Lue keskustelun säännöt.
Oletko katunut koskaan että perustit perheen?
17.10.2013 |
Mietin tässä vaan... Olen raskaana ja kaduttaa jo nyt.
Kommentit (64)
Olen katunut, että liian nuorena perustin perheen sellaisen pojan kanssa, josta ei koskaan kasanutkaan miestä.
En itseni takia niinkään, mutta lasten takia.
Kadun tätä ihan hirveästi ja joka päivä! Onneksi tyttölapset pärjäävät, mutta poika meni aivan pilalle isän puutteesta. Isä ei osannut tukea ja olla läsnä koskaan, vaikka olikin paikalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 17:39"]
En. Päin vastoin kun katson oman ikäisiä lapsettomia tuttuja joiden elämä pyörii aika tavalla oman minän ympärillä, ajattelen usein että onneksi sain nämä kortit ja sain oppia suhteellisuudentajua.
[/quote]
Kiitos nauruista:D Ihanaa että olet oppinut suhteellisuudentajua;)
Numero 36, kerrotko miten samalle ihmiselle voi sattua "vahinko" kaksi kertaa? Ei mitään ketään vastaan, mua vaan mietityttää aina miten suomalaisille naisille (=usein ehkäisystä kuulleille) voi aina sattua vahinko? Ymmärrän jos joskus ehkäisymenetelmä pettää, mutta että kaksi kertaa? Ja ainahan on jälkiehkäisykin... En vaan ymmärrä tuota vahinko-sanaa, kait nyt ihmiset tietää mistä lapset saa alkunsa ja vastuullisina aikuisina selvittävät miten ehkäisy toimii? Eiköhän tuo ole ihan jo tietoista toimintaa...? :)
kyllä mä kaduin odotusaikana. Koska pelotti niin pirusti mitä edessä on. Sen jälkeen en ole katunut päivääkään.
Kuopusta odottaessani mä oksensin pitkälle yli puolivälin raskautta 24/7. Usemmankin kerran mä itkin ja oksensin, kaduin raskaasti että olin raskaana kun se odotus oli yhtä helvettiä. Esikoisen odotus oli ollut helppo; alussa vain vähän pahoinvointia ja loppuaika auvoa.
Kuopus veti pohjat, kaukana oli keskiraskaudessa kauniisti hehkuva odottava äiti, tilalla oli kalpeana lähintä vessaa etsivä oksennukselle haiseva ja kuivumisesta johtuen jatkuvista virtsatie- ja hiivatulehduksista kärsivä pallomaha.
Mutta en mä silti lapsiani pois antaisi :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen katunut joskus satunnaisesti, että perustin perheen juuri tuon miehen kanssa. Lapsiamme en ole katunut koskaan. Enkä enää moneen vuoteen tuota miestäkään :) Olemme edelleen yhdessä 16 vuoden ja kolmen lapsen jälkeen ja hyvin menee.
Miestä olen katunut mutta lastani en koskaan!
Lapseni on minun elämäni valo ja suurin rakkaus. Elämäni olisi tyhjää ilman häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en ehkä varsinaisesti katunut mutta miettinyt joskus. Oon 44v 5:n lapsen äiti joka sai esikoisensa 21v eli tosi nuorena. Mulla on paljon sekä lapsellisia sekä lapsettomia ystäviä, olen joskus ajatellut että tulemalla nuorena äidiksi suljin joitain ovia samalla kun avasin joitain. Nyt en tietenkään vaihtaisi lapsiani tai elämääni, mutta kukapa niin tekisi...:)
Sain lapsen ollessani 15 vuotias, enkä ole katunut kertaakaan perheen perustamista. Nyt lapsi on 6vuotias ja meillä 3vuotis hääpäivä lähestyy. On toki ollut niitä alamäkiä ja haasteita paljonkin mutta katunut en ole. Lapsi jäi ainoaksemme koska minä sairastuin, olisimme halunneet enemmänkin lapsia. Olemme silti onnellisia näin ja toivottavasti tulemme olemaankin. Elämä ei ole helppoa, muuten se ei olisi elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.10.2013 klo 01:19"]
Sain lapsen ollessani 15 vuotias, enkä ole katunut kertaakaan perheen perustamista. Nyt lapsi on 6vuotias ja meillä 3vuotis hääpäivä lähestyy. On toki ollut niitä alamäkiä ja haasteita paljonkin mutta katunut en ole. Lapsi jäi ainoaksemme koska minä sairastuin, olisimme halunneet enemmänkin lapsia. Olemme silti onnellisia näin ja toivottavasti tulemme olemaankin. Elämä ei ole helppoa, muuten se ei olisi elämää.
[/quote]
Tyypillinen vanhemmuustilitys. Elämä on selvästi ollut helvetin hankalaa ja epävarmaa, mutta lopulta pitää kuitenkin vakuuttaa, ettei ktuisi päivääkään. Lapsen saaminen on kaamea vankila, jos ei aidosti kykene edes harmittelemaan sitä, että elämässä on riittänyt murhetta.
Aina välillä, harvoin. Silloin kun on univelkaa, lapset kiukkuaa, mikään ei ole hyvin jne.
Silloin toivoisin pääseväni edes hetkeksi eroon lapsista. Tai vaikka kokonaan. Mutta ohimeneviä ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.10.2013 klo 00:51"]
Miestä olen katunut mutta lastani en koskaan!
Lapseni on minun elämäni valo ja suurin rakkaus. Elämäni olisi tyhjää ilman häntä.
[/quote]
Minusta olisi todella raskasta jos äitini olisi tuota mieltä.
Raskaana noi tunteet on ihan tavallisia. Olen tuntenut samoin raskaana mutta sitten ei- raskaana kun perhe on tässä niin joskus olen miettinyt että mitä elämä olisikaan jos olisi toisin valinnut mutta en ole katunut lapsien saamista.
Minä saan perheestä voimaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 17:30"]
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 17:28"]
En ikinä! Sinulla on aikaa sopeutua vauvaan, joten uskon että tulet olemaan kiitollinen lapsestasi.
[/quote]
Joo, no niin, toivottavasti. Vielä voisin tehdä abortin ja mietin tätä kyllä tosissaan.
[/quote]
Etkä mieti kunhan provoilet, kun noi lapsettomat/lapselliset keskustelut o jo nin läpikäyty niin koitat tätä kautta provoilla. Suosittelen että hankit elämän.
[quote author="Vierailija" time="17.10.2013 klo 18:59"]
Tässähän näyttää olevan vastausten perusteella selvä korrelaatio. Nuoren perheen perustaneet ovat tyytyväisiä ja ennen pariutumista pidemmälle varttuneet ovat epävarmempia.
Mikä sitten on syy ja mikä seuraus? Ehkä perhekeskeiset perheytyy nuorempina.
[/quote]
Mä olin lasteni isän kanssa 5 vuotta ennen kuin esikoinen syntyi. Kuopus syntyi 5 vuotta sen jälkeen. Olin kuopuksen syntyessä 30 v.
Odotusaikana mua hirvitti valtavasti, kaduin raskauksiani, pelkäsin miten elämä muuttuu jne.
Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. :)
olen katunut eniten miestä (ja anoppia). Lasta en kadu, tuonut elämään niin paljon kaikkea ihanaa :) varjopuolena tosin hirveä huoli siitä pikkuisesta varmaan koko loppuelämän kun sitä rakastaa enemmän kuin mitään muuta.
En kadu lasta, mutta kadun että olen katsellut lusmuilevaa miestä ja sinisilmäisesti uskonut hänen puheisiinsa muuttumisesta.
Lapsellakin enemmän selkärankaa kuin isällään.
Sulla on ihme tarve provoilla vakavalla aiheella. Jos et itse halua/saa lapsia niin älä yritä toisia käännyttää..
[quote author="Vierailija" time="18.10.2013 klo 10:26"]
[quote author="Vierailija" time="18.10.2013 klo 00:51"]
Miestä olen katunut mutta lastani en koskaan!
Lapseni on minun elämäni valo ja suurin rakkaus. Elämäni olisi tyhjää ilman häntä.
[/quote]
Minusta olisi todella raskasta jos äitini olisi tuota mieltä.
[/quote] Olisin ollut onnellinen jos äitini olisi ollut tuota mieltä, nyt vei alkoholi voiton kaikista.
En ole katunut. Sain esikoiseni 23-vuotiaana ja hän on nyt vuoden ikäinen. Ensimmäinen kuukaus oli täysi shokki, koska synnytyksessä minulle tehtiin suuri episiotomia enkä pystynyt istumaan/seisomaan/kävelemään/makaamaan kahteen viikkoon. Se oli täyttä kipua joka sekunti, kipulääkkeet eivät auttaneet, pissasin ja kakkasin suihkussa seisaaltani ym. ihan hirveää.. Vauvaa jouduin hoitamaan, tietty mies auttoi, mutta oli tosi raskasta, esikoinen vielä.
Muutamat ekat kuukaudet toivuin tästä hirveästä synnytyskokemuksesta ja ne menivät ihan ok. Vasta puolen vuoden jälkeen olen palautunut nyt omaksi itsekseni ja oikeasti nautin lapsestani! Hän on ihana, suuri lahja meille:) En kadu ollenkaan enkä usko, että enää kadunkaan. Katuminen liittyi fyysisiin kipuhin. Toisen lapsen saaminen kyllä pelottaa juurikin tulevien mahdollisten kipujen takia.