Lue keskustelun säännöt.
Sairaan puolison hylkääminen
01.09.2020 |
Pitkäaikainen ystäväni kertoi vasta nyt, miksi erosi kolmannesta miehestään. Aikaisemmin oli vaan epämääräisesti puhunut, että mies oli aina töissä ja hän yksin lasten kanssa kotona.
Nyt kun Pave Maijasen sairaus on ollut otsikoissa hän kertoi, että puolisolla oli ALS. Halusi nopeasti eroon miehestä, koska ei halunnut lasten näkevän isän sairauden etenemistä eikä itse halunnut hoitaa miestään.
Tunsin aikoinaan myös miehen, jonka vaimo jätti MS-taudin takia.
Onko teidän mielestänne hyväksyttävää hylätä puoliso vakavan ja kuolemaan johtavan sairauden takia?
Itseltäni meni täysin maku ystävään. En halua edes nähdä häntä enää.
Kommentit (104)
Ei kannata sitten ottaa uuttakaan puolisoa, koska sekin voi sairastua vakavasti. Itsekkäiden ihmisten sopii toivoa etteivät itse sairastu ja tule hylätyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No minäkin muutin erilleen miehestä kun hän oli vuosikaudet sairastanut erästä etenevää tautia. Loppuvaiheessa hän ei enää kyennyt kommunikoimaan kuin apuvalineen avulla. Liikuntakyky lähes mennyt, erityistuolissa pystyi istumaan, ei puhekykyä, järki tallella ja kykeni huutamaan sellaista korkeaa ulinaa. Lapset pelkäsivät ja minä olin loppu. Kotihoidosta kävi toki koko ajan väkeä monta kertaa päivässä. Lopulta hommasin miehelle asunnon jossa oli huomioitu liikuntaesteisen tarpeet ja mies muutti sinne. Kävimme enää muutaman kerran viikossa katsomassa. Me kaikki aloimme voida paremmin, mies oli äärimmäisen katkera mutta muuta emme voineet. Sitten mies alkoi olla sänkyyn hoidettava. Ja lopulta kuoli. En vaan jaksanut olla vieressä loppuun asti. Avioeroa ei haettu eikä ollut mulla muita miehiä mutta oli se eräänlainen jättäminen mistä vielä kannan syyllisyyttä ja häpeää.
Olisiko aika luopua syyllisyydestä ja häpeästä. Tunteva, inhimillinen ja empaattinen ihminen on itse pahin arvostelijansa ja ankarin tuomarinsa. Minusta oli hienoa, että teit ne ratkaisut, mitkä perheen hyvinvoinnin eteen oli tehtävissä. Vaimon kuuluu olla vaimo eikä miehensä hoitaja, ellei tunne suurta kutsumusta juuri siihen. Ja vaimon taas kuuluu olla sen verran omanarvontuntoinen, ettei anna kohdella itseään miten sattuu.
Minä sinuna olisin ylpeä itsestäni!
Onnea elämääsi!
Vierailija kirjoitti:
No voi kiesus. Meillä on laitettu molempien hoitotestamentteihin lausumat, että jos toinen joutuu laitokseen, niin toinen voi jatkaa elämäänsä ilman syyllisyyden tuntoa. Lapun voi sitten näyttää muille arvostelijoille päin naamaa. Miksi pilata kaksi elämää, kun yksikin riittää.
Ilmeisesti jonkinlainen huvittelu on elämäsi tarkoitus, jos koet että elämäsi menisi pilalle sairaan läheisen kanssa kulkiessa?
Eihän sitä läheistä tarvitse hoitaa. Omaishoitajaksi ei tarvitse ruveta. Voi olla ihan vaan puoliso ja käydä omissa harrastuksissaan kuten ennenkin.
Ihmisen elämä EI mene pilalle siitä, että välillä on raskaampia aikoja. Ne ovat tilaisuuksia oppia ja kasvaa ihmisenä. Sairaan läheisen rinnalla rakkauskin voi kasvaa sellaisiin mittoihin, joita elämänsä pilaamista pelkäävä ihminen ei kykene edes kuvittelemaan.
ALS on niin hirveä tauti ettei sitä kukaan jaksa vierestä katsoa. Sylki valuu, vaipanvaihtoa, pesemiset, yskä ja alituinen tukehtumisen pelko... siinä saa jäädä täysipäiväiseksi omaishoitajaksi ja se vasta vie voimat. Terveitä miehiä ja naisia on vapailla markkinoilla, eikä kenenkään tarvitse jäädä hoitajaksi 24/7. Se on myös sen sairaan puolison etu, että pääsee asialliseen hoitolaitokseen, eikä kukaan voi vedota siihen että mies/vaimo on kotona.
sieluton elukka kirjoitti:
Jos koiraa ei huvita hoitaa, saako sen lopettaa iskulla päähän?
Suomen lain mukaan: KYLLÄ SAA.
semmoinen on se suomen laki
Ja koiralla ei ole sielua: sanoo raamattu
Ihminen on ihminen ja koira on koira/eläin.Vaikka jotkut pitää lapsenaan.
Ne on eri asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on huono asia jos jättää kuolemansairaan puolisonsa. Hänellä tuskin on muuta mahdollisuutta enää rakkauteen. Sen sijaan leskeksi jäävällä on uusi elämä edessään.
Jokainen voisi ihan omalla kohdallaan miettiä, miltä tuntuisi, jos rakastamasi ihminen sanoisi heipat ja " kaikkea hyvää sinulle". Eikös siellä papin edessä tullut luvattua, että "hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan saakka" (engl. "in sickness and in health", mikä on minun mielestäni vielä parempi sanonta).
Asiat voi hoitaa niin, että ammatti- ihmiset hoitavat ja itse on vain puolison roolissa tukena. Ei siinä vaiheessa tarvitse enää olla paikalla 24/7. Olen nähnyt näitä. Yhteyttä voi pitää itselle luontevaan tahtiin, jotkut käyvät päivittäin syöttämässä ja silittelemässä ja pitämässä kädestä, toiset taas kerran tai kaksi viikossa kenties ulkoiluttamassa. Se on mielestäni pääasia, ettei sairastuneen tarvitsisi tuntea enää hylätyksi itseään. Kuolenantuomiossa lienee tarpeeksi taakkaa.
Aivan eri asia on jättää esim. alkoholisti, jonka olisi mahdollista omilla valinnoilla parantuakin.
Varsinkin johonkin ALSiin kuollaan niin nopeasti, että on se ihme jos ei rakastava aikuinen pysty sitä aikaa toisen rinnalla kulkemaan. MS-tauti taas ei nykyään ole mikään kuolemantuomio ja ihminen voi olla vuosikymmeniä täysin itsenäinen diagnoosista huolimatta. Ei siis mikään taakka läheisilleen.
Mielenterveysongelmat ja muistisairaudet ovat hiukan eri asia: niissä persoonallisuus saattaa muuttua todella voimakkaasti ja silloin herää kysymys, onko se ihminen enää sama jonka kanssa aikanaan naimisiin meni?
Lisäisin tähän kyllä sen varauksen, että sillä sairastuneellakin on velvollisuus sitä puolisoaan kohtaan: fyysisesti sairastunut on ihan yhtä lailla vastuussa käytöksestään kuin kaikki muutkin aikuiset ihmiset, eikä sairautta pidä käyttää tekosyynä ruveta k-pääksi. Jos ottaa henkisesti koville, täytyy mennä terapiaan, sitä ei saa kaataa puolison niskaan.
MS-tauti voi viedä liikuntakyvyn täysin ja siihen liittyvine persoonallisuusmuutoksineen voi olla puolisolle todella raskasta. Pienet lapset, jos niitä on, kärsivät myös todella paljon. MS-potilas voi olla vuosikymmeniä omatoiminen tai sitten vuosikymmeniä täysi kivireki puolisolleen ja lapsilleen.
Vaikea aihe.
Jos yhteinen elämä muutoinkin on ollut kovin kurjaa ja puoliso ollut esim. väkivaltainen tai muutoin dominoiva ym. niin tuossa vaiheessa voi tulla kyllä mieleen, että lähtee elämään omaa elämäänsä eikä uhrautua omaishoitajaksi. Ei ehkä tunnu hyvältä käyttää omaa kallisarvoista elämäänsä sen alistavan puolison vuosikausien hoivaamiseen.
Eri asia on tietysti jos tuo sairastuminen on se ainoa syy erota, sitten on aika tylyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikea aihe.
Jos yhteinen elämä muutoinkin on ollut kovin kurjaa ja puoliso ollut esim. väkivaltainen tai muutoin dominoiva ym. niin tuossa vaiheessa voi tulla kyllä mieleen, että lähtee elämään omaa elämäänsä eikä uhrautua omaishoitajaksi. Ei ehkä tunnu hyvältä käyttää omaa kallisarvoista elämäänsä sen alistavan puolison vuosikausien hoivaamiseen.
Eri asia on tietysti jos tuo sairastuminen on se ainoa syy erota, sitten on aika tylyä.
Väkivaltaisessa suhteessa ei pidä kenenkään oleman, oli puoliso sitten sairas tai terve.
Vierailija kirjoitti:
Hylkäsin alkoholistin.
Itsekin hylkäisin alkoholistin. Mutta en kyllä ymmärrä miksi alkoholismia pidetään sairautena, siinä mitään sairautta ole vaan itse aiheutettu riippuvuus niin kuin huumeiden käyttö tai tupakointi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pysyin mieheni rinnalla omaishoitajana hänen kuolemaansa asti. Ihailtavaako?
Uuvuin täysin ilman tukijoukkoja. Mieheni purki kaiken pettymyksensä ja masennuksensa minuun. Olin hänelle pelkkä hoitaja vailla tunteita ja omia ajatuksia.
Lapset oireilivat molempien vanhempien huomion puutetta.
Kotiapua ei annettu, koska olihan siellä täysipäiväinen hoitaja jo valmiina (minä).
Elämä ei ole reilua eikä elämä mene aina niin kuin haluaisi. En tiedä pystyisinkö enää kunnioittamaan itseäni jos hylkäisin puolisoni siellä vastamäessä. Oliko sitä rakkautta ylipäätään jos ei sanojaan pysty pitämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväni äiti jäi hoitamaan miestään joka sairastui vakavasti eron harkinta-ajalla.
Sitä menoa katsoessani, totesin ensinkin, sen puolison johon oikeasti sitoutuu, pitää olla luottamuksen arvoinen. Ystäväni isä ei ollut, elimme kaheksytlukua.
Nainen jäi velvollisuudesta. Hoiti 10 vuotta miestään ja katkeroitui todella pahasti koska, kyllä hänen elämä meni hukkaan hoitaessa ihmistä josta ei välittänyt yhtään.
Pitää erota puolisosta jota ei enää kunnioita. Oli mikä tahansa elämäntilanne.
Vähän riippuu sairaudesta ja sen kestosta. Jos toisella on ennustettu elinikää vaikka vain puoli vuotta, niin olisihan se aika julmaa lähteä, ainakin jos kumppanin persoonallisuus ei muutu ikäväksi taudin vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No minäkin muutin erilleen miehestä kun hän oli vuosikaudet sairastanut erästä etenevää tautia. Loppuvaiheessa hän ei enää kyennyt kommunikoimaan kuin apuvalineen avulla. Liikuntakyky lähes mennyt, erityistuolissa pystyi istumaan, ei puhekykyä, järki tallella ja kykeni huutamaan sellaista korkeaa ulinaa. Lapset pelkäsivät ja minä olin loppu. Kotihoidosta kävi toki koko ajan väkeä monta kertaa päivässä. Lopulta hommasin miehelle asunnon jossa oli huomioitu liikuntaesteisen tarpeet ja mies muutti sinne. Kävimme enää muutaman kerran viikossa katsomassa. Me kaikki aloimme voida paremmin, mies oli äärimmäisen katkera mutta muuta emme voineet. Sitten mies alkoi olla sänkyyn hoidettava. Ja lopulta kuoli. En vaan jaksanut olla vieressä loppuun asti. Avioeroa ei haettu eikä ollut mulla muita miehiä mutta oli se eräänlainen jättäminen mistä vielä kannan syyllisyyttä ja häpeää.
Hyvä että tunnet syyllisyyttä. Leskeneläke varmaan kelpasi.
Ei kaikista sairastuneista tule mitään hirviöitä muuta perhettä kohtaan!!! Kokemusta on.
Jos puoliso sairastuu dementiaan ja toinen ei kykene häntä hoitamaan, niin ainoa keino saada sairaalle apua on ottaa avioero.
Muuten pakotetaan omaishoitajaksi, koska harvalla on varaa hankkia yksityinen hoitopaikka. Kunta antaa apua vain, jos ei sitä omaishoitajaa ole.
Olemme mieheni kanssa sopineet, että eroamme, jos näin käy meille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voi kiesus. Meillä on laitettu molempien hoitotestamentteihin lausumat, että jos toinen joutuu laitokseen, niin toinen voi jatkaa elämäänsä ilman syyllisyyden tuntoa. Lapun voi sitten näyttää muille arvostelijoille päin naamaa. Miksi pilata kaksi elämää, kun yksikin riittää.
Ilmeisesti jonkinlainen huvittelu on elämäsi tarkoitus, jos koet että elämäsi menisi pilalle sairaan läheisen kanssa kulkiessa?
Eihän sitä läheistä tarvitse hoitaa. Omaishoitajaksi ei tarvitse ruveta. Voi olla ihan vaan puoliso ja käydä omissa harrastuksissaan kuten ennenkin.
Ihmisen elämä EI mene pilalle siitä, että välillä on raskaampia aikoja. Ne ovat tilaisuuksia oppia ja kasvaa ihmisenä. Sairaan läheisen rinnalla rakkauskin voi kasvaa sellaisiin mittoihin, joita elämänsä pilaamista pelkäävä ihminen ei kykene edes kuvittelemaan.
Aina puhutaan laitokseen laittamisesta. Yrittäkääpä.
Muka ei ole pakko ryhtyä omaishoitajaksi, yritäpä olla ryhtymättä.🤔
Tunnustan, nuorempana ajattelin kauhulla miten kestäisin jos mieheni sairastuisi vakavasti. Aavistelin, että itselleni tulisi ns. paniikkipakeneminen koko tilanteesta. Sitä oli vaikea myöntää itselle.
Sitten kävikin niin, että olin itse se joka sairastui. Mies on pysynyt rinnalla. Olemme varttuneet lisää iän karttuessa. Suhteemme on syventynyt. Vanhemmuus on muokannut meitä. Erilaiset vastoinkäymiset ovat sekä kriisiyttäneet suhdettamme, että lujittaneet sitä. Olemme myös huomanneet toisissamme asuvan ainutlaatuisen arvomaailman ja huumorin ja tavan löytää ilo.
Nyt muutaman vuoden ajan mieheni on sairastellut enemmän, nyt jo enemmänkin ja vakavammin. Luulen, että tulen näkemään hänet vielä tosi huonokuntoisena ja ehkä luopumaan - en avioeron muodossa vaan kuoleman.
Olen viime aikoina palannut noihin vuosien takaisiin itsetutkiskeluihini. Tässä on ilmeisesti käynyt niin, että se rakkaus on jotenkin syventynyt ja hitsannut meitä entistä lujemmin yhteen. En näe sellaista vaihtoehtoa, että jättäisin hänet ajelehtimaan. Olen kiitollinen, että itsekin olen kelvannut hänelle tällaisena, jolle ei enää ottajaa olisi (ja jolle kukaan ei voisi ollakaan kuten hän). Rakastan häntä ja haluan tarjota hänelle tukeni ja hoivani. Tällä hetkellä luen hänen äkäisyydestään väsymystä ja epätietoa. Siihen auttaa, että itse olen rauhallinen ja tarjoan hänelle hellyyttä ja turvaa omien osaamisteni ja voimieni puitteissa. Varmasti niitäkin hetkiä tulee, joina koko kuvio ja mies turhauttaa ja tekisi mieli nakata rukkaset maahan koko elämäntilanteen suhteen.
Ei ole pakenemishalua. On vaan pieni surumielisyys siitä, että elämä ei päästänytkään meitä helpolla. Jos se on se hinta, jonka maksan siitä onnesta jonka olen hänen myötään osakseni saanut, maksan sen suosilla.
Isäni hoiti äitini ja minä hoidin isäni, jolla oli myös ALS. En usko, että puolisoani hylkäisin. Mutta never say never.
Itse olen seurannut myös vierestä, kun vuosia vakavasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt nainen jätti häntä ja yhteisiä lapsia vuosikausia yksin hoitaneen miehen heti, kun alkoi itse voimaan paremmin.
Julkkiksista esim. Mikael Jungner on sellainen, jolla puoliso tuntuu menevän Mikaelin tahdosta vaihtoon niin syövän kuin sydänkohtauksen kohdatessa Mikaelin.
Mitään takeita ei siis ole, että puoliso arvostaa sitä, että seisot hänen rinnallaan tilanteessa kuin tilanteessa.