Kertokaa mitä se paljonpuhuttu lapsiperhearki ihan oikeasti tarkoittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyt jotta pääset sitten pilkkaamaan.

No en :D Vaan kysyn siksi, että olen itse tosi yliherkkä kaikenlaiselle melulle, hälinälle ja kiireelle, ja olen ihmeissäni lukenut monia juttuja siitä, miten painajaismaiselta lapsiperhearki kuulostaa. Ja sen takia tosissani epäröin, olisiko minusta ikinä äidiksi. Itse muistan, että oma lapsuudenkotini ainakin oli aivan rauhallinen, ei meillä ollut mitään jatkuvaa kaaosta tai kiirettä tai mekkalaa. Kuitenkin lähipiirin perheitä sivusta seuraavana saan käsityksen, että vanhemmat ovat jatkuvasti stressaantuneita ja väsyneitä ja arki suorastaan kaatuu päälle. Onko oma käsitykseni lapsuudesta turhan ruusuinen, vai ovatko nykypäivän elämänmeno yleisesti vain niin paljon vaativampaa. En tosiaan kysynyt pilkkaamistarkoituksessa.

Mulla on kolme lasta ja vielä niitä paljon parjattuja paljon harrastavia teinipoikia. Tässä mä istun toisen aamukahvikuppini kanssa ja selaan tätä palstaa. Esikoinen nukkuu vielä tyttöystävänsä kanssa, keskimmäinen on koiran kanssa lenkillä ja kuopus pelissään isänsä kanssa. Ei ääntäkään missään. Ihan kauheeta😳

Vierailija kirjoitti:

Jos niitä kersoja ei ehdollista päiväkotielämälle, niin heistä ei koskaan tule sähköjäniksiä. Helppoa!

Kyllä se koulussaja harrastuksissa näkyy seljeästi ketkä lapset on haudottu kotona. Ne jää vinkumaan yksin kiusattuna kun ei ole omaa sosiaalista verkkoa kehittynyt ja ei ole tottumusta tulla toimeen ja pitää puoliaan laumassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa samalla mitä ovat ne kuuluisat ruuhkavuodet :DDDD

Tätä minäkin mietin.

On meinaan tämä elämä kahden päiväkoti-ikäisen kanssa paljon rauhallisempaa, miellyttävämpää ja henkisesti vähemmän kuormittavaa kuin aika sinkkuna.

Ennen puolison tapaamista stressasin pätkätyökierteessä koko ajan tulevaa, töiltä en meinannut jaksaa mitään vapaalla mutta silti täytyi aktiivisesti olla mukana vähän joka paikassa jotta se puoliso löytyisi. Tapailu ja deittailukin vei aikaa. Rauhallista aikaa kotona ei juuri ollut. Samat kotityöt oli silloinkin, nykyään hiukan enemmän pyykkiä ja kaksi huonetta lisää siivottavaa, mutta toinen jakamassa taakkaa.

Nyt on ihana kun töissä ei tarvitse koko ajan todistella olevansa jatkosopimuksen arvoinen ja kotiin tullessa siellä on jo ne tärkeimmät sosiaaliset kontaktit. Nautin siitä että saamme yhdessä kotoilla tai tehdä jotain mukavaa. Ei tarvitse enää etsiä mitään, vaan voi keskittyä elämään.

Elämä päiväkoti-ikäisten kanssa onkin se helpoin vaihe.

Höpöhöpö. Koululaiset lähtevät itse kouluun ja tulevat itse kotiin, osaavat ottaa itse välipalaa, leikkivät kavereiden kanssa, nukkuvat yönsä hyvin, pukevat ja käyvät vessassa itse.... mitäs hankalaa tässä muka on päiväkotiarkeen verrattuna?

Vierailija kirjoitti:

Varmaan vanhemmuuteen, kuten kaikkiin asioihin, voi käyttää enemmän tai vähemmän aikaa, omasta ja lasten persoonista riippuen. Meillä on kolme lasta, ja ovat kyllä kaikki siinä mielessä kotihiiriä, että tykkäävät meidän ajasta ja huomiosta. Vanhin 9v voisi periaatteessa jo hengata kavereiden kanssa, mutta tykkää puistoilla ja kuunnella iltasatuja ja pelata lautapelejä vanhempien kanssa.

Harrastuksien määrä on pidetty maltillisena, harrastetaan kuitenkin kaikki musiikkia, ja se tarkoittaa aika määrää soittotunteja ja orkesteriharjoituksia. Siihen päälle sitten toki työt ja kotityöt ja kaikki pakollinen. Ja ennen kaikkea se yhdessäolo.

Lyhyesti sanoen aina kun istahdan sohvalle, joku istuu syliin ja alkaa selittää. Jos sellaisen kokisi raskaana, olisi varmasti raskasta.

Kiitos, tämä oli ihanasti kuvattu. Jos sattuisi niin että lapseni olisivat kuin minä eli viihtyisivät kotona ja omissa leikeissään, niin en varmaan kokisi lapsiperhearkea raskaana. Ruokaahan täytyy joka tapauksessa laittaa ja pyykkiä pestä, vaikka asuisi yksin, ei minua haittaa jos sitä olisi enemmän. Mutta jatkuvat kissanristiäiset, vanhempainillat, lääkärireissut, kaverisynttärit, harrastukset, huvipuistot, kaikki sellainen ahdistaa jo ajatuksena. Olisinko huono äiti, jos en lähtisi mukaan tuollaisiin? Mieheni on paljon ulospäinsuuntautuneempi ja varmaan jaksaisi tuollaista rumbaa paremmin. Minusta olisi kiva lukea lapsille satuja, askarrella ja leikkiä pihalla, tehdä ruokaa ja leipoa.

Meillä ekaluokkalaiset kaksoset, teemme molemmat miehen kanssa töitä kotoa, mies lisäksi harrastaa paljon. Siistiä on vain kerran päivässä, illalla kun siivoan kaiken lasten mentyä nukkumaan. Keittiön valkoiset ruokapöydän tuolit ovat valkoiset vain n 1h pesun jälkeen. Pöydässä on ikilänttejä. Vaikka lapset on “opetettu” keräämään leikkinsä, on siitä huolimatta pikkuisia muovisotilaita, legoja ja muovailuvahaa siellä sun täällä. Toinen lapsista tykkää taiteilla ja hänen taideteoksiaan ja niistä tulleita silppuja/roskia yms on joka paikassa. Meteliä on koko ajan lasten ollessa kotona, rauhallista on siinä vaiheessa kun lapset ovat koulussa 8:30-12:30 ja sitten taas 20 jälkeen kun ovat nukkumassa. Pyykkiä on joka ikiselle päivälle koneellinen/kaksi. Tiskikone pyörii kerran päivässä. Jos ei koko ajan vahdi lapsia heiltä jää tavarat siihen mihin putoavat, ruokalautaset ja ruoantähteet pöydälle. Vessoissa on vesiväriä ympäriinsä, hiekkaa joka paikassa, sormenjälkiä seinissä ja tekstiileissä... Kokoaikainen meteli mikä lapsista tulee on todella väsyttävää, ovat seurallisia ja vilkkaita.

Koulun jälkeen tehdään läksyt, koko ajan pitää tehdä ruokaa, huolehtia ruoka-ajoista (itse söisin vain pari kertaa päivässä, lapset syövät viidesti).

Jokapäiväinen huolehtiminen että tavarat on varmasti pakattuna seuraavaa koulupäivää varten, papereita täytettynä, harrastuskamat, harrastuksiin meno (2 harrastusta/lapsi viikossa), oikomishoitojen aikataulujen huolehtiminen, kaikenmaailman sponsorien etsiminen koulujuoksuihin..

Nyt lapset ovat vuoronperään olleet flunssassa ja on jonotettu koronapuhelimiin yli 3h kerrallaan, käyty testeissä ja odotettu niitä karanteeninomaisesti, kestetty energisiä semiterveitä lapsia sisätiloissa ja yritetty tehdä töitä siinä sivussa.

Phuuh. Itselle isoin ero entiseen on lasten kanssa ehdottomasti tuo sotku ja meteli. Ei tämä nyt mitään kestämätöntä tosiaan ole, mutta ero on huomattava. Ennen lapsia kotini oli aina täydellinen ja nautin omasta rauhasta. Omaa aikaa otan kuuntelemalla äänikirjoja ja podcasteja, nauttimalla pitkistä kylvyistä.

Ruuhka-aikaa on tämä loppumaton rinki, lapset eivät ole tarpeeksi vanhoja muistaakseen huolehtia itse koulutavaroistaan esim liikuntavälineistä, tuntuu että koko ajan on uusi vuodenaika ja meillä aina ensimmäisenä pakkasaamuna kaivellaan hädissään kellarissa lapasia ja villasukkia vaikka kuinka on muka ollut tiedossa että talvi tulee. Uimakoulua edellisenä päivänä etsitään kissojen ja koirien kanssa uimalaseja koska lapsi on vaihteeksi vaihtanut huoneensa järjestystä itsekseen.

Kaiken aikatauluttaminen ja kiire, vanhempainiltoihin ei voi osallistua etänä ja niistä saatetaan ilmoittaa parin päivän varoituksella, kaiken kalenterisoiminen ja aikatauluttaminen, kaiken tekemisen muistaminen vie hirveästi resursseja. Työt, deadlinet, kokoukset, harrastukset, koulutoiminta, harrastustoiminta, kaikkien syntymäpäivien/merkkipäivien muistaminen, lahjojen ostaminen, paketoiminen, juhlavaatteista huolehtiminen, juhliin vieminen, lääkäriajat, hammashoitoajat, kampaajat, uusien vaatteiden osto kun yhtäkkiä huomaat että kaikki housut ovat lapsille lyhyitä ja niitä isoja joita olet säilynyt ei löydy yhtään mistään, koska lapsi on päättänyt myllätä kaappinsa, lemmikkien lääkäriajat, trimmaamiset, harrastuksiin ja kerhoihin ilmoittautuminen on monesti minuuttipeliä ja nopeat syövät hitaat...

Kuten sanottu, ei tämä kestämätöntä ole, mutta ero lapsettomaan elämään on huima.

Uskon monien vanhempien uupuvan lapsiperhearkeen siksi, että kaikkea pyöritetään ”lapset edellä”.

Aikuisen ei pidä kadottaa itseään ja omaa elämäänsä eikä parisuhdetta, vaikka lapsia olisikin. Mielestäni lapsen myös ihan hyvä oppia näkemään tämä. Ymmärtää sen ainakin sitten isompana.

Eli kaiken ei tarvii pyöriä lapsen/lasten ehdolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyt jotta pääset sitten pilkkaamaan.

No en :D Vaan kysyn siksi, että olen itse tosi yliherkkä kaikenlaiselle melulle, hälinälle ja kiireelle, ja olen ihmeissäni lukenut monia juttuja siitä, miten painajaismaiselta lapsiperhearki kuulostaa. Ja sen takia tosissani epäröin, olisiko minusta ikinä äidiksi. Itse muistan, että oma lapsuudenkotini ainakin oli aivan rauhallinen, ei meillä ollut mitään jatkuvaa kaaosta tai kiirettä tai mekkalaa. Kuitenkin lähipiirin perheitä sivusta seuraavana saan käsityksen, että vanhemmat ovat jatkuvasti stressaantuneita ja väsyneitä ja arki suorastaan kaatuu päälle. Onko oma käsitykseni lapsuudesta turhan ruusuinen, vai ovatko nykypäivän elämänmeno yleisesti vain niin paljon vaativampaa. En tosiaan kysynyt pilkkaamistarkoituksessa.

Mulla on kolme lasta ja vielä niitä paljon parjattuja paljon harrastavia teinipoikia. Tässä mä istun toisen aamukahvikuppini kanssa ja selaan tätä palstaa. Esikoinen nukkuu vielä tyttöystävänsä kanssa, keskimmäinen on koiran kanssa lenkillä ja kuopus pelissään isänsä kanssa. Ei ääntäkään missään. Ihan kauheeta😳

Entäs silloin kun kaikki oli alle 5 v?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan vanhemmuuteen, kuten kaikkiin asioihin, voi käyttää enemmän tai vähemmän aikaa, omasta ja lasten persoonista riippuen. Meillä on kolme lasta, ja ovat kyllä kaikki siinä mielessä kotihiiriä, että tykkäävät meidän ajasta ja huomiosta. Vanhin 9v voisi periaatteessa jo hengata kavereiden kanssa, mutta tykkää puistoilla ja kuunnella iltasatuja ja pelata lautapelejä vanhempien kanssa.

Harrastuksien määrä on pidetty maltillisena, harrastetaan kuitenkin kaikki musiikkia, ja se tarkoittaa aika määrää soittotunteja ja orkesteriharjoituksia. Siihen päälle sitten toki työt ja kotityöt ja kaikki pakollinen. Ja ennen kaikkea se yhdessäolo.

Lyhyesti sanoen aina kun istahdan sohvalle, joku istuu syliin ja alkaa selittää. Jos sellaisen kokisi raskaana, olisi varmasti raskasta.

Kiitos, tämä oli ihanasti kuvattu. Jos sattuisi niin että lapseni olisivat kuin minä eli viihtyisivät kotona ja omissa leikeissään, niin en varmaan kokisi lapsiperhearkea raskaana. Ruokaahan täytyy joka tapauksessa laittaa ja pyykkiä pestä, vaikka asuisi yksin, ei minua haittaa jos sitä olisi enemmän. Mutta jatkuvat kissanristiäiset, vanhempainillat, lääkärireissut, kaverisynttärit, harrastukset, huvipuistot, kaikki sellainen ahdistaa jo ajatuksena. Olisinko huono äiti, jos en lähtisi mukaan tuollaisiin? Mieheni on paljon ulospäinsuuntautuneempi ja varmaan jaksaisi tuollaista rumbaa paremmin. Minusta olisi kiva lukea lapsille satuja, askarrella ja leikkiä pihalla, tehdä ruokaa ja leipoa.

Vanhempainilta on kerran vuodessa, lääkäriin toki on joskus mentävä.. kaikki muu on vapaaehtoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan vanhemmuuteen, kuten kaikkiin asioihin, voi käyttää enemmän tai vähemmän aikaa, omasta ja lasten persoonista riippuen. Meillä on kolme lasta, ja ovat kyllä kaikki siinä mielessä kotihiiriä, että tykkäävät meidän ajasta ja huomiosta. Vanhin 9v voisi periaatteessa jo hengata kavereiden kanssa, mutta tykkää puistoilla ja kuunnella iltasatuja ja pelata lautapelejä vanhempien kanssa.

Harrastuksien määrä on pidetty maltillisena, harrastetaan kuitenkin kaikki musiikkia, ja se tarkoittaa aika määrää soittotunteja ja orkesteriharjoituksia. Siihen päälle sitten toki työt ja kotityöt ja kaikki pakollinen. Ja ennen kaikkea se yhdessäolo.

Lyhyesti sanoen aina kun istahdan sohvalle, joku istuu syliin ja alkaa selittää. Jos sellaisen kokisi raskaana, olisi varmasti raskasta.

Kiitos, tämä oli ihanasti kuvattu. Jos sattuisi niin että lapseni olisivat kuin minä eli viihtyisivät kotona ja omissa leikeissään, niin en varmaan kokisi lapsiperhearkea raskaana. Ruokaahan täytyy joka tapauksessa laittaa ja pyykkiä pestä, vaikka asuisi yksin, ei minua haittaa jos sitä olisi enemmän. Mutta jatkuvat kissanristiäiset, vanhempainillat, lääkärireissut, kaverisynttärit, harrastukset, huvipuistot, kaikki sellainen ahdistaa jo ajatuksena. Olisinko huono äiti, jos en lähtisi mukaan tuollaisiin? Mieheni on paljon ulospäinsuuntautuneempi ja varmaan jaksaisi tuollaista rumbaa paremmin. Minusta olisi kiva lukea lapsille satuja, askarrella ja leikkiä pihalla, tehdä ruokaa ja leipoa.

Vanhempainilta on kerran vuodessa, lääkäriin toki on joskus mentävä.. kaikki muu on vapaaehtoista.

Ei ole enää. Niitä vanhempainiltoja on monta per mukelo. 

Äiti minäkin 42 v. kirjoitti:

Uskon monien vanhempien uupuvan lapsiperhearkeen siksi, että kaikkea pyöritetään ”lapset edellä”.

Aikuisen ei pidä kadottaa itseään ja omaa elämäänsä eikä parisuhdetta, vaikka lapsia olisikin. Mielestäni lapsen myös ihan hyvä oppia näkemään tämä. Ymmärtää sen ainakin sitten isompana.

Eli kaiken ei tarvii pyöriä lapsen/lasten ehdolla.

Miksi hankkia lapsia jos ne ei ole elämässä keskiössä ja heille ei haluta antaa parhaita mahdollisia lähtlkohtia elämään?

Ja lisään vielä, että lapsiluku on syytä rajoittaa omien voimavarojen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa samalla mitä ovat ne kuuluisat ruuhkavuodet :DDDD

Tätä minäkin mietin.

On meinaan tämä elämä kahden päiväkoti-ikäisen kanssa paljon rauhallisempaa, miellyttävämpää ja henkisesti vähemmän kuormittavaa kuin aika sinkkuna.

Ennen puolison tapaamista stressasin pätkätyökierteessä koko ajan tulevaa, töiltä en meinannut jaksaa mitään vapaalla mutta silti täytyi aktiivisesti olla mukana vähän joka paikassa jotta se puoliso löytyisi. Tapailu ja deittailukin vei aikaa. Rauhallista aikaa kotona ei juuri ollut. Samat kotityöt oli silloinkin, nykyään hiukan enemmän pyykkiä ja kaksi huonetta lisää siivottavaa, mutta toinen jakamassa taakkaa.

Nyt on ihana kun töissä ei tarvitse koko ajan todistella olevansa jatkosopimuksen arvoinen ja kotiin tullessa siellä on jo ne tärkeimmät sosiaaliset kontaktit. Nautin siitä että saamme yhdessä kotoilla tai tehdä jotain mukavaa. Ei tarvitse enää etsiä mitään, vaan voi keskittyä elämään.

Elämä päiväkoti-ikäisten kanssa onkin se helpoin vaihe.

Höpöhöpö. Koululaiset lähtevät itse kouluun ja tulevat itse kotiin, osaavat ottaa itse välipalaa, leikkivät kavereiden kanssa, nukkuvat yönsä hyvin, pukevat ja käyvät vessassa itse.... mitäs hankalaa tässä muka on päiväkotiarkeen verrattuna?

Alaluokkalaisten kesät on vaikea järjestää, he tarvitsee vielä ohjausta ja muistuttelua arjessa. Vanhempia osallistetaan joka puolelta. Sitten on hammaslääkärit, oionnat, siedätyshoidot jne. Kaverisynttärit...

Päiväkotiarjessa riittää kun kärrää lapsen sinne aamulla, hakee pois, syöttää, pesee ja panee nukkumaan. Koti pysyy siistinä ja lpasen vaatima panos on minimaalinen.

Äiti minäkin 42 v. kirjoitti:

Ja lisään vielä, että lapsiluku on syytä rajoittaa omien voimavarojen mukaan.

Kylläpä oletkin nokkela!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan vanhemmuuteen, kuten kaikkiin asioihin, voi käyttää enemmän tai vähemmän aikaa, omasta ja lasten persoonista riippuen. Meillä on kolme lasta, ja ovat kyllä kaikki siinä mielessä kotihiiriä, että tykkäävät meidän ajasta ja huomiosta. Vanhin 9v voisi periaatteessa jo hengata kavereiden kanssa, mutta tykkää puistoilla ja kuunnella iltasatuja ja pelata lautapelejä vanhempien kanssa.

Harrastuksien määrä on pidetty maltillisena, harrastetaan kuitenkin kaikki musiikkia, ja se tarkoittaa aika määrää soittotunteja ja orkesteriharjoituksia. Siihen päälle sitten toki työt ja kotityöt ja kaikki pakollinen. Ja ennen kaikkea se yhdessäolo.

Lyhyesti sanoen aina kun istahdan sohvalle, joku istuu syliin ja alkaa selittää. Jos sellaisen kokisi raskaana, olisi varmasti raskasta.

Kiitos, tämä oli ihanasti kuvattu. Jos sattuisi niin että lapseni olisivat kuin minä eli viihtyisivät kotona ja omissa leikeissään, niin en varmaan kokisi lapsiperhearkea raskaana. Ruokaahan täytyy joka tapauksessa laittaa ja pyykkiä pestä, vaikka asuisi yksin, ei minua haittaa jos sitä olisi enemmän. Mutta jatkuvat kissanristiäiset, vanhempainillat, lääkärireissut, kaverisynttärit, harrastukset, huvipuistot, kaikki sellainen ahdistaa jo ajatuksena. Olisinko huono äiti, jos en lähtisi mukaan tuollaisiin? Mieheni on paljon ulospäinsuuntautuneempi ja varmaan jaksaisi tuollaista rumbaa paremmin. Minusta olisi kiva lukea lapsille satuja, askarrella ja leikkiä pihalla, tehdä ruokaa ja leipoa.

Jokainen on äiti omalla tavallaan, ei tarvitse järjestää rumbaa jos ei siitä nauti. Hyvä jos puolison kanssa suht samoilla linjoilla rutiineista, ja hyvä jos löytyy luontaisesti omat roolit. Persoonathan lapsilla omanlaisensa, rauhallinen äiti voi saada vauhdikkaan lapsen, mutta perinnöllisyys ja ympäristö muovaa suurimmasta osasta lapsista siihen omaan perheeseen sopivia. No worries, eikä lapsiperheen arki koskaan meillä, kahden rauhallisen vanhemman perheessä ollut hullunmyllyä. Siihen vaikutti paljon myös se oma suhtautuminen, ei ole pakko lähteä kiljumaan ylimääräisenä kakarana jos joku tilanne päällä vaan rauhoittaa sen omalla aikuisella käyttäytymisellään.

Kolme pientä lasta.

Vanhemmat korkeakoulutettuja ja vaativissa töissä.

Koko perhe liikkuu paljon ja treenaa.

Koti on aina tiptop.

Herätään kuuden jälkeen, lapset nukkumaan kasilta, vanhemmat kympiltä.

Ei se mitään hullunmyllyä ole, jos ei itse lyö läskiksi ja voivottele sohvalla että huh huh kun on rankkaa.

Ylimääräistä aikaa ei ole baareissa käyntiin, saunailtoihin ja jatkoihin poikien kanssa, eikä krapulapäiviin, mikä on pelkästään hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

Äiti minäkin 42 v. kirjoitti:

Uskon monien vanhempien uupuvan lapsiperhearkeen siksi, että kaikkea pyöritetään ”lapset edellä”.

Aikuisen ei pidä kadottaa itseään ja omaa elämäänsä eikä parisuhdetta, vaikka lapsia olisikin. Mielestäni lapsen myös ihan hyvä oppia näkemään tämä. Ymmärtää sen ainakin sitten isompana.

Eli kaiken ei tarvii pyöriä lapsen/lasten ehdolla.

Miksi hankkia lapsia jos ne ei ole elämässä keskiössä ja heille ei haluta antaa parhaita mahdollisia lähtlkohtia elämään?

Oliko tää ura- vai kotiäidin ajatus?! ;)

Vierailija kirjoitti:

Äiti minäkin 42 v. kirjoitti:

Uskon monien vanhempien uupuvan lapsiperhearkeen siksi, että kaikkea pyöritetään ”lapset edellä”.

Aikuisen ei pidä kadottaa itseään ja omaa elämäänsä eikä parisuhdetta, vaikka lapsia olisikin. Mielestäni lapsen myös ihan hyvä oppia näkemään tämä. Ymmärtää sen ainakin sitten isompana.

Eli kaiken ei tarvii pyöriä lapsen/lasten ehdolla.

Miksi hankkia lapsia jos ne ei ole elämässä keskiössä ja heille ei haluta antaa parhaita mahdollisia lähtlkohtia elämään?

Hä? Onko se paras lähtökohta elämään että kaikki kannetaan valmiina eteen ja masentunut äiti luopuu kaikesta omastaan toteuttaen lapsien jokaikisen toiveen? No ei.

Äiti minäkin 42 v. kirjoitti:

Uskon monien vanhempien uupuvan lapsiperhearkeen siksi, että kaikkea pyöritetään ”lapset edellä”.

Aikuisen ei pidä kadottaa itseään ja omaa elämäänsä eikä parisuhdetta, vaikka lapsia olisikin. Mielestäni lapsen myös ihan hyvä oppia näkemään tämä. Ymmärtää sen ainakin sitten isompana.

Eli kaiken ei tarvii pyöriä lapsen/lasten ehdolla.

Tokihan tällaisia itsekeskeisiä minäminä vanhempia löytyy ja surullisen paljon.

Lapsiperhe-elämä on juuri niin hirveää kuin siitä tekee. Toki voi olla sellaisia ongelmia, joihin ei omalla toiminnalla voi vaikuttaa, esim lapsen sairaudet. Lähinnä tarkoitan sitä, että joissain perheissä lapset tuupataan pienestä pitäen kilpaurheiluun tai vanhemmilla on muuten kunnianhimoisia harrastuksia. En usko, että lapsi osaa vaatia jo eskari-iässä itselleen harrastuksia viisi kertaa viikossa (kielikoulua, urheilua, taiteen perusopetusta..). Olen joutunut seuraamaan sivusta vanhempien tuskailua siitä, että lapsella on pakko olla x- määrä aktiviteetteja, jotka vievät paljon rahaa ja aikaa. Samaan aikaan vanhemmat stressaavat töidensä vuoksi, koska tulotaso ei saa yhtään laskea, jotta elämä voidaan rajoittaa.

Millaista meidän elämä sitten on? Olen kahden lapsen yh, teen virka-aikaa liukuvalla työajalla. Työmatka on kohtuullinen ja koulu ja päiväkoti on lähellä. Molemmilla lapsilla on yksi oma harrastus ja lisäksi meillä perheen yhteinen harrastus, joka ei ole aikatauluun sidottu. Välillä tilaan ruokakassin kotiin, koska en jaksa miettiä mitä ruokaa tekisi. Joskus tuntuu kiireiseltä, kun lapsilla on puheterapiaa yms, jotka sattuvat päiväsaikaan, mutta onneksi niitäkään ei koko aikaa ole. Siivouksesta joustan, jos väsyttää. Ei meillä ole likaista, tavarat saattavat olla hujan hajan. Elämä on oikeasti mukavaa, koska elämme meidännäköistä elämää ilman älytöntä suorittamista ja aikataulupakkoja. Tänään olemme lähinnä makoilleet sohvalla, nauttineet pitkästä aamiaisesta ja kohta lähdemme kaupoille. Toinen lapsi menee kaverilleen leikkimään. Mukavasta lapsiperhe-elämästä ei juuri kehtaa kailottaa, kun yleinen ajatus tuntuu olevan, että elämän pitää olla suorittamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti minäkin 42 v. kirjoitti:

Uskon monien vanhempien uupuvan lapsiperhearkeen siksi, että kaikkea pyöritetään ”lapset edellä”.

Aikuisen ei pidä kadottaa itseään ja omaa elämäänsä eikä parisuhdetta, vaikka lapsia olisikin. Mielestäni lapsen myös ihan hyvä oppia näkemään tämä. Ymmärtää sen ainakin sitten isompana.

Eli kaiken ei tarvii pyöriä lapsen/lasten ehdolla.

Miksi hankkia lapsia jos ne ei ole elämässä keskiössä ja heille ei haluta antaa parhaita mahdollisia lähtlkohtia elämään?

Hä? Onko se paras lähtökohta elämään että kaikki kannetaan valmiina eteen ja masentunut äiti luopuu kaikesta omastaan toteuttaen lapsien jokaikisen toiveen? No ei.

Kyllä se kaikki satsaus ja esim harrastusten mahdollistaminen näkyy jatkossa selvästi.