Vaikea masis ja lastensuojelu

Monet täällä kertovat, etteivät halua lääkitystä, vaan keskusteluapua. Näin minäkin ajattelin ennen. Muutaman osastojakson jälkeen tulin siihen tulokseen, etten halua neuroleptejä, mutta en keskusteluapuaaan, sillä se nyt vain on kaukana siitä avusta mitä tarvitsen. Mikään ei ole rasittavampaa kuin se, että olet rättiväsynyt, ajatus ei kulje mihinkään, ja kysellään vaikeita asioita ja tentataan kuulumisia.Usein miten en edes ymmärrä kysymyksiä, mitä minulle esitetään. Ehkä olen liian huonossa kunnossa hyötyäkseni keskustelusta. Onhan vaikea puhua, jos ajatukset lyövät heti tilttiin ja saa ahdistuskohtauksen, kun pitäisi jotain puhua.

Neuroleptit tekivät minusta ihan erilaisen, kuin mitä olen, niistä olenkin kieltäytynyt kokonaan. Mutta monien vuosien kokeilujen jälkeen löytyi minulle sopiva mielialalääkitys, joka helpottaa oloa sen verran, että perhe-elämä sujuu ja töissä pystyn käymään. Vielä kun hoitava taho ymmärtäisi etten halua käydä keskustelemassa, vaan minulle riittää se, että reseptit uusitaan kun tarve on. Haluaisin katkaista koko hoitosuhteeni, en halua olla kenellekään tilivelvollinen kuulumisistani, mutta se reseptien uusinta menisi vaikeaksi. Ainakaan vielä en ole keksinyt, uusisiko esim. tk reseptit, jos katkaisen esh:n hoitokontaktin?

Itse en terapiassa ole käynyt, vaan keskustelu on ollut mielenterveyshoitajien luona. Hoitava lääkäri oli vielä kesällä sitä mieltä, etten ole vielä terapiakunossa. En tiedä voinko suoraan sanoa hoitavalle taholle, etten halua keskustelukäyntejä, sillä olen perheellinen ihminen ja lastensuojelu seuraa taustalla hoitomotivaatiotani, mikä on ollut menneiden vuosien aikana hyvin vaihtelevaa... pelkään ajavani perheemme vaikeuksiin, jos ilmoitan että tukikäynnit loppuvat nyt.

Olisikin mielenkiintoista kuulla kokemuksia siitäkin, kuinka perheellisen ihmisen omaa hoitotahtoa kunnioitetaan lastensuojelun taholta, voiko käyntejä lopettaa, jos lääkehoitoa kuitenkin yhä jatkaa, vai kerjäänkö itseltäni taas verta nenästä... Kuinka paljon lastensuojelu antaa vaikeasti masentuneelle valinnanvaraa hoidon suhteen? Onko kellään kokemuksia? Olen yrittänyt lastensuojelun taholta asiaa kysellä, mutta mitää selkeää vastausta en ole saanut. Kuinka muilla tilanne on mennyt?

Sanotaan nyt vielä, että vointini on jokunen aika sitten ollut vielä huomattavasti huonompi, mikä tietenkin lisää epäilyjä ls:n taholta, mutta kun nyt itse voin jo paremmin, haluasin uskoa, että saisin myös itse enemmän määrittää hoidon tarpeeni... Ls näkee keskusteluavun oleellisena, osastollekin mielellään minua laittasivat tilanteen kartoittamiseksi, mutta koen nämä turhiksi toimenpiteiksi ja avuksi.