Lue keskustelun säännöt.
Oletko katunut koskaan että perustit perheen?
17.10.2013 |
Mietin tässä vaan... Olen raskaana ja kaduttaa jo nyt.
Kommentit (64)
Kiitos erilaisista vastauksista. Tiedän, että päätös on viime kädessä minun. Aion tehdä päätöksen maanantaihin mennessä.
Olin ensin iloinen kun huomasin olevani raskaana, mutta nyt se ilo on kadonnut jotenkin. En tiedä mitä tapahtui, mutta mitä enemmän mietin asiaa, sitä vähemmän haluan tätä...
Mies haluaa pitää lapsen, sehän tässä juuri onkin. Mutta tuskinpa mies tätä hoitaa, hänet tuntien...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En, en päivääkään :) Esikoisen sain, kun olin 18v. Pari vuotta sen jälkeen sain kaksoset, nyt kolmekymppisenä mietin, että jos tässä parin vuoden sisään viimeinen, ennen kuin 35 kahahtaa mittariin :)
No tavallaan, hetkellisesti uupumuksen vallassa. En kuitenkaan "oikeesti".
Minkähän takia aloittaja sitten nussii paljaalla, jos ei halua lasta...
Ei ole kaduttanut! Halusin elää miehen kanssa jonkun aikaa kahdestaan ennen lapsen yrittämistä. Ehdimme olla naimisissa ( jota ennen vuosi yhdessä) kaksi vuotta vuotta ennen ehkäisyn poisjättöä. Siinä ajassa tunsi toisen kunnolla ja selvisi huonomopiakin puolia... Jotenkin lastensaanti on vaan lähentänyt meitä. Eka lapsi oli positiivisten tunteiden lisäksi myös suuri shokki, mutta onneksi rakkaus lapseen kasvoi pikkuhiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen raskaana ja mietin samaa plussauksesta noin.. kolme päivää. Ja kerran raskausviikolla 13. En ole vielä omaani synnyttänyt mutta rakastan pientä jo nyt niin kovin että en todellakaan kadu :)) päivä päivältä paremmin tiedän tehneeni oikein.
Raskaana olin niin hormoneissa että tunteet oli mitä oli. Syntymän jälkeen ekat neljä kuukautta epäilytti kun ei se tehnyt mitään. En kokenut olevani masentunut, järkytyin vaan siitä kun olin aina tissinä ja jos lähikauppaan lähdin niin hyvä ku sinne asti ehdin ku mies soitti jo kotiin takas. Ja vauva huusi suoraa huutoa muualla ku sylissä, kantoliina tosin ratkaisi sen. Mutta tuli kyllä monta kertaa mietittyä että tätäkö mun loppuelämä nyt sit on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen hankkimista en ole koskaan katunut. Lapsen isä valintaani kyllä..
En todella. Totta kai on ollut aivan liian raskaita aikoja. En kuitenkaan hankkinutkaan lapsia päästäkseni mahdollisimman helpolla. Pitäisin elämääni tyhjänä ilman lapsiani. Kyllästyin pelkkään oman navan ympärillä ja opiskelu-, maailmanparannus- ja työtehtävissä olemiseen jo aika nuorena. Lapseni ovat syntyneet suuresta intohimosta ja rakkaudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 18:12"]
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 17:50"]
Oon aina tykänny siitä, että elämä muuttuu, sen saman jauhaminen tuntuu vähän tylsältä.
[/quote]
Elämäänsä voi viedä eteenpäin muutenkin kuin hankkimalla lapsia, jos vain mielikuvitusta riittää.
[/quote]
Mutta jos haluaa lapsia, niin sitten on varmaan parasta tehdä niitä.
En milloikaan. Enkä tule koskaan katumaan. Lapset on parasta !
t: 4 lasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen katunut. Tulin nuorena äidiksi, lapsilla pieni ikäero ja olihan se ihan identiteettikriisin paikka koko äitiys, siksi kai katumus.
Nykyään en enää kadu. Sairastuin syöpään enkä enää edes voi saada lapsia. Onneksi tein lapset nuorena ja "ajoissa".
En ole katunut tosissani. Välillä uupumuksen vallassa ajatukset ovat olleet synkkiä. Baby blues oli ihan kamala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monta kertaa.
Olen hyvin varovainen luonne. Toisaalta olen lapsuuden kokemusteni takia tullut entistä pelokkaammaksi monien asioiden suhteen. Katumuskokemukset liittyvät juuri pelkoihini: olenko riittävän hyvä vanhempi? Takaanko lapsilleni hyvän lapsuuden omista kokemuksistani huolimatta? Miten voin turvata lapseni pahoilta kokemuksilta, vaikka omat vanhempanikaan eivät onnistuneet minun suhteeni (ihan hyviä vanhempia ovat)?
Kiitän onneani, että esikoisen raskaus oli vahinko. Muuten en olisi ikinä koskaan uskaltanut lasta tehdä.
Raskauden aikana olin huolesta jäykkä. Kaikkeahan voisi tapahtua. Synnytyksessä sitten tapahtuikin, mikä ei tietenkään helpottanut huoliani.
Koliikkivaiheessa pelkäsin, että en ole tarpeeksi hyvä vanhempi, koska en jaksanut leperrellä ja laulella niin kuin hyvin nukkuvien vauvojen äidit jne. Tällaisissa itseni syyllistämistilanteissa tuli se katumus. Jälkikäteen tietenkin aina ymmärtää, että tuskin kukaan olisi ollut sen pirteämpi tai parempi äiti minun lapselleni. Eikä se lapsikaan ole tainnut kärsiä pysyvästi.
Kiitollinen olen myös siitä, että toinenkin lapsemme oli vahinko. Häntäkään en olisi uskaltanut tehdä. Hänen kasvatuksensa on ollut toki helpompaa, kun on nähnyt, että se ensimmäinenkin on selviytynyt ihan hyvin erilaisista kasvuvaiheista.
Kolmannen uskalsin sitten ihan tekemällä tehdä huolistani ja peloistani huolimatta. Silti olen väsyneenä, sairaana ym katunut, kun olen kokenut, etten ole kaikkein paras mahdollinen äiti siinä tilanteessa.
Tuo kysymys katumuksesta ei riitä. Siihen pitäisi liittää se, että olenko iloinnut lapsistani, olenko ollut onnellinen. Valehtelematta voin sanoa, että niistä katumuskokemuksistani huolimatta, olen onnellisempi lasten kanssa kuin ilman lapsia. Rakastan heitä syvästi ja suhteet heihin ovat tärkein asia elämässäni.
Tsemppiä ap! Oli päätös mikä tahansa.
Alkuraskauden hormonit saattavat pistää pään ihan sekaisin. Minäkin kaduin siinä vaiheessa koko ideaa hankkia lapsi, vaikka raskaus oli ihan suunniteltu. Uusi elämä lapsen kanssa pelotti ja epäilin kovasti omaa soveltuvuuttani äidiksi sekä mietin mistä kaikesta minun pitää luopua lapsen takia. Muutenkin itkeskelin ja mieltä masensi. Synkimmillä hetkillä toivoin, että saisin keskenmenon.
Nyt on vauva kohta syntymässä. Mieli on tyyni ja epäilykset hävinneet.
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 18:12"]
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 17:50"]
Oon aina tykänny siitä, että elämä muuttuu, sen saman jauhaminen tuntuu vähän tylsältä.
[/quote]
Elämäänsä voi viedä eteenpäin muutenkin kuin hankkimalla lapsia, jos vain mielikuvitusta riittää.
[/quote]
Voi kuule, lasten kanssa elämisessä sitä mielikuvitusta vasta tarvitseekin! Mutta eihän lahopää vela voi sellaista tajuta. Ne kun aina luulee olevansa jotenkin ihan helvetin erikoisia, vaikka todellisuudessa lapsettomia on 20-30% väestöstä. Ei siis kovin kummallista.
Ja kerrohan nyt joku sellainen erityisen mielikuvituksekas tapa mennä elämässä eteenpäin, niin mä kerron onnistuitko yllättämään.
Emme suunnitelleet koskaan lapsia. Toisaalta ei koskaan myöskään päätetty että niitä ei tehtäisi. Mietimme että sopiva lapsiluku on 0-3. Ensimmäinen tuli ehkäisystä toiseen siirryttäessä, eli puolivahinko.
En usko, että jollei vahinko olisi käynyt, en olisi koskaan päättänyt, että nyt on oikea hetki ja nyt uskallan. Pelkäsin että kuolen synnytyksessä tai että lapsi halvaantuu kun tunaroin eikä synnytys onnistu. Mutta kun huomasin raskauden, ei abortti käynyt edes mielessä ja oma lapsi oli kauneinta ja ihaninta mitä olin kokenut. Jaksoin hoidon aivan hyvin vaikka en onnistunut vauvan nukuttamisessa kovinkaan hyvin. Pienissä pätkissä nukkui kuten monet pienikokoiset vauvat ja heräsi aina kun yritn laskea sänkyynsä, kun oli rinnalle nukahtanut. Muutama kuukausi meni tosi vähillä unilla.
Tajusin jo raskausaikana että mitä tahansa sieltä tuleekin, nin sitä pystyn rakastamaan. Näin unta, raskausaikana, että vauvani näytti mustekalalta ja aikani sitä katsottuani se oli ihan ok. Meidän lapsi.
Toinen tehtiin kaveriksi.
Tähän sain läheisemmän suhteen koska pystyin olla kotona pidempään kuin pelkän äitiysloman.
Mutta jos lapsista pitäisi nyt päättää en tiedä tekisinkö. Maailman tilanne on mitä on. Kukaan ei vähennä kulutusta, sähkön, veden, luonnonvarojen. Tulevaisuus ei näyt hyvältä.
En ole katunut vielä. En tiedä kadunko jos pienitulosiena eläkeläisenä kitkuttelen, miehellä paremmat eläkkeet koska hänen työn mukaan loppupeleissä menty. Ei ole kertaakaan ollut pois töistä lasten takia. Kahta samanlaista uraa ei olisi ollut mahdollista vetää, suku asuu kaukana.
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 21:14"]
Voi kuule, lasten kanssa elämisessä sitä mielikuvitusta vasta tarvitseekin! Mutta eihän lahopää vela voi sellaista tajuta. Ne kun aina luulee olevansa jotenkin ihan helvetin erikoisia, vaikka todellisuudessa lapsettomia on 20-30% väestöstä. Ei siis kovin kummallista.
Ja kerrohan nyt joku sellainen erityisen mielikuvituksekas tapa mennä elämässä eteenpäin, niin mä kerron onnistuitko yllättämään.
[/quote]
Onpas tympeä ja vastenmielinen kommentti.
En ymmärrä logiikkaa, että lapset pitää hankkia nuorena niin on sitten jo nelikymppisenä hoitanut homman. Minäkin olen "vasta" 43, ei ole alaikäisiä huollettavia nyt tai koskaan ollutkaan.