Kuvaile miltä yksinäisyys tuntuu.

Kohtaan niin usein ihmisiä, jotka ovat vielä enemmän yksin kuin minä, että tuntuisi typerältä valittaa. En vertaa itseäni heihin jotka elävät onnellista perhe-elämää, vaan heihin jotka ovat sairaita ja yksin, kuolevat yksin sairaalaan, vain omat ajatuksensa ja kiireiltään välillä luokse ehtivä hoitaja seuranaan, jolla silloinkin on aikaa vain välttämättömään. Tai heihin jotka menettävät lapsensa, puolisonsa tai jonkun muun ainoan tärkeän ihmisen elämästään kuolemalle, ehkä yllättäen, ilman ennakkovaroitusta. Se yksinäisyys jonka he saavat tilalle, on jotain sanoinkuvaamatonta, minulla ei ole siitä kokemusta.

Olen hoitaja ja näen paljon elämän nurjaa puolta, ehkä se suojelee katkeruudelta omasta kohtalosta.

Kiitos kauniista vastauksistanne. Olen allekirjoittanut ja aloitin ketjun, koska pohdin omaa yksinäisyyttäni paljon.

Olen yksinäinen omasta syystäni. Minun on vaikea avata syvintä olemustani kellekään. Ihmiset eivät opi tuntemaan minua. Lisäksi sairastan masennusta.

Samalla olen supersosiaalinen ja riudun itseluomassani vankilassa.

Kyllä, minulla on mies, mutta hänellekin olin läpinäkyvä ja yksinäisyyteni kasvoi hänen salasuhteen myötä.

Voisimmeko tehdä yksinäisyydelle jotain? Onko teillä jotain selviytymiskeinoja?

Yksinäisyys tuntuu kauhean ahdistavalta. Elämässäni viikonloput ovat pahimpia.

Yksinäisyys tuo päähän kaikenlaisia ajatuksia. Jotkut ajatukset ovat aika synkkiä.

Sitä käy töissä 8-16 arkena ja ulkoilee mutta se yksinäisyys on pahinta iltaisin ja viikonloppuisin.

Toiset henkilöt kaipaa vain silloin kun tarvitsevat jotakin ja olen jollain tapaa heille hyödyksi.

Todella pahalta. Siltä, että itsessä on jotain vikaa.

Katkeralta, kun näkee miten ihmiset ympärillä pitävät hauskaa ja itse en kuulu mihinkään.

Yksinäisyys ilmenee siten, että vastaan tulee jokin asia josta haluaisi kertoa jollekulle, mutta tajuaa, ettei ole ketään jolle kertoa.

Itse ymmärsin yksinäisyyden koko kauheuden vasta sitten, kun olin jo löytänyt paljon kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Sivustaseuraajan osa. Muiden elämä muuttuu, oma pysyy. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Tämä. Juuri vähän aikaa sitten ajattelin, miten kaikilla muilla elämä menee eteenpäin, tulee uusia parisuhteita, työpaikkoja, lapsia ja matkoja. Ostetaan uusia koteja, mökkeillään, on häitä ja muita juhlia. Minun elämäni on sitä samaa päivästä ja viikosta toiseen, kunnes huomaan että taas on yksi vuosi mennyt, sitten toinen. Istuin tässä samassa paikassa kuukausi sitten ja vuosi sitten. Elämäni on ihan samanlaista kuin se oli vaikkapa 8 vuotta sitten.

Vierailija kirjoitti:

Toiset on suosittuja ja arvostettuja, toiset epäsuosittuja, joita ei arvosteta.

Jos on vain duunari on näkymätön muille. Kun sinusta ei ole mitään potentiaalista hyötyä ei sinua kannata huomioida sosiaalisessa teatterissa. En pidä kisaa ristiäisistä mutta elämää kaventaa elämää ja valinnan mahdollisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Kohtaan niin usein ihmisiä, jotka ovat vielä enemmän yksin kuin minä, että tuntuisi typerältä valittaa. En vertaa itseäni heihin jotka elävät onnellista perhe-elämää, vaan heihin jotka ovat sairaita ja yksin, kuolevat yksin sairaalaan, vain omat ajatuksensa ja kiireiltään välillä luokse ehtivä hoitaja seuranaan, jolla silloinkin on aikaa vain välttämättömään. Tai heihin jotka menettävät lapsensa, puolisonsa tai jonkun muun ainoan tärkeän ihmisen elämästään kuolemalle, ehkä yllättäen, ilman ennakkovaroitusta. Se yksinäisyys jonka he saavat tilalle, on jotain sanoinkuvaamatonta, minulla ei ole siitä kokemusta.

Olen hoitaja ja näen paljon elämän nurjaa puolta, ehkä se suojelee katkeruudelta omasta kohtalosta.

Vielä pahempaa olisi ettei ole koskaan kokenut rakkautta. Ei saanut lapsia edes yhtä vaikka toivoi.

Pahimmalta kaikesta mitä tiedän. Olisin mieluummin kuollut kuin näin yksin.