Sairaan puolison hylkääminen

Ehkä kaikilla ei ole voimavaroja olla vierellä kuolemaan asti?

Ei se vakavasti sairaan tai kuolevan vierellä eläminen ole helppoa. Sairas saattaa hyvinkin kanavoida oman tilanteensa synnyttämän katkeruuden puolisoonsa, olla ilkeä, haastaa riittaa testaten rajojaan jättääkö toinen. Koko ajan pelätä mitä tapahtuu, että kuoleeko se ja miten sitten selviää. Myönnän itse vakavasti miettineeni avioeroa aikanani. t: leskirouva

Tietenkin on hyväksyttävää. Meillä on kaikilla vain yksi elämä elettävänä. Se eletään itseä varten, ei muita. Pidän vain typeränä kärsiä hammasta purren jonkun toisen ihmisen vuoksi. Ei siitä kukaan saa mitään kruunua päähänsä.

Sitä en kyllä ymmärrä että miten lasten isän lemppaaminen estäisi lapsia näkemästä sairauden etenemistä. Vai eivätkö lapsetkaan enää tapaa isäänsä eron jälkeen?

Ap ei ilmeisesti ymmärrä yhtään kuinka raskasta voi olla puolisolle se sairastuminen. Tämähän on yleinen "trendi" että ollaan huolissaan sairastuneesta mutta ketään ei kiinnosta miten läheiset voi.

En voisi koskaan tuomita ketääm joka on lähtenyt puolison sairauden takia. Se, että sp:n kaveri tunnusti eronsa syyn vasta nyt, kertoo mielestäni nimenomaan siitä että pelkäsi tulevansa tuomituksi. Ja pelko toteutui.

Vierailija kirjoitti:

Ei se vakavasti sairaan tai kuolevan vierellä eläminen ole helppoa. Sairas saattaa hyvinkin kanavoida oman tilanteensa synnyttämän katkeruuden puolisoonsa, olla ilkeä, haastaa riittaa testaten rajojaan jättääkö toinen. Koko ajan pelätä mitä tapahtuu, että kuoleeko se ja miten sitten selviää. Myönnän itse vakavasti miettineeni avioeroa aikanani. t: leskirouva

jaxuhalit

Minun kihlattu jätti minut sydän leikkauksen jälkeen. Oli aika kova pala.

Mitä jos suhteessa menee muutenkin huonosti ja roikutaan eron partaalla? Jos ei tunnu enää luontevalta tukea puolisoa, jota ei enää rakasta? 

Jätin mieheni hänen masennuksen ja yleistyneen ahdistuksen takia. Yritin vuosia auttaa ja tukea häntä, mutta tilanne ei muuttunut ja tunsin vähitellen itsekkin sairastuvan näihin. Päätin, että parempi lapsille jos vain yksi vanhemmista sairastaa ja lähdimme. En kadu päätöstäni vaikka edelleen saankin kuraa niskaani kaikilta muilta, paitsi yllättäen tältä ex-mieheltäni, joka ymmärtää miksi lähdin ja haluaa myös parasta lapsillemme.

Onko hyväksyttävää? Täydellisessä maailmassa ei, mutta maailma ei ole täydellinen, ihmisllä ei ole rajattomia voimavaroja. Lisäksi useimmilla on omia psyykkisiä haavoja joihin toisen sairaus voi osua, eikä niitä välttämättä pysty käsittelemään pikana siinä ja nyt, vaikka se ehkä olisi moraalisest oikein.

Itse olen jättänyt rakastamani miehen mt-ongelmien takia. Syyllisyys toki oli kova koska tiesin että miehen loukkaavissa teoissa puhui sairaus eikä hän. Mutta olin jo niin loppu että join illat alkoholia kestääkseni, eikä työnteostakaan tahtonut tulla mitään. Ymmärsin että vaihtoehdot on joko lähteä tai seota tai alkoholisoitua itse. Että en vaan PYSTY jäämään siihen rinnalle, tukemaan ja etsimään ehkä toimivampia lääkkeitä ja terapioita miehen apuna jne, mikä varmaan olisi ollut moraalisesti täydellisin ratkaisu. Mutta kun olin vain ihminen, vain rajallisella jaksamisella, niin olii pakko lähteä.

Kyllä minäkin eroasin kumppanista jos se sairastuisi. Mitään hyötyä tai iloa hänestä ei sitten enään olisi.

M28

En jaksaisi jotakin MS-tautista katsella/hoidella. Minulla on omakin elämä.

Ei tulisi mieleenkään vaatia miestäni uhraamaan ainoata elämäänsä, jos minä sairastuisin vakavasti! Taidankin heti tehdä hoitotestamentin, ettei kukaan läheinen saa ryhtyä omaishoitajakseni.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos suhteessa menee muutenkin huonosti ja roikutaan eron partaalla? Jos ei tunnu enää luontevalta tukea puolisoa, jota ei enää rakasta? 

Tämä on aika tavallista, että suhteessa menee huonosti, on ehkä mennyt jo pitkään, mutta jokin pitää vielä yhdessä, ehkä lapset, talo, tottumus. Kun todellista yhteyttä ei enää ole, niin ei toinen osapuoli kestä vakavaa sairautta ja erio tulee. Ulkopuolinen ei näe muuta kuin että toinen jätti sairauden vuoksi. 

Aloittaja ei kertonut aliiton tilasta ennen sairautta, joten totta kai voi olla niitäkin, että ns. hyvässä liitossa sairaus ja tulevaisuuden näkymät ovat liikaa...mutta lapsilla on oikeus isään samoin kuin sairaalla yhteys lapsiinsa, joten ei minäkin ihmettelen, aikooko hän erottaa isän lapsistaan. LApset kyllä ymmärtävät ja sopeutuvat, kun heille selitetään ikätasonsa mukaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Ei tulisi mieleenkään vaatia miestäni uhraamaan ainoata elämäänsä, jos minä sairastuisin vakavasti! Taidankin heti tehdä hoitotestamentin, ettei kukaan läheinen saa ryhtyä omaishoitajakseni.

Mutta jos miehesi rakastaa sinua niin paljon, että haluaa ryhtyä omaishoitajaksi.

Naapuri tossa laittoi vaimonsa pihalle telttaan kun sille tuli korona.

Niinhän sen ampumisessa loukkaantuneen poliisin, Heidi Foxellin, poikaystäväkin jätti hänet silloin... Itse en olisi ikinä jättänyt rakastani (miestä) tuollaisen jälkeen. Ei ollut aitoa rakkautta tuossa tapauksessa selvästikään. 

Hylkäsin alkoholistin.

Vierailija kirjoitti:

Niinhän sen ampumisessa loukkaantuneen poliisin, Heidi Foxellin, poikaystäväkin jätti hänet silloin... Itse en olisi ikinä jättänyt rakastani (miestä) tuollaisen jälkeen. Ei ollut aitoa rakkautta tuossa tapauksessa selvästikään. 

Hetkonen!? Eikö se Heidi ole lesbo? Olin lukevinaan uutisen hänestä että hän seurustelee naisen kanssa.

Joillakin sairaus muuttaa persoonallisuutta huonompaan suuntaan. Ihmisestä saattaa tulla ilkeä, piikittelevä, vaativa, avuton niissäkin asioissa jotka kykenisi hoitamaan, aggressiivinen, pahimmillaan fyysisesti väkivaltainen. Näissä tilanteissa ero on mielestäni oikea vaihtoehto, sillä se ei palvele ketään, että se terve puolisokin vielä sairastuu jatkuvan paineen alla. Rakastaa voi myös etäämpää eikä ero tarkoita sitä, että toisen hylkäisi kokonaan. Mutta toiselle ei tarvitse ruveta henkiseksi likaämpäriksi, ei, vaikka tämä olisi kuinka sairas hyvänsä. En itsekään haluaisi puolison jäävän väkisin rinnalleni, jos sairauden myötä muuttuisin ilkeäksi ja negatiiviseksi ihmiseksi.

Tiedän erään pariskunnan, jossa naisella oli mm. MS-tauti ja kroonistunut masennus ja joka kohteli puolisoaan todella inhottavasti. Oli jo ajanut kaikki ystävänsä pois luotaan, koska nämä eivät enää kestäneet alituista nälvimistä, päällepäsmäröintiä, valitusta ja komentelua. Yhtä ystäväänsä tämä nainen oli jopa painostanut pettämään ja oli mielestään hyvänä vitsinä ollut aikeissa soittaa tämän ystävänsä miehelle ja valehdella, että näin on muka tapahtunut. Puolisonsa jaksoi vuodesta toiseen kunnes eräänä päivänä oli lähtenyt jonnekin ja soittanut muutaman tunnin kuluttua, että hän on uudessa kodissaan, erohakemus on jätetty. Vaikka ei mitenkään kypsästi hoidettu ero ollutkaan, niin en silti voi syyttää tätä miestä siitä, että vuosikausien yrittämisen ja tukena olemisen jälkeen hänen voimansa vain ehtyivät. Nainen ei nähnyt käytöksessään edelleenkään mitään vikaa, joten sama meno olisi jatkunut, mikäli mies olisi palannut hänen luookseen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin eroasin kumppanista jos se sairastuisi. Mitään hyötyä tai iloa hänestä ei sitten enään olisi. M28

Hyötyä? Iloa? Olisin kaivannut pikkasen pitempää vastausta. Tällainen vastaus paljastaa ainoastaan vastaajan yksinkertaisuuden ja pinnallisuuden.

Täytyykö ihmisestä olla joka hetki hyötyä? Me kaikki joutaisimme saunan taakse jos meidän pitäisi olla edes jollekin yhdelle ihmiselle hyödyksi tai iloksi.

N45