Lue keskustelun säännöt.
Miksi häpeätte kaverittomuuttanne?
26.08.2020 |
Miksi ihmiset muuten häpeävät yksinäisyyttään niin paljon? Niin paljon että eivät edes kehtaa myöntää muille olevansa yksinäisiä, kaverittomia. Näissä ihmisissä on paljon hyviä puolia. Eiväthän esim. tupakoivat naisetkaan häpeä tupakoimistaan ja mieti, että löytävätköhän hyvän miehen ja että mitäköhän se mies ajattelee hänen tupakanpoltostaan. Ei, he sauhuttelevat ihan rauhassa julkisesti miettimättä sitä.
Samoin eivät monen miehen kanssa sängyssä olleet mieti asiaa häpeän kannalta.
Paljon pahempia juttujahan nuo tupakoiminen ja irtosuhteet ovat kuin kaverittomuus.
Mitä siis häpeätte?
Kommentit (26)
Koska kaverittomuuteni johtuu pitkälti ujoudesta, ja ujoutta pidetään huonona piirteenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä. Kaverittomuuteni ja erakkomainen elämäntyylini on oma valintani, enkä näe sitä mitenkään huonompana elämäntyylinä kuin sosiaalisempaakaan.
Toki on tilanteita joissa voi joutua hetken näyttelemään sosiaalista ekstroverttia, esim. Työn hakeminen ja tietyt vuorovaikutustilanteet töissä (95% ajasta kuitenkin työni on yksin etänä tehtävää). Mutta muissa tilanteissa olen mikä olen eikä minua kiinnosta mitä muut sitä ajattelevat.
Se, että olen aseksuaali ja aromantikko toki tekee asiasta paljon helpompaa kuin niillä, joiden pitäisi kuitenkin seksiä tai ihmissuhteita saadakseen kelvata muille.
Itellä oli elämän vaihe jossa olin iha yksin, vailla ketään kaveria. Olin tottunu olee ison kaveriporukan ympäröivä ja olin suosittu. Elämä kääntyiki päälaelleen ja häpesin sitä koska pelkäsin et ihmiset ajattelee et mussa on jtn vikaa. Koinki olevani maailman surkein ihminen joka ei ansaitse yhtää kaveria ja en suostunu olemaan oikein kontaktissa ihmisiin jotka tuntui haluavan tutustua. Sisaruksetki kutsui illan viettoihin ja esitteli omia ystäviään jotka sitte koitti olla mun kavereita. Selkeästi sisarukset oli huolissaa musta ja halus auttaa. Mut en vaa saanu ajatuksia pois siitä et oon vaa surkea ja arvoton.
Lopulta netissä annoin ihmisten lähestyä ja jutella ja meni kauan et uskalsin edes omia kasvoja näyttää ku häpesin itteäni. Sitte kerran skypessä kännissä uskalsin viimein ja kerroin yksinäisyydestäni. He olivatki tukena ja kertoi haluavansa olla mun ystäviä. En voinu uskoa asiaa todeksi ja aamulla selvänä kysyinki asukasta ha sama sävel oli. Tästä on nyt 5 vuotta enkä vois löytää parempia ystäviä. Oon onnellinen ja koen olevani rakastettu ja tärkeä
En minä enää häpeä. Minulla on muutama tuttu, joiden kanssa voin muutaman tunnin kuukaudessa jakaa erityismielenkiinnonkohteestani, siihen liittyvästä kirjallisuudesta ja kokemuksista. ”Kuulumiset” tai tapahtumat muiden ihmisten elämässä ei kiinnosta, itsekin haluan elää tapahtumaköyhää arkea, jonka täytän omalla tavallani. Toivon mahdollisimman vähän ”tapahtumista”. Kaikki jakaminen vituttaa ylipäätään - oma ja muiden.
En tarvitse kuin yhden kaverin, elämänkumppanin, puolierakko introvertti ei muuta tarvitse eikä jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä, mutta yksinäisyys ei ole kivaa. Olen tottunut olemaan yksin, joten ei se haittaa. Käyn yksin elokuvissa ja syömässä lounasta. Joskus saatan mennä muutamalle kaljalle yksin.
Olen tottunut, että minusta ei saa kiinni, joten ystäviä on vaikea saada. Kavereita on muutama, mutta ei yhtään ystävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieluummin sitä on yksin, kuin huonossa seurassa. Tämä on todettu niin moneen kertaan.
Ei saa sekoittaa kaverittomuutta ja yksinäisyyttä. Olen kaveriton mutten koe olevani yksinäinen koska kyseessä on täysin oma valinta.
Enkä häpeä asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itellä oli elämän vaihe jossa olin iha yksin, vailla ketään kaveria. Olin tottunu olee ison kaveriporukan ympäröivä ja olin suosittu. Elämä kääntyiki päälaelleen ja häpesin sitä koska pelkäsin et ihmiset ajattelee et mussa on jtn vikaa. Koinki olevani maailman surkein ihminen joka ei ansaitse yhtää kaveria ja en suostunu olemaan oikein kontaktissa ihmisiin jotka tuntui haluavan tutustua. Sisaruksetki kutsui illan viettoihin ja esitteli omia ystäviään jotka sitte koitti olla mun kavereita. Selkeästi sisarukset oli huolissaa musta ja halus auttaa. Mut en vaa saanu ajatuksia pois siitä et oon vaa surkea ja arvoton.
Lopulta netissä annoin ihmisten lähestyä ja jutella ja meni kauan et uskalsin edes omia kasvoja näyttää ku häpesin itteäni. Sitte kerran skypessä kännissä uskalsin viimein ja kerroin yksinäisyydestäni. He olivatki tukena ja kertoi haluavansa olla mun ystäviä. En voinu uskoa asiaa todeksi ja aamulla selvänä kysyinki asukasta ha sama sävel oli. Tästä on nyt 5 vuotta enkä vois löytää parempia ystäviä. Oon onnellinen ja koen olevani rakastettu ja tärkeä
Elän itse tätä hetkeä. Kiva kuulla että joku on tästä selvinnyt.
Olen kuullut vitsailua asiasta. Sille naureskellaan.
Minulle on myös sanottu, että minussa pitää olla jotain vikaa, kun ei ole kavereita...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä laisinkaan. Tämä korona toi esiin etten todellakaan kaipaa muita ihmisisiä.
Vierailija kirjoitti:
Ei saa sekoittaa kaverittomuutta ja yksinäisyyttä. Olen kaveriton mutten koe olevani yksinäinen koska kyseessä on täysin oma valinta.
Enkä häpeä asiaa.
Hyvä huomio. Kaverittomuus ei ole synonyymi yksinäisyydelle. Joku voi itse asiassa tuntea olonsa lohduttoman yksinäiseksi kavereiden ympäröimänäkin, mikäli heidän kanssaan ei ole samalla aaltopituudella eikä heidän seurassaan tunne oloaan arvostetuksi. Tämä on paljon yleisempää kuin mitä on uskottu. Melkein joka porukassa on yksi tai kaksi pahnanpohjimmaista, joita roikutetaan mukana vähän niin kuin säälittävinä maskotteina mutta joista ei aidosti pidetä ihmisinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllähän uusiin ihmisiin tutustumisessa on monelle jännittävää päästä mukaan hänen maailmaansa, uusiin kaveripiireihin ja aktiviteetteihin. Kun kaksi ihmistä alkaa seurustella tai vaikka vain kavereiksi, molemmat laajentavat reviiriään toistensa alueille. Minun elämässä ei ole oikein muuta jaettavaa kuin päänsisältöni. Kyllä sekin varmaan jotakuta kiinnostaa, mutta on vähän eri asia kuitenkin. Hävettää, että joku uusi ottaisi minut mukaan omiin kuvioihinsa, ja olettaisi saavansa saman takaisin, mutta itse pystyn esittelemään ihmisistä vain parhaat tubettajat ja artistit, joita seuraan.
Koska minua pidetään omituisena ja jopa itsekkäänä tän takia. Vaikka johtuu vain ujoudestani ja sosiaalisten tilanteiden pelosta
En häpeä.
Ei ole kavereita, mutten koe olevani yksinäinen.
Kyllä ihmisiä kohtaa tarvittaessa erilaisissa paikoissa, kunhan vaan jalkautuu kotoaan.
Syy omaan kaverittomuuteeni: katkaisen helposti välit ihmisiin, jotka ovat minua vähänkin loukanneet. En anna anteeksi, en vaikka pyytäisivät, ja usein eivät edes pyydä.
En ole myöskään tavannut montaa fiksua naista. Samanhenkisiäkin on vaikea löytää. Naispiireissä harrastetaan myös paljon selän takana puhumista.
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut vitsailua asiasta. Sille naureskellaan.
Minulle on myös sanottu, että minussa pitää olla jotain vikaa, kun ei ole kavereita...
Sama kokemus. Lukiossa olivat kuulemma ihmiset puhuneet, että miksi kuljen aina yksin tai vaan yhden tietyn kaverin kanssa. Minulla oli kyllä kavereita koulun ulkopuolella enkä ollut kiusattu koulussani. En olisi uskonut, että kaverittomuuteni olisi huomattu ja sitä olisi oikein spekuloitu, kunnes huhu vihdoin kantautui minunkin korviini, että kaverittomuuttani ihmetellään.
Vierailija kirjoitti:
Ei saa sekoittaa kaverittomuutta ja yksinäisyyttä. Olen kaveriton mutten koe olevani yksinäinen koska kyseessä on täysin oma valinta.
Enkä häpeä asiaa.
Tämä!
Mulla tosiaan oli niin, että paljon oli tuttavia ja ystäviä ja silti tunsin itseni yksinäiseksi aina. Ihmettelin sitä itsekin, mutta se johtui siitä, ettei nuo lähellä olevat tajua mua. Ahdisti ja se toisinaan jopa hävetti. Ei ollut ketään samalla aaltopituudella.
Sitten pikku hiljaa jättäydyin ulkopuolelle. Mä olen paljon onnellisempi nyt, kun saan olla omien juttujeni kanssa, eikä kukaan utele/hämmästele.
Koska miehenä olen kokenut sen, että nainen jättää kun saa tietää ettei ole menevä mies jolla on kavereita.
Sitä alkaa olemaan asiasta hiljaa tuollaisten kokemusten jälkeen.
Onhan se outoa, että jätetään tuollaisen asian vuoksi. Pitää kai toivoa, että joskus törmää samanlaiseen ihmiseen, jolla ei myöskään ole kavereita. Sitten voi olla toisille parhaita kavereita ja samalla rakastajia.