Lue keskustelun säännöt.
En oikeastaan tiedä kuka olen tai mitä haluan elämältä
02.09.2020 |
Olen viime aikoina oivaltanut, että äidissäni on narsistisia piirteitä. Olen aina ajatellut hänen olevan hankala ja opiskeluaikana epäilin hänellä olevan epävakaa persoonallisuushäiriö. Hän jatkuvasti arvostelee ja kritisoi. Mikään ei ole tarpeeksi hyvä. Hän saa pahoja raivokohtauksia, jolloin raivoaa kuin uhmaikäinen ja on joskus sanonut toivovansa kuolla tai tappavansa itsensä. Hän kääntää kaiken muiden syyksi eikä kestä arvostelua. On hyvin joustamaton. Hänen tapansa on ainoa oikea. Ei koskaan pyydä anteeksi ja on noiden raivokohtausten jälkeen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. On hyvin negatiivinen. Kun joku epäonnistuu niin hänen pitää päästä aina näpäyttämään että tiesi sen etukäteen muttei vaan halunnu sanoa. Naamio kaiken aina sellaiseksi että hyvää hyvyyttään vain auttaa. Tuo esim. kaikkea turhaa tavaraa, jota en tarvitse ja loukkaantuu kun en halua niitä. Toisaalta äiti myös välillä kertoo, että välittää.
Isäni on aina ollut välttelevä, välinpitämätön ja etäinen. Ei näyttänyt tunteita. Ei ole koskaan kertonut, että rakastaa eikä ole halannut.
Etenkin äiti on vaatinut aina paljon. Koulusta piti saada 10, muut olivat pettymys. Mulle valittiin harrastukset, pukeutumiseen ja hiustyylit valmiiksi enkä saanut itse valita. Harrastuksia ei saanut lopettaa, koska se osoitti pitjänteisyysen puutetta.
Nyt aikuisena en osaa tehdä itsenäisesti päätöksiä. Mulla on useita pelkoja ja ahdistuneisuutta. Olen tunnollinen suorittaja. Opiskelin yliopistossa. Nyt työelämässä tuntuu, että työelämä on pettymys eikä työ ole ollenkaan palkitsevaa. Olen 28 v enkä tiedä, mitä haluan elämältäni. Tuntuu, että olen tehnyt kaiken vain "koska täytyy". Elämä tuntuu merkityksettömältä. En jotenkin tunne itseäni ja mistä pitäisin. Olen seurustellut muutaman kerran, mutta nekin suhteet ovat aina päättyneet aloitteestani koska tuntuu ettei oikeasti rakkautta olekaan. En tiedä, haluaisinko tulevaisuudessa lapsia vai en.
Mitä voin tehdä? Onko muilla ollut samaa?
Kommentit (3)
Hyvä, että oot nyt havahtunut etsimään itseäsi. Jotkut havahtuu vasta nelikymppisinä tai ei välttämättä ikinä. Olisiko alanvaihto paikallaan, kun työelämä tuntuu pettymykseltä? Oot vielä aika nuori ja ehdit tehdä vaikka mitä elämälläsi! Toivottavasti löydät oman tiesi, tsemppiä sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämällä ei ole tarkoitusta, se on ainoa asia minkä olen 64 ikävuoteen mennessä oppinut.
Jokainen periatteessa tekee ihan mitä mieleen juolahtaa, mihin on genettisiä taipumuksia, tai mitä sillä hetkellä tekee mieli. Kaikki mitä teemme on yhdentekevää.
Tee siis ihan mitä vain mikä sinut tekee onnelliseksi, muulla ei ole merkitystä.
Juu samaa on. Tämä pitkälle jatkuva nuoruus aiheuttaa sitä että osa meistä nykykakskymppisistä rupee repimään napanuoraa irti vasta lähempänä kolmeakymppiä.
Olen siis samanikäinen. Oma äiti ei ole nyt niin kontrolloiva (ei ollut vaatimuksia arvosanoista eikä siitä mitä minun pitäisi elämälläni tehdä) mutta olen nyt huomannut että vasta nyt olen alkanut kyseenalaistaa useita hänen mielipiteitään. En ole esimerkiksi uskaltanut sanoa että olen hengellinen ihminen kun hän pitää sellaista typeränä, tai koska hänen mielestään paljon itkevät ovat säälittäviä itkupillejä, olen pidätellyt vuosia kyyneleitä vaikka olisin vaan yksin kotona, vaan koska äiti mielestä se olisi typerää.
Ehkä vähän kaukaa haettua mutta tällaista minä olen miettinyt.