni kipeäksi ja muutama vuosi sitten kävi siellä ja tykkäsikin, mutta sitten opettaja muutti hevosineen toiselle paikkakunnalle ja tämäkin mieluisa harrastus päättyi.
Pojan kanssa ollut siis aina haasteita, mutta nyt tuntuu etten enää jaksa. Hän käyttäytyy hyvin ylimielisesti meitä vanhempia kohtaan, huutelee sammuttelenaan valoja ja sulkemaan huoneen ovea kun me vanhemmat oltaisiin palvelusväkeä. Haluaa kaikenlaista koko ajan, mutta jos minä ehdotan mitä tahansa tekemistä esim. ulkoilua tms. tai menoa oikeastaan mihin vaan niin helvetinmoinen mekkala asiasta. Oikeastaan aina lähdetään naama hevosenvitulla ulos ja koko perhe kireinä kun viulunkielet.
Kaikesta pojan kanssa pitää vääntää, eilen esimerkiksi katoin iltapalanpöytään ja kävin huikkaamassa lapsille että tulevat iltapalalle tyttö tuli, mutta pojalta vastaus oli jatkuvasti "odota hetki!" kävin pyytämässä useampaan kertaan ja viimeisillä kerroilla kerroin että kohta mulla menee hermot ja kun ei puolen tunnin jälkeen ollut tullut niin se mun pinna katkesi! Huusin ja mesosin, nyt hävettää mutta kun vääntää yhden kanssa 24/7 niin ihmekkös se on että hermot menee.
Kommentit (4)
Ehkä joskus pitää vain myöntää, että joillekkin ihmisille ei ole sitä oikeaa harrastusta. Minulla on hyvinkin paljon kokemusta asiasta, koska itse nuoruudessani olin hyvin introvertin luonteinen eikä harrastusta löytynyt. Oikeastaan nuorena en halunnut harrastusta, koska kaikki sosiaalinen kanssakäynti oli jollakin tavalla uuvuttavaa. Ei sitten ollut harrastusta eikä se ollut este millekkään. Koulu oli tärkein.
Jos 16-vuotiaalla on edes joitakin ystäviä kuten pelikavereita, kannattaa olla kiitollinen heistä. Ei kaikista ihmisistä tule vain kavereita. Itse tiedän, kuinka vaikeaa on saada uusia ystäviä ja tutustua, mutta minulla oli joitakin ystäviä ja panostin juuri näihin suhteisiin.
Ehkä peliriippuvuudesta sen verran, että minulla oli isoveli, joka pelasi hyvin paljon. En tiedä, oletko miettinyt sitä, mutta ehkä poikasi pelaa juuri sen takia paljon, että hänen ystävyyssuhteensa on siellä. Meistä kukaan ei ole täysin samanlainen kuten nuorena oli, jokainen muuttuu. Ei poikasi varmasti ole parin vuoden päästä samanlainen persoona kuten hän nyt on.
Paljon hyviä vuosia teille.
~Kerttu
Jos joku asia ärsyttää, kerro siitä hyviä asioita ja ajattele sen hyviä puolia.
Hei!
Onko hänellä kotitöitä tai vastuuhommia kotona? Jos hän voisi tehdä ruoan koko perheelle tai huolehtia muusta... vaikka. Jokainen haluaa tuntea olevansa tärkeä ja tarpeellinen. Jos hän tuntee olevansa vain taakka ja vaivaksi jatkuvasti, niin se voi masentaa todella paljon. Aloita tämä sanomalla ettet jaksa yksin kantaa vastuuta kaikesta ja tarvitset hänen apua ja kehut paljon.
Hei!
Kysy kuntasi vammaispalvelusta, saisiko hän henkilökohtaisen avustajan, vaikka pariksikin tunniksi viikossa.
Avustaja voi viedä leffaan, ulkoilemaan, harrastamaan, ja on juttuseuraksikin. Jos hyvin natsaa niin voivat tulla hyvinkin juttuun ja vähentää paineita kotiinpäin. Voite itse valita sopivan avustajan, ja hän voi olla myös nuori itsekin. Fiksu avustaja osaa neuvoa häntä sosiaalisessa kommunikoinnissa ja käyttäytymisessä vaikean murrosiän yli. Vaikka tuntuu vaikealta, älä luovuta. 16-vuotiaskin haluaa, että hänestä välitetään, vaikkei sitä näytä ja päinvastoin torjuu perheenjäsenet. Oma poikani on nyt 18, oli ala-asteelta yläasteelle käytännössä ilman kavereita ja kiusattu, ja huoli oli suuri. Hänellä on lievä Asperger ja koulusta sanottiin, ettei hän tunnista toisten mielentiloja, ja toiset ärsyyntyy. Tutustui sitten netin peliryhmässä samanhenkisiin ja löysi sieltä pari lapsuudenaikaista kaveriakin. Netti on siitä hyvä väline tutustumiseen ettei tarvitse olla ihan nenäkkäin, toisille se on helpompaa olla oma itsensä. Ovat kaikki enemmän tai vähemmän nörttejä tai tunteneet itsensä ulkopuolisiksi, mutta huumori ja se että osaa nauraa itselleenkin on minun nähdäkseni tärkeä yhteinen tekijä. Heillä on tosi mahtava porukka, voivat kertoa toisilleen mitä vaan ja tapaavatkin useamman kerran vuodessa, vaikka ovat eri puolilta suomea. Halaan poikaa ja kerron että rakastan häntä varmaan joka päivä. Murrosiän alkaessa se taisi tuntua hänestä nololta, mutta olen silti jatkanut sitä, ja huomannut että kyllä se on ollut hänelle osa sitä mikä on kantanut vaikeuksien yli. Anna vaan pelata netissä, ja muistakaa huumori :). Hän on sinulle ja perheellenne vielä suuri ilo ja rakas perheenjäsen! Myös se että mieli säilyy eheänä ja kokee olevansa rakastettu auttaa löytämään paikkansa maailmassa ja itsenäistymään.
teksti jatkuu...
Musta tuntuu ettei kellään muulla ole tällaista... Tämä on hirveä sanoa, mutta vuosien saatossa kun pojasta on saanut koulusta, harrastuksista, isovanhemmilta jne. negatiivista palautetta ja itse yrittänyt parhaansa kasvattaa ja yrittää. Niin sitä alkaa itsekkin ajatella toisesta negatiivisesti ja joskus jopa koen syvää inhoa ja suoranaista vihaa tätä lasta kohtaan. Tiedän että pojassa on paljon myös hyvää, mutta se on jäänyt nyt kokonaan tämän negatiivisen alle piiloon. Päivä toisensa jälkeen on yhtä helvetin tappelua joka helvetin asiasta, hammaspesuista lähtien.
Mun pitäisi asettaa selkeät rajat tietokoneen käytölle, mutta on se vaikeeta kun koulutyöt hoidetaan myös sillä. Hänellä myös tietokoneeseen kiinnitettävä piirtonäyttö, jonka avulla piirtää, enkä sitä halua rajoittaa. Kännykän käyttöä pitää rajata, mutta miten? Voiko kahdella saman perheen nuorella olla laitteiden käyttöön omat säännöt, kun toiselle laitteet ongelma ja toiselle ei?
Mitä mun pitäisi tehdä, jotta elämä olisi ees jollain tavalla kotona olisi siedettävää?
Toisen lapsen kanssa ei ongelmia, vaikka täysin samoin olen kummatkin pyrkinyt kasvattamaan.