Lue keskustelun säännöt.
Sairaan puolison hylkääminen
01.09.2020 |
Pitkäaikainen ystäväni kertoi vasta nyt, miksi erosi kolmannesta miehestään. Aikaisemmin oli vaan epämääräisesti puhunut, että mies oli aina töissä ja hän yksin lasten kanssa kotona.
Nyt kun Pave Maijasen sairaus on ollut otsikoissa hän kertoi, että puolisolla oli ALS. Halusi nopeasti eroon miehestä, koska ei halunnut lasten näkevän isän sairauden etenemistä eikä itse halunnut hoitaa miestään.
Tunsin aikoinaan myös miehen, jonka vaimo jätti MS-taudin takia.
Onko teidän mielestänne hyväksyttävää hylätä puoliso vakavan ja kuolemaan johtavan sairauden takia?
Itseltäni meni täysin maku ystävään. En halua edes nähdä häntä enää.
Kommentit (104)
Kuinka moni laittaa välit poikki vanhempaansa tai aikuiseen lapseensa, joka sairastuu vakavasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätini sairastui syöpään ja miehensä jätti hänet sen takia. Tätini parantui sittemmin sairaudesta.
Tiedän myös tapauksen jossa nainen jätti miehen koska tämä vammautui autokolarissa.
Olisi aika raukkamaista parta tuossa kohtaa. Itse podin syöpäni niin, että olin hoitojen aikana pari päivää väsyneempi ja hiukset lähti. Olin enemmän kotona, tein kotityöt ja kävin harrastuksissa, urheilin aktiivisesti. Toki leikkauksen jälkeen tarvitsin kyydin kotiin sairaalasta. Toisinkin voisi olla, eikä voi tietää kuka hoitoihin reagoi mitenkin. Luulen että syövän takia jättäneellä on takana muitakin syitä (mutta ei selkärankaa).
Miehen työkaveri sairasti syövän, sai hoitoa ja parani siitä, tai on ainakin remissiossa. Toipumisen aikana työkaveri kävi töissä ja sai kesken työpäivän vaimoltaan tekstiviestin: pistin avioeropaperit vetämään. Aika mielenkiintoista, sano. Vaimolla oli joku uusi mies kierroksessa. No, se oli viime vuonna, tämänhetkinen tilanne on, että asuvat edelleen yhdessä. Minun mieheni ei tiedä, missä vaiheessa avioero on, onko vaimo vetänyt hakemuksensa pois, koska tämä asia on niin arka, että hän ei halua siitä kysyä eikä työkaveri ole avautunut. Työkaverin vaimo saa tosin edelleen outoja raivokohtauksia. Milloin imurin letku katkaistaan poikki, kun mies ei ehdi tarpeeksi äkkiä siirtämään jotakin huonekalua pois imuroinnin tieltä, milloin jotain muuta yhtä käsittämätöntä. Vieras mies on ilmeisesti häipynyt kuvioista, siitä hepusta ei ainakaan ole enää puhuttu. Kyseessä on nelikymppinen pariskunta, reilut kymmenen vuotta meitä nuorempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätini sairastui syöpään ja miehensä jätti hänet sen takia. Tätini parantui sittemmin sairaudesta.
Tiedän myös tapauksen jossa nainen jätti miehen koska tämä vammautui autokolarissa.
Olisi aika raukkamaista parta tuossa kohtaa. Itse podin syöpäni niin, että olin hoitojen aikana pari päivää väsyneempi ja hiukset lähti. Olin enemmän kotona, tein kotityöt ja kävin harrastuksissa, urheilin aktiivisesti. Toki leikkauksen jälkeen tarvitsin kyydin kotiin sairaalasta. Toisinkin voisi olla, eikä voi tietää kuka hoitoihin reagoi mitenkin. Luulen että syövän takia jättäneellä on takana muitakin syitä (mutta ei selkärankaa).
Miehen työkaveri sairasti syövän, sai hoitoa ja parani siitä, tai on ainakin remissiossa. Toipumisen aikana työkaveri kävi töissä ja sai kesken työpäivän vaimoltaan tekstiviestin: pistin avioeropaperit vetämään. Aika mielenkiintoista, sano. Vaimolla oli joku uusi mies kierroksessa. No, se oli viime vuonna, tämänhetkinen tilanne on, että asuvat edelleen yhdessä. Minun mieheni ei tiedä, missä vaiheessa avioero on, onko vaimo vetänyt hakemuksensa pois, koska tämä asia on niin arka, että hän ei halua siitä kysyä eikä työkaveri ole avautunut. Työkaverin vaimo saa tosin edelleen outoja raivokohtauksia. Milloin imurin letku katkaistaan poikki, kun mies ei ehdi tarpeeksi äkkiä siirtämään jotakin huonekalua pois imuroinnin tieltä, milloin jotain muuta yhtä käsittämätöntä. Vieras mies on ilmeisesti häipynyt kuvioista, siitä hepusta ei ainakaan ole enää puhuttu. Kyseessä on nelikymppinen pariskunta, reilut kymmenen vuotta meitä nuorempi.
Aika paljon tiedät miehesi työkaverin elämästä... 🤔
Se vähän riippuu. Joskus sairastuneesta saattaa tulla todella ilkeä. Ystäväni mies sairastui parkinsoniin ja alkoi huorittelemaan ystävääni ja itse ehdottelemaan törkeyksiä muille naisille. Ystävä käytti kaiken aikansa miehen hoitamiseen ja sai kiitokseksi pelkkää törkyä. Oli jo itse todella masentunut kun lopulta ei enää jaksanut ja erosi.
En pidä häntä mitenkään huonona.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni laittaa välit poikki vanhempaansa tai aikuiseen lapseensa, joka sairastuu vakavasti?
miettikää kusivaippavanhuksia..moni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leila Koo kirjoitti:
Ehkä kaikilla ei ole voimavaroja olla vierellä kuolemaan asti?
"Myötä- ja vastoinkäymisissä"
Jos ei vihkivalaansa noudata, ei kannata naimisiin mennä. Itse olen ollut mieheni kanssa yhdessä 31 vuotta, joista 28 naimisissa. En voisi kuvitella sellaista sairautta tai muuta pahaa, joka saisi minut mieheni jättämään. En yksinkertaisesti ole sellainen ihminen. Ja jos ei rakkaus kantaisi, niin velvollisuudentunto ainakin. Syyllisyydentunne olisi valtava, jos rakkaimpani hylkäisin, kun hän minua eniten tarvitsee, se musertaisi minut siellä yksinäisyydessä. Minusta ap:n kuvailema ihmislaji on kerta kaikkiaan käsittämätön.
Eikö tunnu kivalle olla muita parempi ihminen? Mietipä sitä tilannetta kun puolisosi sairastaa kuolemaan johtavaa sairautta, mutta se voi viedä 10 vuotta, 20 vuotta, tai se voi tapahtua huomenna. Et voi tietää. Siinä odotellessasi normaali elämä on loppunut. Puolisosi ei jaksa tehdä mitään. Ei enää mitään yhteistä tekemistä, ei edes kauppareissua. Sairaus saa ihmisestä aina ikävimmät puolet esiin ja siihenhän ne kohdistetaan, joka lähinnä on, eli puolisoon. Moni ajattelee, että käy sairaalassa sitten katsomassa. Paskat, harva siellä sairaalassa on. Kyllä ne todella sairaat ja kuolevat kotona ovat, joten tilanne on läsnä sinulle 24/7. Minä jäin leskeksi, olin viimeiseen asti läsnä.
En todellakaan ole muita parempi, minä en vain ymmärrrä.
Vakavan sairauden olen nähnyt läheltä minäkin. Isäni kuoli keuhkosyöpään, ja viimeisinä kuukausinaan hän muuttui täysin vieraaksi ihmiseksi, raivosi ja kiroili, käytti kieltä, jota minun isäni ei olisi koskaan käyttänyt. Ravasi koko ajan ympyrää, väitti, että äiti oli häntä lyönyt verhotangolla päähän. Olivat äitini kanssa silloin yli kahdeksankymppisiä. Minä asuin vieressä ja kävin päivittäin pitämässä huolta äidistä ja hoidin isän asioita viranomaisiin ja hoitohenkilöstön suuntaan. Viimeiseksi teokseen kotona isä kiskoi vessan patterin putken (vesi 66-asteista) melkein kokonaan irti, niin sekaisin hän oli. Vajaan viikon hän oli vanhuspsykiatrisella, kunnes kuoli. Ei se aika helppoa ollut, mutta minun oli oltava siinä hetkessä läsnä, koska äiti ei jaksanut. Ei tullut mieleenikään, että olisin ollut kuin veljeni, joka ei välittänyt ajaa 90 kilometriä katsomaan isää sairaalaan, jätti kaiken minun kontolleni, niin isän hoidon järjestämisen kuin myöhemmin hautajaiset ja perunkirjoituksenkin (teki saman muuten äidin jälkeen). Onneksi minulla oli tukenani isän kotihoidon hoitaja, jolle sain soitella murheitani ja totta kai mieheni, joka oli minulle kallio niin isän kuin myöhemmin äidin kuoleman aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätini sairastui syöpään ja miehensä jätti hänet sen takia. Tätini parantui sittemmin sairaudesta.
Tiedän myös tapauksen jossa nainen jätti miehen koska tämä vammautui autokolarissa.
Olisi aika raukkamaista parta tuossa kohtaa. Itse podin syöpäni niin, että olin hoitojen aikana pari päivää väsyneempi ja hiukset lähti. Olin enemmän kotona, tein kotityöt ja kävin harrastuksissa, urheilin aktiivisesti. Toki leikkauksen jälkeen tarvitsin kyydin kotiin sairaalasta. Toisinkin voisi olla, eikä voi tietää kuka hoitoihin reagoi mitenkin. Luulen että syövän takia jättäneellä on takana muitakin syitä (mutta ei selkärankaa).
Miehen työkaveri sairasti syövän, sai hoitoa ja parani siitä, tai on ainakin remissiossa. Toipumisen aikana työkaveri kävi töissä ja sai kesken työpäivän vaimoltaan tekstiviestin: pistin avioeropaperit vetämään. Aika mielenkiintoista, sano. Vaimolla oli joku uusi mies kierroksessa. No, se oli viime vuonna, tämänhetkinen tilanne on, että asuvat edelleen yhdessä. Minun mieheni ei tiedä, missä vaiheessa avioero on, onko vaimo vetänyt hakemuksensa pois, koska tämä asia on niin arka, että hän ei halua siitä kysyä eikä työkaveri ole avautunut. Työkaverin vaimo saa tosin edelleen outoja raivokohtauksia. Milloin imurin letku katkaistaan poikki, kun mies ei ehdi tarpeeksi äkkiä siirtämään jotakin huonekalua pois imuroinnin tieltä, milloin jotain muuta yhtä käsittämätöntä. Vieras mies on ilmeisesti häipynyt kuvioista, siitä hepusta ei ainakaan ole enää puhuttu. Kyseessä on nelikymppinen pariskunta, reilut kymmenen vuotta meitä nuorempi.
Aika paljon tiedät miehesi työkaverin elämästä... 🤔
Mies ja vaimo keskustelevat ruokapöydässä päivällä tapahtuneista asioista. Eikö teillä? Meillä ei ole lapsia eikä lapsenlapsia eikä edes yhteentoista vuoteen enää lemmikkiäkään. Puhumme totta kai maailman tapahtumista ja koronasta ja kauppalistalle tulevista elintarvikkeista, mutta puhumme myös tuntemistamme ihmisistä. Eikö teillä? Mistä teillä sitten puhutaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leila Koo kirjoitti:
Ehkä kaikilla ei ole voimavaroja olla vierellä kuolemaan asti?
"Myötä- ja vastoinkäymisissä"
Jos ei vihkivalaansa noudata, ei kannata naimisiin mennä. Itse olen ollut mieheni kanssa yhdessä 31 vuotta, joista 28 naimisissa. En voisi kuvitella sellaista sairautta tai muuta pahaa, joka saisi minut mieheni jättämään. En yksinkertaisesti ole sellainen ihminen. Ja jos ei rakkaus kantaisi, niin velvollisuudentunto ainakin. Syyllisyydentunne olisi valtava, jos rakkaimpani hylkäisin, kun hän minua eniten tarvitsee, se musertaisi minut siellä yksinäisyydessä. Minusta ap:n kuvailema ihmislaji on kerta kaikkiaan käsittämätön.
Eikö tunnu kivalle olla muita parempi ihminen? Mietipä sitä tilannetta kun puolisosi sairastaa kuolemaan johtavaa sairautta, mutta se voi viedä 10 vuotta, 20 vuotta, tai se voi tapahtua huomenna. Et voi tietää. Siinä odotellessasi normaali elämä on loppunut. Puolisosi ei jaksa tehdä mitään. Ei enää mitään yhteistä tekemistä, ei edes kauppareissua. Sairaus saa ihmisestä aina ikävimmät puolet esiin ja siihenhän ne kohdistetaan, joka lähinnä on, eli puolisoon. Moni ajattelee, että käy sairaalassa sitten katsomassa. Paskat, harva siellä sairaalassa on. Kyllä ne todella sairaat ja kuolevat kotona ovat, joten tilanne on läsnä sinulle 24/7. Minä jäin leskeksi, olin viimeiseen asti läsnä.
En todellakaan ole muita parempi, minä en vain ymmärrrä.
Vakavan sairauden olen nähnyt läheltä minäkin. Isäni kuoli keuhkosyöpään, ja viimeisinä kuukausinaan hän muuttui täysin vieraaksi ihmiseksi, raivosi ja kiroili, käytti kieltä, jota minun isäni ei olisi koskaan käyttänyt. Ravasi koko ajan ympyrää, väitti, että äiti oli häntä lyönyt verhotangolla päähän. Olivat äitini kanssa silloin yli kahdeksankymppisiä. Minä asuin vieressä ja kävin päivittäin pitämässä huolta äidistä ja hoidin isän asioita viranomaisiin ja hoitohenkilöstön suuntaan. Viimeiseksi teokseen kotona isä kiskoi vessan patterin putken (vesi 66-asteista) melkein kokonaan irti, niin sekaisin hän oli. Vajaan viikon hän oli vanhuspsykiatrisella, kunnes kuoli. Ei se aika helppoa ollut, mutta minun oli oltava siinä hetkessä läsnä, koska äiti ei jaksanut. Ei tullut mieleenikään, että olisin ollut kuin veljeni, joka ei välittänyt ajaa 90 kilometriä katsomaan isää sairaalaan, jätti kaiken minun kontolleni, niin isän hoidon järjestämisen kuin myöhemmin hautajaiset ja perunkirjoituksenkin (teki saman muuten äidin jälkeen). Onneksi minulla oli tukenani isän kotihoidon hoitaja, jolle sain soitella murheitani ja totta kai mieheni, joka oli minulle kallio niin isän kuin myöhemmin äidin kuoleman aikaan.
Ikävä kuulla isästäsi. Huomaa kuitenkin, että se suurimman paineen kantoi äitisi puolisona, isäsi oli sairaalahoidossa eikä kotona koko aikaa ja äitisi oli yli 80 -vuotias. Mieti kun se puoliso on kolmikymppinen. Olisi vielä omaakin elämää jäljellä, ehkä on lapset tekemättä vielä ja ehkä sairautta kestää tosiaan vielä se kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen kuolemaa.
Minua ei kiinnosta olla parisuhteessa
Ihmisen kanssa joka heivaa pellolle jos sairastuu.
Jos on terveydellinen kriisi pitää vielä miettiä eroa, asumista ja muuta. Toinen saattaa tietysti pyrkiä terveydentilan nopeaan huonontamiseen ja kuoleman nopeuttamiseen aiheuttamalla stressiä. Motiivina voi olla raha tai mukavuudenhalu.
Narsistit ja sosiopaatit peittelevät empatianpuutettaan hyvillä selityksillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leila Koo kirjoitti:
Ehkä kaikilla ei ole voimavaroja olla vierellä kuolemaan asti?
"Myötä- ja vastoinkäymisissä"
Jos ei vihkivalaansa noudata, ei kannata naimisiin mennä. Itse olen ollut mieheni kanssa yhdessä 31 vuotta, joista 28 naimisissa. En voisi kuvitella sellaista sairautta tai muuta pahaa, joka saisi minut mieheni jättämään. En yksinkertaisesti ole sellainen ihminen. Ja jos ei rakkaus kantaisi, niin velvollisuudentunto ainakin. Syyllisyydentunne olisi valtava, jos rakkaimpani hylkäisin, kun hän minua eniten tarvitsee, se musertaisi minut siellä yksinäisyydessä. Minusta ap:n kuvailema ihmislaji on kerta kaikkiaan käsittämätön.
Eikö tunnu kivalle olla muita parempi ihminen? Mietipä sitä tilannetta kun puolisosi sairastaa kuolemaan johtavaa sairautta, mutta se voi viedä 10 vuotta, 20 vuotta, tai se voi tapahtua huomenna. Et voi tietää. Siinä odotellessasi normaali elämä on loppunut. Puolisosi ei jaksa tehdä mitään. Ei enää mitään yhteistä tekemistä, ei edes kauppareissua. Sairaus saa ihmisestä aina ikävimmät puolet esiin ja siihenhän ne kohdistetaan, joka lähinnä on, eli puolisoon. Moni ajattelee, että käy sairaalassa sitten katsomassa. Paskat, harva siellä sairaalassa on. Kyllä ne todella sairaat ja kuolevat kotona ovat, joten tilanne on läsnä sinulle 24/7. Minä jäin leskeksi, olin viimeiseen asti läsnä.
En todellakaan ole muita parempi, minä en vain ymmärrrä.
Vakavan sairauden olen nähnyt läheltä minäkin. Isäni kuoli keuhkosyöpään, ja viimeisinä kuukausinaan hän muuttui täysin vieraaksi ihmiseksi, raivosi ja kiroili, käytti kieltä, jota minun isäni ei olisi koskaan käyttänyt. Ravasi koko ajan ympyrää, väitti, että äiti oli häntä lyönyt verhotangolla päähän. Olivat äitini kanssa silloin yli kahdeksankymppisiä. Minä asuin vieressä ja kävin päivittäin pitämässä huolta äidistä ja hoidin isän asioita viranomaisiin ja hoitohenkilöstön suuntaan. Viimeiseksi teokseen kotona isä kiskoi vessan patterin putken (vesi 66-asteista) melkein kokonaan irti, niin sekaisin hän oli. Vajaan viikon hän oli vanhuspsykiatrisella, kunnes kuoli. Ei se aika helppoa ollut, mutta minun oli oltava siinä hetkessä läsnä, koska äiti ei jaksanut. Ei tullut mieleenikään, että olisin ollut kuin veljeni, joka ei välittänyt ajaa 90 kilometriä katsomaan isää sairaalaan, jätti kaiken minun kontolleni, niin isän hoidon järjestämisen kuin myöhemmin hautajaiset ja perunkirjoituksenkin (teki saman muuten äidin jälkeen). Onneksi minulla oli tukenani isän kotihoidon hoitaja, jolle sain soitella murheitani ja totta kai mieheni, joka oli minulle kallio niin isän kuin myöhemmin äidin kuoleman aikaan.
Ikävä kuulla isästäsi. Huomaa kuitenkin, että se suurimman paineen kantoi äitisi puolisona, isäsi oli sairaalahoidossa eikä kotona koko aikaa ja äitisi oli yli 80 -vuotias. Mieti kun se puoliso on kolmikymppinen. Olisi vielä omaakin elämää jäljellä, ehkä on lapset tekemättä vielä ja ehkä sairautta kestää tosiaan vielä se kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen kuolemaa.
Ok. Sinä hyväksyt lähtemisen, minä en. Minä en lähtisi, mutta minä olenkin yli viisikymppinen, ei ole lapsia, koska en (emme) koskaan halunneet niitä. Olemme kunnioittaneet nin paljon vihkivalaamme (jota ei muuten lausuttu papin edessä), että olemme vielä samassa ensimmäisessä avioliitossa, emme kumpikaan ole nähneet tarvetta vihreämmälle ruoholle sinne aidan toiselle puolelle. Minun elämäni on ollut toisenlaista kuin monen muun ja siksi en ymmärrä toisenlaisia mielipiteitä tästä asiasta.
Can we agree to disagree?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voi kiesus. Meillä on laitettu molempien hoitotestamentteihin lausumat, että jos toinen joutuu laitokseen, niin toinen voi jatkaa elämäänsä ilman syyllisyyden tuntoa. Lapun voi sitten näyttää muille arvostelijoille päin naamaa. Miksi pilata kaksi elämää, kun yksikin riittää.
Ai, se on niin helppoa? Kappas, sä joudut laitokseen, mä lähdenkin kanariansaarille hakeen uuden naikkosen/miekkosen? Oli kiva tavata, moikkamoi! Soitellaan joskus, jos soitellaan!
Right.
No itse asiassa se on. Ei asiat ole niin vaikeita kun ne yhdessä sovitaan. Eikä se tarkoita, etteikö toista voisi käydä katsomassa, mutta se ei ole mikään velvollisuus. Eihän välittäminen tosta noin vaan lopu, mutta näin se on vapaaehtoista ilman syyllisyyden tuntoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua ei kiinnosta olla parisuhteessa
Ihmisen kanssa joka heivaa pellolle jos sairastuu.Jos on terveydellinen kriisi pitää vielä miettiä eroa, asumista ja muuta. Toinen saattaa tietysti pyrkiä terveydentilan nopeaan huonontamiseen ja kuoleman nopeuttamiseen aiheuttamalla stressiä. Motiivina voi olla raha tai mukavuudenhalu.
Narsistit ja sosiopaatit peittelevät empatianpuutettaan hyvillä selityksillä.
Mistä sinä tiedät ettei heivaa?
Eiköhän tuo tuu ihan puskista kaikille jotka puoliso hylkää vammautumisen vuoksi.
Toivo et pysyt terveenä..katso et katoilla ei oo a.mpujia..ym:)
Olen jättänyt alkoholistin. Yritin olla liitossa etten rikkoisi lapsen perhettä. Myös koska on sosiaaliset paineet, että mitäs läksit. Olen nähnyt, kun ihminen muuttuu siitä, kenen kanssa sitouduit yhteen vuosia sitten.
Moni sairaus vaikuttaa persoonaan, ja moni tekee ilkeäksi ja masentaa. Sairauden ehdoilla eläminen sairastuttaa ja rampauttaa kaikki ympärillä.
Minä jaksoin kunnes en enää jaksanut. Päätin että lapseni tarvitsee edes yhden vanhemman.
Avioliitto ei ole elinikäinen hoitolasopimus. Jos edessä on 30 vuotta hoitamista niin että kaikki antaminen tulee yhdeltä puolelta, ei se ole enää avioliitto. Avioliitossa ollaan yhdessä. Hoitolaitos on hoitamista varten. Jos rakkautta on, se on eri asia. Monesta liitosta on kuitenkin rakkaus loppunut jo aikoja sitten.
Yhteiskunta hoidattaa ihmisiä kotona koska se on halvempaa. Ei sillä ole rakastamisen kanssa mitään tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voi kiesus. Meillä on laitettu molempien hoitotestamentteihin lausumat, että jos toinen joutuu laitokseen, niin toinen voi jatkaa elämäänsä ilman syyllisyyden tuntoa. Lapun voi sitten näyttää muille arvostelijoille päin naamaa. Miksi pilata kaksi elämää, kun yksikin riittää.
Ai, se on niin helppoa? Kappas, sä joudut laitokseen, mä lähdenkin kanariansaarille hakeen uuden naikkosen/miekkosen? Oli kiva tavata, moikkamoi! Soitellaan joskus, jos soitellaan!
Right.
No itse asiassa se on. Ei asiat ole niin vaikeita kun ne yhdessä sovitaan. Eikä se tarkoita, etteikö toista voisi käydä katsomassa, mutta se ei ole mikään velvollisuus. Eihän välittäminen tosta noin vaan lopu, mutta näin se on vapaaehtoista ilman syyllisyyden tuntoa.
Syyllisyyden tunto on erittäin hyvä asia ihmisessä. Sinun tekstistäsi näkee miksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leila Koo kirjoitti:
Ehkä kaikilla ei ole voimavaroja olla vierellä kuolemaan asti?
"Myötä- ja vastoinkäymisissä"
Jos ei vihkivalaansa noudata, ei kannata naimisiin mennä. Itse olen ollut mieheni kanssa yhdessä 31 vuotta, joista 28 naimisissa. En voisi kuvitella sellaista sairautta tai muuta pahaa, joka saisi minut mieheni jättämään. En yksinkertaisesti ole sellainen ihminen. Ja jos ei rakkaus kantaisi, niin velvollisuudentunto ainakin. Syyllisyydentunne olisi valtava, jos rakkaimpani hylkäisin, kun hän minua eniten tarvitsee, se musertaisi minut siellä yksinäisyydessä. Minusta ap:n kuvailema ihmislaji on kerta kaikkiaan käsittämätön.
Eikö tunnu kivalle olla muita parempi ihminen? Mietipä sitä tilannetta kun puolisosi sairastaa kuolemaan johtavaa sairautta, mutta se voi viedä 10 vuotta, 20 vuotta, tai se voi tapahtua huomenna. Et voi tietää. Siinä odotellessasi normaali elämä on loppunut. Puolisosi ei jaksa tehdä mitään. Ei enää mitään yhteistä tekemistä, ei edes kauppareissua. Sairaus saa ihmisestä aina ikävimmät puolet esiin ja siihenhän ne kohdistetaan, joka lähinnä on, eli puolisoon. Moni ajattelee, että käy sairaalassa sitten katsomassa. Paskat, harva siellä sairaalassa on. Kyllä ne todella sairaat ja kuolevat kotona ovat, joten tilanne on läsnä sinulle 24/7. Minä jäin leskeksi, olin viimeiseen asti läsnä.
En todellakaan ole muita parempi, minä en vain ymmärrrä.
Vakavan sairauden olen nähnyt läheltä minäkin. Isäni kuoli keuhkosyöpään, ja viimeisinä kuukausinaan hän muuttui täysin vieraaksi ihmiseksi, raivosi ja kiroili, käytti kieltä, jota minun isäni ei olisi koskaan käyttänyt. Ravasi koko ajan ympyrää, väitti, että äiti oli häntä lyönyt verhotangolla päähän. Olivat äitini kanssa silloin yli kahdeksankymppisiä. Minä asuin vieressä ja kävin päivittäin pitämässä huolta äidistä ja hoidin isän asioita viranomaisiin ja hoitohenkilöstön suuntaan. Viimeiseksi teokseen kotona isä kiskoi vessan patterin putken (vesi 66-asteista) melkein kokonaan irti, niin sekaisin hän oli. Vajaan viikon hän oli vanhuspsykiatrisella, kunnes kuoli. Ei se aika helppoa ollut, mutta minun oli oltava siinä hetkessä läsnä, koska äiti ei jaksanut. Ei tullut mieleenikään, että olisin ollut kuin veljeni, joka ei välittänyt ajaa 90 kilometriä katsomaan isää sairaalaan, jätti kaiken minun kontolleni, niin isän hoidon järjestämisen kuin myöhemmin hautajaiset ja perunkirjoituksenkin (teki saman muuten äidin jälkeen). Onneksi minulla oli tukenani isän kotihoidon hoitaja, jolle sain soitella murheitani ja totta kai mieheni, joka oli minulle kallio niin isän kuin myöhemmin äidin kuoleman aikaan.
Ikävä kuulla isästäsi. Huomaa kuitenkin, että se suurimman paineen kantoi äitisi puolisona, isäsi oli sairaalahoidossa eikä kotona koko aikaa ja äitisi oli yli 80 -vuotias. Mieti kun se puoliso on kolmikymppinen. Olisi vielä omaakin elämää jäljellä, ehkä on lapset tekemättä vielä ja ehkä sairautta kestää tosiaan vielä se kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen kuolemaa.
Ok. Sinä hyväksyt lähtemisen, minä en. Minä en lähtisi, mutta minä olenkin yli viisikymppinen, ei ole lapsia, koska en (emme) koskaan halunneet niitä. Olemme kunnioittaneet nin paljon vihkivalaamme (jota ei muuten lausuttu papin edessä), että olemme vielä samassa ensimmäisessä avioliitossa, emme kumpikaan ole nähneet tarvetta vihreämmälle ruoholle sinne aidan toiselle puolelle. Minun elämäni on ollut toisenlaista kuin monen muun ja siksi en ymmärrä toisenlaisia mielipiteitä tästä asiasta.
Can we agree to disagree?
Minä hyväksyn ihmisten tekemät ratkaisut. Miksi en hyväksyisi. En kai minä mikään moraalituomari ole. Ei sinunkaan tarvitse lähteä, ei tarvitse löytää uuttakaan suhdetta, jos leskeksi jäät, mutta älä tuomitse muita kun tuomitsemisesi selvästi johtuu ymmärtämättömyydestä.
No minäkin muutin erilleen miehestä kun hän oli vuosikaudet sairastanut erästä etenevää tautia. Loppuvaiheessa hän ei enää kyennyt kommunikoimaan kuin apuvalineen avulla. Liikuntakyky lähes mennyt, erityistuolissa pystyi istumaan, ei puhekykyä, järki tallella ja kykeni huutamaan sellaista korkeaa ulinaa. Lapset pelkäsivät ja minä olin loppu. Kotihoidosta kävi toki koko ajan väkeä monta kertaa päivässä. Lopulta hommasin miehelle asunnon jossa oli huomioitu liikuntaesteisen tarpeet ja mies muutti sinne. Kävimme enää muutaman kerran viikossa katsomassa. Me kaikki aloimme voida paremmin, mies oli äärimmäisen katkera mutta muuta emme voineet. Sitten mies alkoi olla sänkyyn hoidettava. Ja lopulta kuoli. En vaan jaksanut olla vieressä loppuun asti. Avioeroa ei haettu eikä ollut mulla muita miehiä mutta oli se eräänlainen jättäminen mistä vielä kannan syyllisyyttä ja häpeää.
Minä köyhä, mieheni rikas. Lapsia on. Luulisin, että jos sairastuisin tautiin, johon nopeasti kuolisin ilman pitkiä hoitojaksoja, mieheni ei jättäisi minua. Leskeytyisi, välttäisi avioeron häpeän ja sitten etsisi uuden naisen lapsiamme hoitamaan.
Jos tautini olisi hitaasti etenevä, esim muistisairaus johon kuolisin keskimäärin 12 vuodessa, mieheni varmasti eroaisi minusta, ei jaksaisi hoitaa minua. Hänelle tulisi kiire etsiä uusi nainen kun itse olisi vielä nuorehko.
Itse en voisi koskaan hylätä miestäni, vaikka sairastuisi mitenkä. Niinkuin joku jo sanoikin, ei omaa perheenjäsentä tai lastakaan hylätä sairastuessa. Ja oma kumppani on minulle yhtä läheinen kuin perheenjäsen.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on huono asia jos jättää kuolemansairaan puolisonsa. Hänellä tuskin on muuta mahdollisuutta enää rakkauteen. Sen sijaan leskeksi jäävällä on uusi elämä edessään.
Jokainen voisi ihan omalla kohdallaan miettiä, miltä tuntuisi, jos rakastamasi ihminen sanoisi heipat ja " kaikkea hyvää sinulle". Eikös siellä papin edessä tullut luvattua, että "hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan saakka" (engl. "in sickness and in health", mikä on minun mielestäni vielä parempi sanonta).
Asiat voi hoitaa niin, että ammatti- ihmiset hoitavat ja itse on vain puolison roolissa tukena. Ei siinä vaiheessa tarvitse enää olla paikalla 24/7. Olen nähnyt näitä. Yhteyttä voi pitää itselle luontevaan tahtiin, jotkut käyvät päivittäin syöttämässä ja silittelemässä ja pitämässä kädestä, toiset taas kerran tai kaksi viikossa kenties ulkoiluttamassa. Se on mielestäni pääasia, ettei sairastuneen tarvitsisi tuntea enää hylätyksi itseään. Kuolenantuomiossa lienee tarpeeksi taakkaa.
Aivan eri asia on jättää esim. alkoholisti, jonka olisi mahdollista omilla valinnoilla parantuakin.
Varsinkin johonkin ALSiin kuollaan niin nopeasti, että on se ihme jos ei rakastava aikuinen pysty sitä aikaa toisen rinnalla kulkemaan. MS-tauti taas ei nykyään ole mikään kuolemantuomio ja ihminen voi olla vuosikymmeniä täysin itsenäinen diagnoosista huolimatta. Ei siis mikään taakka läheisilleen.
Mielenterveysongelmat ja muistisairaudet ovat hiukan eri asia: niissä persoonallisuus saattaa muuttua todella voimakkaasti ja silloin herää kysymys, onko se ihminen enää sama jonka kanssa aikanaan naimisiin meni?
Lisäisin tähän kyllä sen varauksen, että sillä sairastuneellakin on velvollisuus sitä puolisoaan kohtaan: fyysisesti sairastunut on ihan yhtä lailla vastuussa käytöksestään kuin kaikki muutkin aikuiset ihmiset, eikä sairautta pidä käyttää tekosyynä ruveta k-pääksi. Jos ottaa henkisesti koville, täytyy mennä terapiaan, sitä ei saa kaataa puolison niskaan.
Eikö tunnu kivalle olla muita parempi ihminen? Mietipä sitä tilannetta kun puolisosi sairastaa kuolemaan johtavaa sairautta, mutta se voi viedä 10 vuotta, 20 vuotta, tai se voi tapahtua huomenna. Et voi tietää. Siinä odotellessasi normaali elämä on loppunut. Puolisosi ei jaksa tehdä mitään. Ei enää mitään yhteistä tekemistä, ei edes kauppareissua. Sairaus saa ihmisestä aina ikävimmät puolet esiin ja siihenhän ne kohdistetaan, joka lähinnä on, eli puolisoon. Moni ajattelee, että käy sairaalassa sitten katsomassa. Paskat, harva siellä sairaalassa on. Kyllä ne todella sairaat ja kuolevat kotona ovat, joten tilanne on läsnä sinulle 24/7. Minä jäin leskeksi, olin viimeiseen asti läsnä.