Täysin kyllästynyt välipitämättömään puolisoon, mutta niin haluaisin pitää perheen koossa lapsen takia

Vierailija kirjoitti:

1. Oletko puhunut asiasta puolisosi kanssa?

2. Miksi olet laittanut itsesi ja tarpeesi taka-alalle?

Siinä kaksi minusta oleellisinta kysymystä.

Minun on vaikea kuvitella, että perhe elämä loppuu siihen, että vähennät passausta ja alat huolehtia itsestäsi ja hyvin voinnistasi.

Oletko ajatellut sitä, että ehkä välinpitämättömyys onkin seurausta juuri siitä passauksesta ja itsesi taka-alalle laitosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsella menee hyvin, miehellä menee hyvin, ainoa kenellä on ongelma olet sinä joka olet kyllästynyt. Hyvin tavallista.

Eli ap:n täytyy palvella ja passata, saamatta itse takaisin mitään? Reilua! Kunhan muilla vaan on mukavaa...

Käyhän mies töissä hankkimassa perheelle elantoa.

Suomessa käy se nainenkin hankkimassa elantoa.

Jospa nyt alat huolehtia omasta hyvinvoinnistasi ja hoidat puolikkaan vastuun lapsesta. Jos olet tähän saakka passannut vain muita, jo tuo on parannus parempaan suuntaan. Kun tutustut itseesi, ratkaisut siitä, miten on viisainta toimia, lähtevät kyllä rakentumaan.

Vierailija kirjoitti:

Ole itsekin välinpitämätön. Toimii meillä. Molemmat elää omaa elämää, mutta ollaan kuitenkin perhe, isä ja äiti lapsillemme.

Ja lapsella menee vähintään ensimmäiset omat suhteet aikanaan paskaksi ellei kaikki.

Lakkasin tekemästä mitään miehen eteen. Järkkäsin kivaa lapsen kanssa kahden. Mies alkoi viettää aikaa vielä enemmän omissa harrastuksissaan, koska en enää vaatinut osallistumista koko perheen retkiin tms. Parin vuoden päästä mies löysi toisen ja lähti.

Vierailija kirjoitti:

Ole itsekin välinpitämätön. Toimii meillä. Molemmat elää omaa elämää, mutta ollaan kuitenkin perhe, isä ja äiti lapsillemme.

Et siis kaipaa sitä, että sulla ois siinä vierellä parempi puoliso? Tuohan ei mahdollista sit sellaista. Tosin uusioperheily on p*rseestä, mutta sitten lapsivapailla viikoilla.

Parahin Ap. Lapsellasi EI mene hyvin perheessäsi. Hän saattaa näyttää siltä, että kaikki on ok, mutta todellisuudessa hän kyllä näkee, kuulee ja vaistoaa suhteenne ilmapiirin. 

Minä tein juuri aloituksessasi kuvaillun virheen ja jäin ylläpitämään "perhettä" välinpitämättömän miehen kanssa. Nyt kun lapsi on nippa nappa aikuinen, laitoin eron vireille. Lapseni on tästä kommentoinut moneen otteeseen, että ero olisi pitänyt tehdä jo 10 vuotta sitten. 

Jokaisen vanhemman velvollisuus on ajatella myös omaa tunneilmastoaan, ei siirtyä kuvittelemaan pelkästään lapsen/lasten "parasta". Vanhemman jatkuva turhautuneisuus, pettyneisyys jne kyllä välittyy lapselle, joka saattaa kuvitella, että osasyy näihin tunnetiloihin on hänessä. Lopputuloksena saattaa olla reipas, kiltti lapsi, joka yrittää "pelastaa" suhdetta tai kodin ilmapiiriä. 

Mieti tarkkaan nyt Ap. Suhteenne ilma on se, mitä lapsesi päivittäin hengittää. Älä keksi mitään tekosyitä sille, miksi et voi laittaa myös omaa parastasi elämässäsi etusijalle. Se ei sulje pois lapsen "parasta".

Vierailija kirjoitti:

Vaimo ei suostu mihinkään mitä ehdotan. En jaksa enää edes ehdottaa.

Tämä. Meillä varsin samanlainen tilanne noin muuten. Onneksi korona on pakottanut vaimon lopettamaan jatkuvan ideoinnin siitä mitä nyt taas pitäisi tehdä. (Lähinnä siis tavata muita ihmisiä muodossa tai toisessa) Ja ei. En ole mikään maakuoppaan vetäytyvä mörökölli.

Jos itse teen ehdotuksia ohjelmanumeroiksi, ne ovat aina vääränlaisia, liian spontaaneja ja vaativat jotain muuta kuin ruuanlaittoa ja oleskelua (vaimon) kavereiden kanssa. Turha siis mitään ehdottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsella menee hyvin, miehellä menee hyvin, ainoa kenellä on ongelma olet sinä joka olet kyllästynyt. Hyvin tavallista.

Eli ap:n täytyy palvella ja passata, saamatta itse takaisin mitään? Reilua! Kunhan muilla vaan on mukavaa...

Käyhän mies töissä hankkimassa perheelle elantoa.

Eikös aapee ole myös töissä?

Pitää puhua! Pitää vaan tuoda ne kantavat asiat esiin.

On helppo mennä sinne nurkkaan taakse piiloon mököttämäön ja kiukutella sitten, kun junaan ei tajua auttaa.

Mä olet aapee aikuinen nainen ja sä pystyt kun sä itse haluat.

Tule esiin. Kerro mitä tarvitset.

Sinä alat vihata miestä kun et itse saa itsestäsi irti. Te voitte kumpikin muuttua.

Se vaatii uskallusta.

Ole utelias. Kokeile.

Sinä olet tärkeä!

Olet myös malli lapsillesi.

Millainen sinun lapsuuden perheesi oli? Otatko mallia sieltä?

Sinulla on nyt ihan hyvä perhe, kunhan vaan uskalla tulla sieltä esiin ja uskallat muuttaa niitä totuttuja malleja ja rooleja. Muidenkin pitää muuttua. Kun yksi muuttuu niin muutkin muuttuvat siinä mukana. Jos kukaan ei muutu niin sitten kaikki pysyy ennallaan.

Haluatko lapsillesi omassa elämässään sellaisen perheen, jossa yksi jää kotipiiaksi tai asioista ei puhuta?

Käy psykologilla, jos tarvitset selkiinnyttäjää tuohon kuvioosi ja Ajattelumalliasi ja käyttäytymismalliasi muuttamiseen.

Tai oikeastaan: Mitä Sinä Haluat?

Vierailija kirjoitti:

Vaimo ei suostu mihinkään mitä ehdotan. En jaksa enää edes ehdottaa.

Marttyyrina ehdotat.

Entä jos puhuisit naisesi kanssa? Ihan oikeasti puhuisit.

Jokin siellä teillä kommunikaatiossa ja tekemisissä mättää. On aika helppoa vai ehdotella ja sitten sanoa aha no ei sitten. Osaat sen.

On paljon haasteellisempaa alkaa puhua, kysyä mitä kuuluu kuka sinä olet mitä sinä toivot. Mikä minä olen mitä minä toivon. Miten voisimme yhdessä hoitaa tätä hommaa eteenpäin?

Vierailija kirjoitti:

Parahin Ap. Lapsellasi EI mene hyvin perheessäsi. Hän saattaa näyttää siltä, että kaikki on ok, mutta todellisuudessa hän kyllä näkee, kuulee ja vaistoaa suhteenne ilmapiirin. 

Minä tein juuri aloituksessasi kuvaillun virheen ja jäin ylläpitämään "perhettä" välinpitämättömän miehen kanssa. Nyt kun lapsi on nippa nappa aikuinen, laitoin eron vireille. Lapseni on tästä kommentoinut moneen otteeseen, että ero olisi pitänyt tehdä jo 10 vuotta sitten. 

Jokaisen vanhemman velvollisuus on ajatella myös omaa tunneilmastoaan, ei siirtyä kuvittelemaan pelkästään lapsen/lasten "parasta". Vanhemman jatkuva turhautuneisuus, pettyneisyys jne kyllä välittyy lapselle, joka saattaa kuvitella, että osasyy näihin tunnetiloihin on hänessä. Lopputuloksena saattaa olla reipas, kiltti lapsi, joka yrittää "pelastaa" suhdetta tai kodin ilmapiiriä. 

Mieti tarkkaan nyt Ap. Suhteenne ilma on se, mitä lapsesi päivittäin hengittää. Älä keksi mitään tekosyitä sille, miksi et voi laittaa myös omaa parastasi elämässäsi etusijalle. Se ei sulje pois lapsen "parasta".

Meillä toinen lapsista oli eron tullessa heti ok asian kanssa, toisen mielestä ei riidelty niin paljon, että olisi tarvinnut erota (onnistuttiin ilmeisesti tekemään se riittävän salassa).

Itse koen kuitenkin olevani nyt lapsille paljon parempi äiti, kun en ole valvonut öitä "parisuhdekeskusteluissa" tai jatkuvasti turhautunut ja kärttyinen. Toki kukaan ei ole aina hyvällä tuulella, mutta koti on jälleen rentoutumisen ja hyvän tunnelman paikka, ja se varmasti välittyy myös lapsille. Eksän kans ollaan nyt ok ja sama tunne on hänelläkin, kaikki saavat elää omannäköistään elämää. Kodit on lähekkäin ja lapset voi vapaasti hakea tarvittaessa tavaroitaan yms. Ja se alunperin asiaa säikähtänyt lapsikin voi hyvin.

Onnellinen ydinperhe olisi ollut paras vaihtoehto tietenkin, mutta ei me vaan osattu sitä järjestää, jolloin onnellinen eroperhe on se seuraavaksi paras.

Suhteessa on hyvä pitää omat rajat.

Toista alkaa luonnollisesti pitää itsestäänselvyytenä jos toinen tekee automaattisesti kaiken. Ihminen on itsekäs, laiska ja mukavuudenhaluinen. Jos toinen alkaa palvelijaksi, päätyy myös sellaiseksi.

AP:n pitää itse ottaa vastuu siitä mitä haluaa elämältä. Ala toteuttaa omia toiveitadi. Lakkaa se palvelijana olo!

Aluksi tietenkin mies ja lapset tottuneena tyrmistyivät kun äiti ei hoidakkaan yksin kaikkea. Kerrot perheelle, että esim lakkaat tekemästä tämän ja tämän asian, miten ratkaistaan että kuka vastaisuudessa nää työt tekee?

Ja alat itse tehdä juttuja josta saat mielihyvää, lähdet vaikka parhaan ystäväsi kanssa reissuun tai aloitat uuden harrastuksen, tai pidät leffaillan ja korkkaat herkut & viinipullon ja vain lepäät.

Noin nyt ihan alkuun.

Sellaista se on kun et hankkinut kilttiä ja kunnollista miestä.

Vierailija kirjoitti:

Lakkasin tekemästä mitään miehen eteen. Järkkäsin kivaa lapsen kanssa kahden. Mies alkoi viettää aikaa vielä enemmän omissa harrastuksissaan, koska en enää vaatinut osallistumista koko perheen retkiin tms. Parin vuoden päästä mies löysi toisen ja lähti.

Mä tein samoin. Ajattelin että pääsen helpommalla, kun en vaadi liikoja. Lakkasin odottamasta että hän osallistuu lapsen tai kodin hoitoon. Harrastin lapsen kanssa, hoidin arjen niin että lapsella oli arki kunnossa. Lakkasin yrittämästä lähentyä miestä, joten seksi loppui siihen. Hän vietti yhä enemmän aikaa omissa oloissaan ja harrastuksissaan. Lomille kutsuin hänet mukaan, muuten oli tyytyväinen että esim sukuloimme ja kyläilimme ilman häntä.

Näin meni monta vuotta, ja olisi varmaan mennyt kunnes lapsi muuttaa kotoa, mutta miehen alkoholinkäyttö vain lisääntyi ja paheni. Kunnes hän alkoi olla ilkeä ja hyökkäävä, esim siitä että ei ole seksiä, ja että olen lapselle läheisempi ja teen itseni lapselle liian tärkeäksi ja syrjäytän hänet isänä. Ei käynyt hänellä mielessä, että kaikki osallistuminen ja lapsen kanssa ajanvietto olisi koko ajan ollut häneltä enemmän kuin toivottavaa.

Hänestä tuli kumminkin niin ilkeä, että lopulta erosin hänestä. En tiedä, oliko lapselle hyötyä siitä että sinnittelin. Meillä on mennyt ihan mukavasti, ja hän näkee isäänsä viikottain ja heillä on hyvät välit. Ehkä olisi ollut parempi vain erota aiemmin, eroonhan tämä päätyi joka tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parahin Ap. Lapsellasi EI mene hyvin perheessäsi. Hän saattaa näyttää siltä, että kaikki on ok, mutta todellisuudessa hän kyllä näkee, kuulee ja vaistoaa suhteenne ilmapiirin. 

Minä tein juuri aloituksessasi kuvaillun virheen ja jäin ylläpitämään "perhettä" välinpitämättömän miehen kanssa. Nyt kun lapsi on nippa nappa aikuinen, laitoin eron vireille. Lapseni on tästä kommentoinut moneen otteeseen, että ero olisi pitänyt tehdä jo 10 vuotta sitten. 

Jokaisen vanhemman velvollisuus on ajatella myös omaa tunneilmastoaan, ei siirtyä kuvittelemaan pelkästään lapsen/lasten "parasta". Vanhemman jatkuva turhautuneisuus, pettyneisyys jne kyllä välittyy lapselle, joka saattaa kuvitella, että osasyy näihin tunnetiloihin on hänessä. Lopputuloksena saattaa olla reipas, kiltti lapsi, joka yrittää "pelastaa" suhdetta tai kodin ilmapiiriä. 

Mieti tarkkaan nyt Ap. Suhteenne ilma on se, mitä lapsesi päivittäin hengittää. Älä keksi mitään tekosyitä sille, miksi et voi laittaa myös omaa parastasi elämässäsi etusijalle. Se ei sulje pois lapsen "parasta".

Meillä toinen lapsista oli eron tullessa heti ok asian kanssa, toisen mielestä ei riidelty niin paljon, että olisi tarvinnut erota (onnistuttiin ilmeisesti tekemään se riittävän salassa).

Itse koen kuitenkin olevani nyt lapsille paljon parempi äiti, kun en ole valvonut öitä "parisuhdekeskusteluissa" tai jatkuvasti turhautunut ja kärttyinen. Toki kukaan ei ole aina hyvällä tuulella, mutta koti on jälleen rentoutumisen ja hyvän tunnelman paikka, ja se varmasti välittyy myös lapsille. Eksän kans ollaan nyt ok ja sama tunne on hänelläkin, kaikki saavat elää omannäköistään elämää. Kodit on lähekkäin ja lapset voi vapaasti hakea tarvittaessa tavaroitaan yms. Ja se alunperin asiaa säikähtänyt lapsikin voi hyvin.

Onnellinen ydinperhe olisi ollut paras vaihtoehto tietenkin, mutta ei me vaan osattu sitä järjestää, jolloin onnellinen eroperhe on se seuraavaksi paras.

Meillä myös alkusäikähdyksen jälkeen on voitu hyvin. Lapsi on jo teini, ja on aina voinut mennä ja tulla vapaasti minun ja isänsä kotien välillä. Hän saattoi aamulla lähteä kouluun minulta, koulun jälkeen mennä isälle syömään ja sieltä harrastuksiin, ja sieltä kotiin minulle. Tai ollessaan isällä hän välillä kävi minulla kotona tekemässä läksyt ja hakemassa koulukirjoja, ja palasi isälle kun tämä pääsi töistä.

Tämä tuntuu olevan aika yleinen valituksen aihe täällä, että "puoliso ei koskaan ehdota mitään" Jopa siinä määrin, että perheet menevät hajalle, vaikka se puoliso olisi kuitenkin kertoman mukaan ihan innostunut siitä toisen ehdottamasta ohjelmasta. Minun on pakko uskoa, että eron syyt eivät voi olla vain tuollaisessa "passiivisuudessa".

Meillä minä pääosin ehdotan yhteistä tekemistä ja vaimo tulee oikein mielellään mukaan. Toki pyrin ehdottamaan sellaista, mistä voisin kuvitella vaimoni innostuvan. Tämä järjestely sopii minulle, koska vaimo yleensä ehdottaa shoppailua, enkä siitä oikeastaan pidä. (Siedän kyllä, jos on pakko) Teinit eivät vähään aikaan ole tulleet mukaan, mutta se nyt ei niin kauheasti haittaa. Mielummin kotona tai kavereiden kanssa, kuin vastentahtoisesti mukana.

En oikein ymmärrä, miten meidän elämä olisi jollekulle muulle niin kamalan vastenmielistä, että olisi ihan suhde lopetettava. En osaa asettaa suhteen reunaehdoksi sitä, että puolisoni pitää osata arvata mitä haluaisin tehdä viikonloppuisin.

Pakko sanoa tähän väliin, että täällä aina nauretaan niille jotka sanovat, että parinvalinnassa yhteiset kiinnostuksen kohteet on tärkeitä. "Hahhah, ei mun tarvitse lähteä salille eikä hänen tarvitse tykätä tanssimisesta". Kummasti vaan olisi sitten lasten kasvettuakin kiva, jos voisi jotain tehdä yhdessä.

Minulla oli aika sama tilanne kun lapset oli pieniä. Miehelle olin äiti ja itsestäänselvyys. Miehessä ei kuulemma mitään vikaa, vaikka ei tehnyt töitä eikä maksanut laskuja, vain harrasti. Ok. Käytiin lyhyt keskustelu, koska hänestä ei pitkiin ajatustenvaihtoihin ollut. Yksi hänen lauseensa pysäytti ja vaikka olin aina pitänyt häntä aika yksinkertaisena miehenä, niin totesin että tässä on se pointti. Hän sanoi: "Hoida asiasi niin että olet onnellinen!". Tein niin, ei ehkä mennyt ihan niin kuin mies halusi mutta minä ja lapset ollaan oltu onnellisia sen jälkeen. Lähdettiin omaan kotiin, erottiin ja mies jäi yksin nysväämään kotiinsa :D Viisain neuvo mitä olen koskaan saanut. Ratkaisu oli vähentää työtaakkaa eli poistaa yksi tuottamaton ihminen elämästä. Pitääkin kiittää kun nähdään lapsen häissä kohtapuoliin.

No minusta tuossa on kuitenkin positiivista ap:lla se että mies lähtee kaikkeen (nähtävästi ihan mielihyvin) mukaan mitä ap järjestää. Joo, tietenkin ikävää jos ei pidä järjestelyistä mutta tilanne olisi paljon hankalampi jos mies ei haluaisi edes osallistua mihinkään järjestettyyn.

Olen itse ollut aina aika mutkaton nainen. En pelkää sanoa mitä haluan ja järjestän myös tarvittaessa sen varmistaen samalla että saan haluamani.

Hääpäivämuistamiset: haluan syömään jonnekin hienosti, silloin tällöin matkoille hääpäiväksi, muuta muistamista. Järjestän nämä meille. Tiedän ettei mies saa järjestettyä mutta on ilahtuneena aina mukana kun järkkään. Miksipä en siis järjestäisi. 

Äitienpäivä: Samppanjaa sänkyyn, aamiainen parvekkeella, lounas tietyssä ravintolassa, lahjakortti hierontaan. Neljä ensimmäistä vuotta sanoin hyvin suoraan että näitä kaipaan ja varmistin että ne saan (varasin ravintolan pöytävarauksen itse, kysyin tarpeeksi usein etukäteen onko se ja se ostettu jne). Seuraavat vuodet mies järkkäsi itse kun oppi että se vaimo haluaa ihan joka ikinen vuosi sitä samaa. Helppoa. 

Parisuhdelomat/kahdenkeskeiset ravintolaillalliset yms. Tiedän taas että mies innoissaan lähtee matkalle/minne vaan mutta on saamaton järjestelijä. Minä järjestän. Mies tulee ilomielin mukaan. Saan lomani niin kuin haluan. 

Jne jne.

Jos ap:nkin mies nyt on saamaton eikä vaan saa aikaiseksi suunnitella jotain yhteistä parisuhdetekemistä niin ei se tarkoita etteikö hän niistä pitäisi. Joo, tottakai kivempi jos toinen ihan yllärinä järjestää mutta ei yhteistä kahdenkeskistä oloa ollenkaan vähennä tai heikennä se että itse järjestää sen jos toinen kuitenkin ilomielin tulee mukaan. Meistä jotkut vaan ovat täysin saamattomia minkään järjestämisessä. Ei se kuitenkaan tarkoita etteikö rakkautta ja kiintymystä olisi. 

Minä olen tosin helppo siinäkin mielessä etten ole koskaan kaivannut sitä että toisen yllärisuunnitelmilla tulisi osoittaa rakkauttaan. Minulle riittää se että toinen osallistuu innoissaan kun minä järjestän. Eli lahjan arvoa ei vähennä se että minä olen jotain tiettyä pyytänyt, parisuhdeloman arvoa ei vähennä se että olen sen suunnitellut, äitienpäivän juhlistamista ei vähennä se että minä olen alunperin sanonut mistä pidän ja mitä haluan eikä mies ole itse keksinyt sitä. Mitä tapani toki vaatii on se että saa suun auki ja ottaa vastuuta itse että toteuttaa sen mitä haluaa saada itselleen eikä jää odottamaan että joku muu tekisi sen. 

Vierailija kirjoitti:

No minusta tuossa on kuitenkin positiivista ap:lla se että mies lähtee kaikkeen (nähtävästi ihan mielihyvin) mukaan mitä ap järjestää. Joo, tietenkin ikävää jos ei pidä järjestelyistä mutta tilanne olisi paljon hankalampi jos mies ei haluaisi edes osallistua mihinkään järjestettyyn.

Olen itse ollut aina aika mutkaton nainen. En pelkää sanoa mitä haluan ja järjestän myös tarvittaessa sen varmistaen samalla että saan haluamani.

Hääpäivämuistamiset: haluan syömään jonnekin hienosti, silloin tällöin matkoille hääpäiväksi, muuta muistamista. Järjestän nämä meille. Tiedän ettei mies saa järjestettyä mutta on ilahtuneena aina mukana kun järkkään. Miksipä en siis järjestäisi. 

Äitienpäivä: Samppanjaa sänkyyn, aamiainen parvekkeella, lounas tietyssä ravintolassa, lahjakortti hierontaan. Neljä ensimmäistä vuotta sanoin hyvin suoraan että näitä kaipaan ja varmistin että ne saan (varasin ravintolan pöytävarauksen itse, kysyin tarpeeksi usein etukäteen onko se ja se ostettu jne). Seuraavat vuodet mies järkkäsi itse kun oppi että se vaimo haluaa ihan joka ikinen vuosi sitä samaa. Helppoa. 

Parisuhdelomat/kahdenkeskeiset ravintolaillalliset yms. Tiedän taas että mies innoissaan lähtee matkalle/minne vaan mutta on saamaton järjestelijä. Minä järjestän. Mies tulee ilomielin mukaan. Saan lomani niin kuin haluan. 

Jne jne.

Jos ap:nkin mies nyt on saamaton eikä vaan saa aikaiseksi suunnitella jotain yhteistä parisuhdetekemistä niin ei se tarkoita etteikö hän niistä pitäisi. Joo, tottakai kivempi jos toinen ihan yllärinä järjestää mutta ei yhteistä kahdenkeskistä oloa ollenkaan vähennä tai heikennä se että itse järjestää sen jos toinen kuitenkin ilomielin tulee mukaan. Meistä jotkut vaan ovat täysin saamattomia minkään järjestämisessä. Ei se kuitenkaan tarkoita etteikö rakkautta ja kiintymystä olisi. 

Minä olen tosin helppo siinäkin mielessä etten ole koskaan kaivannut sitä että toisen yllärisuunnitelmilla tulisi osoittaa rakkauttaan. Minulle riittää se että toinen osallistuu innoissaan kun minä järjestän. Eli lahjan arvoa ei vähennä se että minä olen jotain tiettyä pyytänyt, parisuhdeloman arvoa ei vähennä se että olen sen suunnitellut, äitienpäivän juhlistamista ei vähennä se että minä olen alunperin sanonut mistä pidän ja mitä haluan eikä mies ole itse keksinyt sitä. Mitä tapani toki vaatii on se että saa suun auki ja ottaa vastuuta itse että toteuttaa sen mitä haluaa saada itselleen eikä jää odottamaan että joku muu tekisi sen. 

Tämän mukaan aikuiset miehet saavat olla lapsia eikä heidän tule osallistua parisuhteen ylläpitoon. Vaimo hoitakoon ja järjestelköön kaiken, helppoa!