Kuvaile miltä yksinäisyys tuntuu.

Haaveilin pääseväni rauhaan koko elämäni ja nyt on että aah! Nautin.

Masentavalta.

Torjutulta.

Epäonnistumiselta.

Kylllä mun mielestä terve elämä kaipaa vähän sellaista että olis vähän jotain sosiaalista elämääkin. Se on vähän sellainen yksinäinen ominen murheineen tulee, suhteeellisudentaju katoaa ja menee vähän häränpyllyä.

Syrjäytyneeltä.

Jos tuntuu olo yksinäiselle kannattaa vältellä ihmisiä. Missään et ole niin yksin kuin ihmisten seurassa.

Hylätyltä.

On turhauttavaa kun sellaista ei saavuta vaan koko ajan pitää olla jossain tekemässä jotakin ja olla muita ihmisiä enemmän tai vähemmän lähellä. Tulisi apokalypsi.

Sellaista sosiaalip*rnoa tällä kertaa. Miksi joku parisuhteessa elävä mehustelee toisten yksinäisyydellä?

Itselle se on hyvin tuttu tunne. Ollut elämässä läsnä aina yläkoulusta lähtien. Pahinta varmaan on se ajatus, että ei ole ketään kenelle kertoa asioita tai jakaa hetkiä. Tuntuu siltä, että et olisi enää elossa lainkaan ja samalla maailma menee eteenpäin ja ihmiset kasvavat ja kokevat uusia juttua ja sinä olet kuin joku näkymätön. Kukaan ei kaipaa sinua ja jäät tavallaan paitsi kaikesta. Pitää myös kestää kaikki yksin ja ei ole koskaan kukaan tukemassa tai et voi edes puhua muille jos on vaikea hetki. Samalla sitä häpeää ja suree elämäänsä. Tuntuu merkityksettömältä ja turhalta koko elämä välillä. Sitten, ymmärrän kyllä sen, että vikaa itsessäkin ja kun pitäisi jokin hetki uskaltaa puhua ja tutustua et vaan enää osaakaan ja jännität niin paljon, kun et ole koskaan saanut kunnolla harjoitusta ja luottamusta muihin. Tai sitten kiinnyt liikaa johonkin ihmisiin, kun pitäisi ymmärtää se ettet merkitsekään hänellä mitään kuitenkaan. Joskus sitä kadehtii jotain ihmistä jolla on läheisiä tai  hyviä ystäviä elämässään, kun itselläsi ei tavallaan ole ollut mahdollisuutta saada ystäviä nuorempankaan, kun olit niin pitkään kiusattu. Näitä ajatuksia sitten pyörii päässä ja joskus on kiva olla rauhassa ( ainakaan kukaan ei pilkkaa), mutta sitten tuntee surua elämästään kuitenkin ja mietin, etten enää osaa olla ihmisten kanssa.

Pahin hetki on silti olla yksin toisten silmien alla ja esim koulussa, kun toiset näkevät sen ja häpeät sitä niin paljon ja muut tietävät, että tuossa on se jolla ei ole seuraa. Silloin häpesin aina eniten ja jos yritin porukkaan niin en päässyt. Jos on yksin ihan "yksinään" niin kestää paremmin, mutta sitten tulee juuri niitä surullisiä epätoivon hetkiä, että olenko elossa lainkaan ja haluaisi, että voisi saada jonkin merkin, että minä olen "elossa" ja merkitsen jollekin jotakin. Nykyisin pahin on juuri se surullisuuden tunne, kun jäät paitsi kaikesta ja et voi jakaa niitä pieniäkään ilonhetkiä muiden kanssa. Ja pelkään juuri sitä, että kuinka kauan tämä jatkuu ja pystynkö enää edes kunnolla toimimaan muiden kanssa. Vielä vuosia sitten uskalsin vähän enemmän ja pystyin ainakin rohkaisemaan itseäni puhumaan muiden kanssa, mutta kun aikaa kuluu niin entistä enemmän tulee epävarma olo ja luovuttaa ja valmiiksikin. Samalla sitä yrittää olla itsenäinen ja joskus miettii, kuinka paljon jotkut tarvitsevat seuraa. Silti ottaisi mieluummin toisenlaisen elämän jos vaan voisi. Vaikeaa kirjoittaa tästä aiheesta, kun niin tavallinen asia minulle etten osaa edes enää miettiä sitä sen tarkemmin. Yksinäisyys on vaan ja pysyy ja juuri se, että tulee ikää lisää ( viimeiset läheisenikin vanhenevat) ja jotkut tutut menettävät rakkaitaan ( mikä on todella surullista) saa aikaan olon, että olenko ihan yksin sitten joskus, kun nytkin vanhempien lisäksi ei kukaan kaipaisi. Pitkästi tulee kirjoitettua, mutta jos joku jaksaa lukea.

Tuntuu siltä, että kaikki tärkeät ihmiset ovat menneet.

Vierailija kirjoitti:

Sellaista sosiaalip*rnoa tällä kertaa. Miksi joku parisuhteessa elävä mehustelee toisten yksinäisyydellä?

Ei parisuhde takaa onnellisuutta tai nähdyksi tulemista. Parisuhteestani kuusi vuotta olin niin yksinäinen ja onneton kuin ihminen olla voi. Edelleen muistan sen pahoinvoinnin ja henkisen vapisemisen, mitä yksinäisyys aiheutti. Olin suhteessa narsistiin joka onnistui eristämään kaikesta. Nyt en onneksi enää. Tiedän ettei tämä välttämättä lohduta kun on niitä hyviäkin suhteita. Mutta usko pois, ihmisen on parempi yksin kuin sairaassa suhteessa.

Pitää vielä kirjoittaa, että pahentaa myös epätodellista oloa itselläni. Elämä menee kuin sumussa välillä.

Vierailija kirjoitti:

Krooninen tyhjyys. Mikään ei tunnu enää miltään. 13 v yksinäisyyttä takana. En enää edes osaa jutella ihmisten kanssa saati että pitäisi viettää heidän kanssaan aikaa. Aina yksin kotona.

Sama täällä. Toivon sulle parempia aikoja.

Vierailija kirjoitti:

Itselle se on hyvin tuttu tunne. Ollut elämässä läsnä aina yläkoulusta lähtien. Pahinta varmaan on se ajatus, että ei ole ketään kenelle kertoa asioita tai jakaa hetkiä. Tuntuu siltä, että et olisi enää elossa lainkaan ja samalla maailma menee eteenpäin ja ihmiset kasvavat ja kokevat uusia juttua ja sinä olet kuin joku näkymätön. Kukaan ei kaipaa sinua ja jäät tavallaan paitsi kaikesta. Pitää myös kestää kaikki yksin ja ei ole koskaan kukaan tukemassa tai et voi edes puhua muille jos on vaikea hetki. Samalla sitä häpeää ja suree elämäänsä. Tuntuu merkityksettömältä ja turhalta koko elämä välillä. Sitten, ymmärrän kyllä sen, että vikaa itsessäkin ja kun pitäisi jokin hetki uskaltaa puhua ja tutustua et vaan enää osaakaan ja jännität niin paljon, kun et ole koskaan saanut kunnolla harjoitusta ja luottamusta muihin. Tai sitten kiinnyt liikaa johonkin ihmisiin, kun pitäisi ymmärtää se ettet merkitsekään hänellä mitään kuitenkaan. Joskus sitä kadehtii jotain ihmistä jolla on läheisiä tai  hyviä ystäviä elämässään, kun itselläsi ei tavallaan ole ollut mahdollisuutta saada ystäviä nuorempankaan, kun olit niin pitkään kiusattu. Näitä ajatuksia sitten pyörii päässä ja joskus on kiva olla rauhassa ( ainakaan kukaan ei pilkkaa), mutta sitten tuntee surua elämästään kuitenkin ja mietin, etten enää osaa olla ihmisten kanssa.

Pahin hetki on silti olla yksin toisten silmien alla ja esim koulussa, kun toiset näkevät sen ja häpeät sitä niin paljon ja muut tietävät, että tuossa on se jolla ei ole seuraa. Silloin häpesin aina eniten ja jos yritin porukkaan niin en päässyt. Jos on yksin ihan "yksinään" niin kestää paremmin, mutta sitten tulee juuri niitä surullisiä epätoivon hetkiä, että olenko elossa lainkaan ja haluaisi, että voisi saada jonkin merkin, että minä olen "elossa" ja merkitsen jollekin jotakin. Nykyisin pahin on juuri se surullisuuden tunne, kun jäät paitsi kaikesta ja et voi jakaa niitä pieniäkään ilonhetkiä muiden kanssa. Ja pelkään juuri sitä, että kuinka kauan tämä jatkuu ja pystynkö enää edes kunnolla toimimaan muiden kanssa. Vielä vuosia sitten uskalsin vähän enemmän ja pystyin ainakin rohkaisemaan itseäni puhumaan muiden kanssa, mutta kun aikaa kuluu niin entistä enemmän tulee epävarma olo ja luovuttaa ja valmiiksikin. Samalla sitä yrittää olla itsenäinen ja joskus miettii, kuinka paljon jotkut tarvitsevat seuraa. Silti ottaisi mieluummin toisenlaisen elämän jos vaan voisi. Vaikeaa kirjoittaa tästä aiheesta, kun niin tavallinen asia minulle etten osaa edes enää miettiä sitä sen tarkemmin. Yksinäisyys on vaan ja pysyy ja juuri se, että tulee ikää lisää ( viimeiset läheisenikin vanhenevat) ja jotkut tutut menettävät rakkaitaan ( mikä on todella surullista) saa aikaan olon, että olenko ihan yksin sitten joskus, kun nytkin vanhempien lisäksi ei kukaan kaipaisi. Pitkästi tulee kirjoitettua, mutta jos joku jaksaa lukea.

Hyvin kuvailit yksinäisyyttä. Vaikutat fiksulta tyypiltä ja varmasti olisit hyvää seuraa jollekin jos saisit rohkeutta ja hyviä sosiaalisia kokemuksia.

Se on sitä, kun kuulen oven menevän kiinni ja minä olen se, joka on sen sulkenut. On pimeää, ellen laita valoja. Kukaan ei sano mitään. Menen illalla ulos ja laitan valot päälle ja menen katsomaan niitä ja mietin miten siellä voisi olla perhe, nyt siellä on vain valot. Katson jotain kaunista ja olen ainoa, joka näkee sen-mielessäni.

Vierailija kirjoitti:

Kun elämässäni tapahtui hyvin vaikeita asioita ja joista suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään käsitystä tunsin yksinäisyyteni  kuin olisin läpinäkyvässä kapselissa katsellen sieltä käsin maailman menoa. 

Olen aina ollut yksinäinen, mutta pidin siitä. En vain käsittänyt, miten yksinäinen voi olla murskaavien vastoinkäymisten hyökyessä päälle. En väitä etteivätkö muutamat ihmiset olisi halunneet kurottaa minua kohden ja olla tukena, mutta kun on tottunut kantamaan asiat sisällään ja kirjoittamaan niistä vain itselleen en oikein osannut kurottaa takaisinkaan.

En ole uskonnollinen, mutta muistan kouluajoilta uskonnon tunneilta Raamatusta kohdan jossa Jeesus menee autiomaahan ja käy jonkinlaisen raastavan itsetutkiskelun yksinäisyydessään. Se muistui mieleeni omalla kohdallani. Palasin omasta autiomaastani kohtaloni hyväksyen ja sillä tavoin helvetillinen yksinäisyys helpotti. Nyt olen onneksi vain enää yksinäinen, enkä välttämättä vaihtaisi sitä muuhun elämään. 

Tämä on hieno kuvaus ja tavoitti hyvin omiakin tuntemuksiani ja kokemuksiani yksinäisyydestä. Itselläni yksinäisyyden kokemuksen ja siitä aiheutuneen syvän surun ollessa pahimmillaan koin olevani täydellisen juureton ja irrallaan tästä yhteiskunnasta ja koko ihmiskunnasta, kuin joku näkymätön avaruusolento. Tuntui tosiaan kuin olisin jonkin kuplan sisältä seurannut muiden elämää. Muistan eräänkin kerran miten tyhjältä sisälläni tuntui ja kurkkua kuristi, kun olin liikuntakeskuksessa useiden ihmisten kanssa samassa huoneessa. Kaipasin kipeästi niitä ihmisiä lähelleni, mutta tiesin tietenkin, että he ovat ventovieraita ihmisiä, joille en ole millään tavalla merkityksellinen ihminen ja he lähtevät tunnin loputtua muualle jatkamaan elämäänsä.

Yritin kovasti löytää ystäviä tai yhteisöjä, mutta en oikein onnistunut siinä. Pikku hiljaa olen ponnistanut sieltä syvimmän yksinäisyyden kokemuksen syövereistä kohti valoa ja asian hyväksymistä. Koen itsekin, että jonkinlaisen kiirastulen ja asian kriisiytymisen kautta olen pystynyt hiljalleen päästämään surusta irti ja hyväksymään sen mitä on ja olemaan siitä kiitollinen. Jäljellä on haikeus ja pieni kaipauskin, mutta suru on väistynyt ja muuttanut muotoaan.

Ap jälleen utelee muilta asioita kertomatta itse sanaakaan muuten kuin että "ihmettelee ja miettii". Ei sentään ole sanamuotoa "mikä niitä vaivaa" tässä aloituksessa. Tarkoituksena on ilmeisesti saada yksinäiset tuntemaan olonsa vieläkin huonommaksi, nolommaksi ja yksinäisemmäksi samalla kun muistuttaa kaikille yksinäisille parisuhteensa olemassaolosta. En kyllä avaudu urkkijoille mitään tuntemuksistani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaista sosiaalip*rnoa tällä kertaa. Miksi joku parisuhteessa elävä mehustelee toisten yksinäisyydellä?

Ei parisuhde takaa onnellisuutta tai nähdyksi tulemista. Parisuhteestani kuusi vuotta olin niin yksinäinen ja onneton kuin ihminen olla voi. Edelleen muistan sen pahoinvoinnin ja henkisen vapisemisen, mitä yksinäisyys aiheutti. Olin suhteessa narsistiin joka onnistui eristämään kaikesta. Nyt en onneksi enää. Tiedän ettei tämä välttämättä lohduta kun on niitä hyviäkin suhteita. Mutta usko pois, ihmisen on parempi yksin kuin sairaassa suhteessa.

Et sinä ymmärrä mitä on todellinen yksinäisyys. Sitä tyhjyyden tunnetta mitä täytät asioilla joista pidät. Mä istuin keväällä merenrannalla ja kirjoitin viestiä nettideitille. Käytiin sitten kahvilla muttei siitä mitään syntynyt. Tapasin kesän mittaan pari muutakin naista. Tänään istuin taas yksin samassa paikassa katselemassa merelle. Se osattomuuden tunne kun näkee pariskuntia yhdessä, äitejä työntämässä lapsiaan vaunuissa.