Oletko katunut koskaan että perustit perheen?

Kaduttaisi jos en olisi hankkinut. 

En ole katunut sitä, ettei minulla ole lapsia, enkä varmaan kadukaan. Elämäni on todella hyvää näin, ja jokainen vuosikymmen on ainakin tähän asti ollut edellistä parempi. Todella paljosta olisin jäänyt paitsi, jos olisin perustanut perheen. Olen nyt 49-vuotias.

Odotusaika: helppoa, ihanaa, aurinkoista, ihan parasta, ei pelottanut mikään
Synnytys: kamalaa, kivuliasta, paniikki, kuolemantunne, järkytys, menin täysin valmistautumatta siihen, mitä on edessä
Vauva-aika ja kouluikä: toisinaan tunne, että ei helkkari, mua itseäni ei enää ole olemassakaan, muuten lapsen kanssa kaikki hyvin, kiltti poika

Murrosikä: alkoi tosi myöhään, ehkä 17 v. ja sen jälkeiset muutamat vuodet on kyllä useamman kerran käynyt mielessä kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman näitä lapsia (mies ja poika). Kumpikin yhtä lapsellisiä, eikä niillä ole mitään yhteyttä toisiinsa, eli mä olen ihan täysin kahden tulen välissä ja yritän toimia sovittelijana. Ja taas mun oma elämä on taka-alalla. No ehkä sit joku päivä.... 

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 18:12"]

[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 17:50"]

Oon aina tykänny siitä, että elämä muuttuu, sen saman jauhaminen tuntuu vähän tylsältä.

[/quote]

Elämäänsä voi viedä eteenpäin muutenkin kuin hankkimalla lapsia, jos vain mielikuvitusta riittää.

 

[/quote]

 

Voi kuule, lasten kanssa elämisessä sitä mielikuvitusta vasta tarvitseekin! Mutta eihän lahopää vela voi sellaista tajuta. Ne kun aina luulee olevansa jotenkin ihan helvetin erikoisia, vaikka todellisuudessa lapsettomia on 20-30% väestöstä. Ei siis kovin kummallista.

 

Ja kerrohan nyt joku sellainen erityisen mielikuvituksekas tapa mennä elämässä eteenpäin, niin mä kerron onnistuitko yllättämään.

 

Ääliö!