Kuvaile miltä yksinäisyys tuntuu.

Sitä miettii miten taas esittää itsevarmaa, iloista ja puheliasta jossain tapaamisessa kun on ollut vuosia yksin ja aika musertunut.

Siltä, että lasket whatsappissa kenelle kehtaisi taas puhua ettet ole aina hölöttämässä turhanpäiväisyyksiä ihmisille jotka eivät halua oikeasti edes jutella kanssasi. Skrollaat listan läpi ja huomaat että viisi ekaa tuttua eivät vastanneet edes viimeisimpään viestiisi, eli jätät viestin lähettämisen sikseen. Kiva/hauska/tärkeä/surullinen/vaikuttava juttu jää sitten omaan päähän pyörimään, ennen kuin unohtuu.

Sama vapaa-ajan vieton kanssa, aina saa olla laskemassa ettei kuormita samoja ihmisiä liikaa ripustautumalla ja olemalla aina anomassa seuraa. 95% ajasta meneekin sitten yksin.

Sivustaseuraajan osa. Muiden elämä muuttuu, oma pysyy. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ap jälleen utelee muilta asioita kertomatta itse sanaakaan muuten kuin että "ihmettelee ja miettii". Ei sentään ole sanamuotoa "mikä niitä vaivaa" tässä aloituksessa. Tarkoituksena on ilmeisesti saada yksinäiset tuntemaan olonsa vieläkin huonommaksi, nolommaksi ja yksinäisemmäksi samalla kun muistuttaa kaikille yksinäisille parisuhteensa olemassaolosta. En kyllä avaudu urkkijoille mitään tuntemuksistani.

Minusta aloitus kyllä kuulosti kohteliaalta, ei mitenkään pahantahtoiselta.

Hanki krooninen tulipersiinalla-kiputila. Sit ei tunnu yksinäisyys ym tunteet yhtäs miltään!

No joo joo yksinäisyys on epämukava hyljeksitty nyyhk olotila. Miksi? No kun ihminen haluaa hallita elämäänsä. Se hallinta häilyy jos ei ole porukkaa turvaamassa selustaa. Ihminen pelkää ja tarvii nyyhk-terapiaa.

Kun ihminen vois hokata että haluaa turvaa, haluaa seuraa, eli haluaa valtaa. Sit alkaa toimia sen eteen että saavuttaa nämä. Eka askel on kohdata pelkonsa ja tehdä asiat yksin oikeasti, nyyhkimättä muiden perään. Sit ei vaan oivalla vaan tekee ja elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselle se on hyvin tuttu tunne. Ollut elämässä läsnä aina yläkoulusta lähtien. Pahinta varmaan on se ajatus, että ei ole ketään kenelle kertoa asioita tai jakaa hetkiä. Tuntuu siltä, että et olisi enää elossa lainkaan ja samalla maailma menee eteenpäin ja ihmiset kasvavat ja kokevat uusia juttua ja sinä olet kuin joku näkymätön. Kukaan ei kaipaa sinua ja jäät tavallaan paitsi kaikesta. Pitää myös kestää kaikki yksin ja ei ole koskaan kukaan tukemassa tai et voi edes puhua muille jos on vaikea hetki. Samalla sitä häpeää ja suree elämäänsä. Tuntuu merkityksettömältä ja turhalta koko elämä välillä. Sitten, ymmärrän kyllä sen, että vikaa itsessäkin ja kun pitäisi jokin hetki uskaltaa puhua ja tutustua et vaan enää osaakaan ja jännität niin paljon, kun et ole koskaan saanut kunnolla harjoitusta ja luottamusta muihin. Tai sitten kiinnyt liikaa johonkin ihmisiin, kun pitäisi ymmärtää se ettet merkitsekään hänellä mitään kuitenkaan. Joskus sitä kadehtii jotain ihmistä jolla on läheisiä tai  hyviä ystäviä elämässään, kun itselläsi ei tavallaan ole ollut mahdollisuutta saada ystäviä nuorempankaan, kun olit niin pitkään kiusattu. Näitä ajatuksia sitten pyörii päässä ja joskus on kiva olla rauhassa ( ainakaan kukaan ei pilkkaa), mutta sitten tuntee surua elämästään kuitenkin ja mietin, etten enää osaa olla ihmisten kanssa.

Pahin hetki on silti olla yksin toisten silmien alla ja esim koulussa, kun toiset näkevät sen ja häpeät sitä niin paljon ja muut tietävät, että tuossa on se jolla ei ole seuraa. Silloin häpesin aina eniten ja jos yritin porukkaan niin en päässyt. Jos on yksin ihan "yksinään" niin kestää paremmin, mutta sitten tulee juuri niitä surullisiä epätoivon hetkiä, että olenko elossa lainkaan ja haluaisi, että voisi saada jonkin merkin, että minä olen "elossa" ja merkitsen jollekin jotakin. Nykyisin pahin on juuri se surullisuuden tunne, kun jäät paitsi kaikesta ja et voi jakaa niitä pieniäkään ilonhetkiä muiden kanssa. Ja pelkään juuri sitä, että kuinka kauan tämä jatkuu ja pystynkö enää edes kunnolla toimimaan muiden kanssa. Vielä vuosia sitten uskalsin vähän enemmän ja pystyin ainakin rohkaisemaan itseäni puhumaan muiden kanssa, mutta kun aikaa kuluu niin entistä enemmän tulee epävarma olo ja luovuttaa ja valmiiksikin. Samalla sitä yrittää olla itsenäinen ja joskus miettii, kuinka paljon jotkut tarvitsevat seuraa. Silti ottaisi mieluummin toisenlaisen elämän jos vaan voisi. Vaikeaa kirjoittaa tästä aiheesta, kun niin tavallinen asia minulle etten osaa edes enää miettiä sitä sen tarkemmin. Yksinäisyys on vaan ja pysyy ja juuri se, että tulee ikää lisää ( viimeiset läheisenikin vanhenevat) ja jotkut tutut menettävät rakkaitaan ( mikä on todella surullista) saa aikaan olon, että olenko ihan yksin sitten joskus, kun nytkin vanhempien lisäksi ei kukaan kaipaisi. Pitkästi tulee kirjoitettua, mutta jos joku jaksaa lukea.

Hyvin kuvailit yksinäisyyttä. Vaikutat fiksulta tyypiltä ja varmasti olisit hyvää seuraa jollekin jos saisit rohkeutta ja hyviä sosiaalisia kokemuksia.

Kai sitä on aikaa pohtia elämäänsä ja olen tottunut miettimään paljon ja tarkkailemaan ihmisiäkin, kun olen ollut yksin. Tavallaan yrittää luoda elämästään mieleenkiintoista ja pitää itseään kuitenkin virkeänä muutenkin. Niitä hyviä kokemuksia ei ole kyllä paljon. Se on pakko sanoa ja kamalia ihmisiä paljon ollut jo elämässäni. Pelkää sitä myös, että tottuu liikaa olemaan yksin ja samalla juuri se, että menee ne viimeisetkin rohkeuden rippeet ja tulee juuri se ajatus, että miten kukaan tahtoisi juuri minun seuraani. Kiitos silti sinulle :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselle se on hyvin tuttu tunne. Ollut elämässä läsnä aina yläkoulusta lähtien. Pahinta varmaan on se ajatus, että ei ole ketään kenelle kertoa asioita tai jakaa hetkiä. Tuntuu siltä, että et olisi enää elossa lainkaan ja samalla maailma menee eteenpäin ja ihmiset kasvavat ja kokevat uusia juttua ja sinä olet kuin joku näkymätön. Kukaan ei kaipaa sinua ja jäät tavallaan paitsi kaikesta. Pitää myös kestää kaikki yksin ja ei ole koskaan kukaan tukemassa tai et voi edes puhua muille jos on vaikea hetki. Samalla sitä häpeää ja suree elämäänsä. Tuntuu merkityksettömältä ja turhalta koko elämä välillä. Sitten, ymmärrän kyllä sen, että vikaa itsessäkin ja kun pitäisi jokin hetki uskaltaa puhua ja tutustua et vaan enää osaakaan ja jännität niin paljon, kun et ole koskaan saanut kunnolla harjoitusta ja luottamusta muihin. Tai sitten kiinnyt liikaa johonkin ihmisiin, kun pitäisi ymmärtää se ettet merkitsekään hänellä mitään kuitenkaan. Joskus sitä kadehtii jotain ihmistä jolla on läheisiä tai  hyviä ystäviä elämässään, kun itselläsi ei tavallaan ole ollut mahdollisuutta saada ystäviä nuorempankaan, kun olit niin pitkään kiusattu. Näitä ajatuksia sitten pyörii päässä ja joskus on kiva olla rauhassa ( ainakaan kukaan ei pilkkaa), mutta sitten tuntee surua elämästään kuitenkin ja mietin, etten enää osaa olla ihmisten kanssa.

Pahin hetki on silti olla yksin toisten silmien alla ja esim koulussa, kun toiset näkevät sen ja häpeät sitä niin paljon ja muut tietävät, että tuossa on se jolla ei ole seuraa. Silloin häpesin aina eniten ja jos yritin porukkaan niin en päässyt. Jos on yksin ihan "yksinään" niin kestää paremmin, mutta sitten tulee juuri niitä surullisiä epätoivon hetkiä, että olenko elossa lainkaan ja haluaisi, että voisi saada jonkin merkin, että minä olen "elossa" ja merkitsen jollekin jotakin. Nykyisin pahin on juuri se surullisuuden tunne, kun jäät paitsi kaikesta ja et voi jakaa niitä pieniäkään ilonhetkiä muiden kanssa. Ja pelkään juuri sitä, että kuinka kauan tämä jatkuu ja pystynkö enää edes kunnolla toimimaan muiden kanssa. Vielä vuosia sitten uskalsin vähän enemmän ja pystyin ainakin rohkaisemaan itseäni puhumaan muiden kanssa, mutta kun aikaa kuluu niin entistä enemmän tulee epävarma olo ja luovuttaa ja valmiiksikin. Samalla sitä yrittää olla itsenäinen ja joskus miettii, kuinka paljon jotkut tarvitsevat seuraa. Silti ottaisi mieluummin toisenlaisen elämän jos vaan voisi. Vaikeaa kirjoittaa tästä aiheesta, kun niin tavallinen asia minulle etten osaa edes enää miettiä sitä sen tarkemmin. Yksinäisyys on vaan ja pysyy ja juuri se, että tulee ikää lisää ( viimeiset läheisenikin vanhenevat) ja jotkut tutut menettävät rakkaitaan ( mikä on todella surullista) saa aikaan olon, että olenko ihan yksin sitten joskus, kun nytkin vanhempien lisäksi ei kukaan kaipaisi. Pitkästi tulee kirjoitettua, mutta jos joku jaksaa lukea.

Hyvin kuvailit yksinäisyyttä. Vaikutat fiksulta tyypiltä ja varmasti olisit hyvää seuraa jollekin jos saisit rohkeutta ja hyviä sosiaalisia kokemuksia.

Kai sitä on aikaa pohtia elämäänsä ja olen tottunut miettimään paljon ja tarkkailemaan ihmisiäkin, kun olen ollut yksin. Tavallaan yrittää luoda elämästään mieleenkiintoista ja pitää itseään kuitenkin virkeänä muutenkin. Niitä hyviä kokemuksia ei ole kyllä paljon. Se on pakko sanoa ja kamalia ihmisiä paljon ollut jo elämässäni. Pelkää sitä myös, että tottuu liikaa olemaan yksin ja samalla juuri se, että menee ne viimeisetkin rohkeuden rippeet ja tulee juuri se ajatus, että miten kukaan tahtoisi juuri minun seuraani. Kiitos silti sinulle :)

Vaikutat ihanan syvälliseltä ihmiseltä. Sinusta tulisi varmasti ihana ystävä tai kumppani jollekin. :)

Yksinäisyys tuntuu hyvältä . Parempi yksin kuin huonossa seurassa.

Tuntuu että muut on parempia ja arvokkaampia

Tuntuu siltä että muita on siunattu niin paljon kuin se on mahdollista mutta yksinäisiä ei juurikaan.

Epäreilulta.

Huono-osaiselta.

Ei ainakaan rakastetulta.

Osaton onnesta.

Toiset on rikkaita ja rakkaita. Toiset köyhiä ja yksinäisiä.

Toiset on vain sivusta seuraajia ja ulkopuolisia.

Olen ollut vasta muutaman vuoden yksinäinen, yksinäiseksi ajauduin kun sain sairauskohtauksen ja sen takia kiellettiin alkoholinkäyttö. Erkaannuin ystävistäni ja masennuin.

Yksinäisyys ei tunnu arkisin oikein miltään mutta viikonloppuisin ja juhlapyhinä se ei tunnu kivalta kun muut juhlii jossain ja itse tuijotan telkkaria yksin kotona.

Toki intovertti luonne kun on niin tämä yksinäisyys ei tunnu niin pahalta, toki välillä on itsetuhoisia ajatuksia yms mutta niistä selviää kun jaksaa käydä pään sisäistä taistelua.

Tsemppiä ja voimia kaikille muille yksinäisille.

T:Mies 28 vuotta

Toiset on suosittuja ja arvostettuja, toiset epäsuosittuja, joita ei arvosteta.

Tuntuu epänormaalilta, vialliselta ja vammaiselta. Tuntuu ettei kelpaa ja riitä, ei hyväksytä joukkoon tälläisenä kun on. Niin toivottomalta ja musertavalta.

Minulla ei ole mitään välejä vanhempiini eikä sukulaisiini. Alkoholistivanhemmat eristi sukulaisista sen jälkeen, kun olin kehdannut lapsena pyytää apua heiltä. Äiti katosi juomiseensa ja katkaisi välit vuosikymmen sitten. Isä juo uuden vaimonsa kanssa, joka ei voi sietää minua. 

Olen tullut itse vanhemmaksi ilman omia vanhempia, ilman ketään "aikuista" elämässäni. Se on ollut musertavaa. Koulukiusattuna minulle ei jäänyt lapsuudesta tai nuoruudesta ystäviä, enkä ole osannut luoda ystävyyssuhteita toisiin äiteihin missään. Olen kyllä yrittänyt, mutta en osaa. Juurettomuuteni on tuonut mukanaan tunteen, ettei mikään paikka ole minulle, eikä minulla ole "oikeutta" juurtua mihinkään tai pitää mitään omanani. Hyvä että uskallan sanoa, että olen suomalainen, pohjoismaalainen, maailmankaikkeuden asukas. 

Oma yksinäisyyteni on sitä, että teen kaiken joko perheen kanssa tai yksin. Olen alkanut hävetä sitä, että olen ostoksilla, kahvilassa, lounaalla, elokuvissa, tapahtumissa yksin. Minulla ei ole ketään kaveria, jolle soittaa ja kysyä kuulumisia. En ole kenellekään tärkeä. Jos mieheni vaikka ottaisi eron, minulla ei olisi ketään keltä pyytää muuttoapua, ei ketään kenelle soittaa, ei ketään tukena. Nytkään ei ole kuin mies, jolle en halua kaataa kaikkea, joten pidän monen surun, kaipuun ja suoranaisen vihan mikä lapsuudesta kumpuaa, sisälläni.