Lue keskustelun säännöt.
Jokainen päivä on askel lähemmäksi reunaa
26.08.2020 |
Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että ihminen tottuu arkeensa oli se miten hankalaa tahansa. Turtuu. Ja pitkään tämä ajatus näytti pitävänkin paikkansa. Elämä oli harmaata ja mitäänsanomatonta, mutta se oli mun elämääni ja sen olin itselleni hyväksynyt. En ollut siihen tyytyväinen, mutta uskoin pystyväni sitä sellaisena jatkamaan, jos suuria muutoksia ei tulisi.
Jossain vaiheessa tapahtui kuitenkin jotain. Luultavasti se tapahtui, kun siirryin ikäni puolesta keski-iän toiselle puolelle ja tajusin, että olin elämäni ehtoopuolella ja se ensimmäinen puolisko oli mennyt täysin pieleen ja ollut täysin turhaa. Kaikki olennainen oli jäänyt kokematta. Edes minimiä ei ollut saavutettu. Ja kaikki täysin omaa syytä. Ymmärrys siitä, että niin paljon on vääjäämättä mennyttä ja siitä, että lähes kaikki on nyt mahdotonta ottaa pienestä ihmisestä kuristusotteen, josta ei taistelemallakaan pääse irti. Enkä edes tiedä haluanko sitä edes. Nyt istun vain tuolillani yksinäisessä asunnossani miettien onko tässä mitään järkeä. En haluisi ajatella näin, mutta tunti tunnilta ja päivä päivältä ajaudun ajatuksieni virtaan vailla pelastusliivejä. Pian voi olla, että sitä toivon rantaa ei enää näykään. Pelkään tuota päivää.
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on kuitenkin yksi asia mitä monella muulla ei ole, vapaus? Voit mennä minne vaan ja tehdä mitä vaan? Mieti kaikki tuo sama plus että ei ole vapautta eikä vaihtoehtoja. Osta hometalo josta et pääse ikinä eroon niin tiedät...
Vapaus on mun elämässäni vain illuusio. Pintapuolisesti olen vapaa, mutta hieman, kun lapion kärjellä rikkoo maata ja kurkistaa pintaa syvemmälle niin näkee, että rajoitteita on ja jonkinlaisen narun perässä elän joka päivä. Ymmärrän kyllä, että voisin katsoa tulevaisuutta jonkinlaisena tabula rasana, mutta toistaiseksi en ole kyennyt tuota mahdollisuutta käyttämään, koska painolasti menneisyydestä ja tuhlatuista mahdollisuuksista on ollut liian painava. En usko uuteen, tai ensimmäiseen alkuun, koska se ei ole ennenkään onnistunut.
ap
Unohda ne tuhlatut mahdollisuudet, tuhlattu mikä tuhlattu. Kai on jotain mitä nautit tehdä?
Nauttisin olla normaali. Keskiverto.
On jotain mistä nautin. En kutsuisi niitä intohimoiksi, mutta ovat asioita, jotka saavat ajatukset pois muun elämän raadollisuudesta ja todellisuuden räntäsateesta. Ei sille voi kuitenkaan elämäänsä perustaa. Se olisi hedonismia. Itsekästä. Se olisi jotain mitä tehdään velvollisuuksien jälkeen. Jos elämä on pelkkää nautintoa on se todennäköisesti väärin eletty. Tai sitten on käynyt todella hyvä tuuri. Mä elän nyt tuskaista arkea, mutta se on mun oma syy. Mä voisin elää samanlaista tuskaa, jos kokisin, että se on oikein ja että se antaisi osansa yhteiskunnalle.
ap
No niin, tuossa just nyt kuvaat sen nimenomisen sudenkuopan joka estää sua tällä hetkellä "saavuttamasta" yhtään mitään. "Se on jotain mitä tehdään velvollisuuksien jälkeen". Okei, jos se on tyyliin pelaaminen tai Netflixin katselu tai jotain muuta passiivista, niin olet oikeassa. Mutta jos se on edes jotain konkreettista ponnistelua vaativaa ja konkreettisiin tuloksiin johtavaa, niin JUURI SE on nyt avain ulos tuosta jumista. Sovi itsesi kanssa että pidät vuoden tauon (tai mikä nyt sitten tuntuu mielestäsi sopivalta ajalta) saavutusten puutteen murehtimisesta ja alat tehdä sitä mistä innostut ja kunnianhimoisella tasolla. Jos mikään ei sen seurauksena ole vuodessa liikahtanut, voit palata takaisin murehtimiseen.
Kirjoitin tämän omasta kokemuksesta saman tilanteen kokeneena. Itsehän murehdin niin paljon että terveyteni meni ja sen jälkeen sanoin fck this shit ja aloin vaan tehdä sitä minkä saa tehdä vasta sen jälkeen kun menestymisen velvollisuus on hoidettu. Nyt herään joka päivään innostuneena, nukun kuin pieni vauva ja mulla on bisnesidea. Ei siksi että haluan menestyä ja saavuttaa vaan siksi että haluan konkreettisesti tehdä jotain käsilläni, auttaa ihmisiä ja samalla saada siitä asiaan kuuluvan korvauksen. Mutta, nyt meen jatkamaan. Tuskin maltan odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muista että millään ei ole oikeasti väliä. Tarvitset välinpitämätöntä ja leikkisää suhtautumista elämää kohtaan. Perehdy buddhalaisuuteen ja erityisesti buddhalaisuuden ajatukseen kärsimyksestä. Jos osaat englantia niin kuuntelepa vaikka Alan Wattsin luentoja youtubesta.
Toimintaa tärkeämpää on se, että osaat irtautua mielesi ja egosi kahleista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvuuttelija kirjoitti:
Koulut jääneet kesken, töitä ei löydy, rahaa ei ole sen enempää ystäviä kuin perhettäkään? Masentaakin? Miten olet itse pyrkinyt unelmiasi kohti?
Jotain tuon suuntaista joo.
Olen pyrkinyt. Ainakin välillä. Ikinä en ole perille päässyt. Oma vikani.
Nuorempana luulin, että voin siirtää asioita. Luotin siihen, että aikaa on ja lopulta asiat järjestyvät. Vertasin itseäni muihin ja en nähnyt mitään niin hälyttävää, että se olisi saanut mut toimimaan. Tietyn rajan kohdattuani tajusin, että kello kulkeekin nyt toiseen suuntaan ja, koska olin jättänyt kaiken tekemättä tai jättänyt kaiken kesken niin nyt kaikki olisikin paljon vaikeampaa. Nyt tämä perspektiivi antaan ajattelulle kirkkautta, mutta samalla se paljastaa kaikessa kauheudessaan sen kuilun suuruuden, jonka yli mun olisi hypättävä päästäkseni sinne normaalien ihmisten puolelle. Unelmani eivät ole vielä hävinneet, mutta usko siihen, että voin niitä ikinä saavuttaa hiipuu sisältäni hetki hetkeltä.
ap
Siis miksi sun "pitäisi päästä normaalien ihmisten puolelle"? Unohda ne hemmetin normaalit ihmiset ja ala tehdä sitä mitä rakastat tehdä apinan raivolla. Vaikka se ei olisi mahdollista tai ei olisi rahaa, tee vaan. Uusia mahdollisuuksia aukeaa ja jos siinä sivussa vahingossa päädyt normaalien ihmisten puolelle kiva, mutta sillä ei ole väliä koska teet jo jotain jonka takia heräät uutta päivää odottaen.
Vahva ihminen olisi oma itsensä eikä välittäisi mitä muut hänen valitsemastaan linjastaan ajattelevat. En tiedä olenko niin vahva. Ja ehkä mä oikeasti unelmoin siitä, että olisin normaali? En siksi, että se olisi jotain mitä kaikkien pitäisi saavuttaa tai jotain mihin kaikkien tulisi pyrkiä, mutta ehkä siksi, että normaaliuden tilassa voisin olla rohkeasti oma itseni, voisin olla avoin ja kun ei tarvitsisi huolehtia perusasioista voisi keskittyä kaikkeen muuhun ja ehkä sitä kautta kokea viimeinkin sen miltä tuntuu olla aidosti oma itsensä.
On asioita joita rakastan. On asioita joita haluan. On asioita joista haaveilen. Kaikkiin näihin apinan raivo olisi varmaan hyvä valinta suhtautumisena. Apinan raivo ilman minkäänlaista varmuutta raivoamisen tehosta on kuitenkin vastoin omaa pohtivaa luonnettani, joten tähän asti olen enemmänkin edennyt varovaisen pessimistisesti askel kerrallaan. Tämä taas on huono valinta, jos on heittänyt puolet elämästään hukkaan ja taistelee etsiessään lähtöviivaa pimeällä stadionilla, jonka sähkölasku on maksamatta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki olisi pitänyt tehdä jo, mitään ei kannata enää aloittaa kun elämä on kuitenkin pian ohi.
Tällaisesta ajattelumallista yritän päästä eroon. Se vain on vaikeaa. Varmasti voisin olla onnellinen, jos olisi jotain, kokisin jotain, saavuttaisin jotain ja tapaisin jonkun. Ei silloin häiritsisi, että tämä kaikki tapahtuisi normaalia myöhemmin. Se voisi jopa olla hyvä verrattuna normaaliin, jossa tässä iässä ihminen tuntee tehneensä kaiken. Kunhan vain saisin itseni uskomaan, että se olisi mahdollista. Kääntymään sieltä reunalta toiseen suuntaan ja näkemään mustan sijaan auringon keltaisen.
ap
Jos et nyt unohda tuota saavuttamisen pakkoa et tuu ikinä saavuttamaan mitään. Kokeminen hyvä idea, jonkun tapaaminen hyvä idea, saavuttamisen pakko - - > lamaannus. Lamaannuin jo saavuttamisesta kirjoittamisesta.
Pakko on ehkä väärä sana ja se kumpuaa sisäisen demonini painostamana aina välillä esille. En koe, että olisi pakko saavuttaa joku lopputulos tai että se olisi tae onnistuneesta elämästä. Ehkä nyt vanhempana alan ymmärtää, että matkakin voi olla tyydyttävä, riippumatta siitä mitä siellä maaliviivan jälkeen kaulaan ripustetaan. Mun kohdalla voisi jopa puhua etappikisasta, jossa jo matkaan lähteminen olisi saavutus sekä kannustus jatkamaan eteenpäin. Ei välttämättä siksi, että odottaisin jotain suurta lopputulosta, mutta jo pieni pilkahdus valoa voisi saada näkemään asiat oikeassa valossa ja tuomaan voimaa jatkoon.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ap sun ei tarvi muttaa mitään itsessäsi ja elämässäsi ja voit silti olla onnellinen. Ja tiedän omasta kokemuksesta sen luupin joka tuosta ajatuksesta alkaa: mutta eihän missään ole sitten mitään järkeä! Mitä siitä tulisi jos kaikki ihmiset olisivat vain tyytyväisiä itseensä vaikka eivät ole saavuttaneet mitään elämässään?! Sehän on luovuttamista! Muut ihmiset surkuttelee! Ihmiskunta olisi vielä luolissa jos kaikki ajattelisivat noin! Voi olla mutta olen sata prosenttia hyödyllisempi kun lopetan tuon vertailun ja vaan teen sitä mitä haluan tehdä. Ja jos en olisikaan hyödyllinen niin ei tämä systeemi yhteen ihmiseen kaadu, joka kuitenkin tekee parhaansa ja sen mitä pystyy. Lopeta saavuttamattomuutesi miettiminen ja ala tehdä sitä mitä haluat tehdä ja mistä saat mielihyvää. Se on se joka vie sua eteenpäin ja tekee susta ihmisen joka on onnellinen ja sitä myöten luultavasti saa aikaan jotain joka on muillekin hyödyllistä ja josta on seurauksena itsekunnoitus. Tämä on AINOA lääke.
On kaksi asiaa: 1) ei ehkä tarvitse muuttaa, jos kykenee olemaan onnellinen nykyisyyden kanssa 2) ehkä haluan muuttaa, koska se normaalius on aina ollut tavoitteeni ja koska luulen, että sitä kautta löydän onneni nopeammin.
Harvassa ovat ne ihmiset, jotka eivät ole mitään saavuttaneet. Vielä harvemmassa ovat ne, jotka eivät ole mitään saavuttaneet tai kokeneet. Jotain on yleensä jokaisella ja se joku muodostaa sen kivijalan, jonka avulla on helpompi jatkaa normaalissa arjessa tai ottaa se seuraava askel eteenpäin. Se on vähimmäisvaatimus. Ei voi tehdä sitä mitä haluaa ellei ensin tee sitä mitä yhteiskunta ja muut ihmiset sulta odottavat. Kyllä mä pyrin olemaan toisia kohtaan se paras mahdollinen ihminen, mutta se kivijalka saavutuksien, tekojen ja kokemusten kautta puuttuu.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toteat siis hassanneesi osan elämästäsi ja nyt aiot hassata lisää suremalla sitä miten aiemmin hassasit osan elämästäsi.
Tunnen tälläisia ihmisiä. Aina katumassa mennyttä ja vähän ajan päästä voi katua sitä, että vietti aikansa katumalla mennyttä.
Kyllä. Ymmärrän myös ajatuksen typeryyden. En vain mitään muutakaan osaa, kun joka ikinen päivä se toivottomuuden aalto jyrää päälleni ja estää näkemästä tulevaisuuteen. On vain painava massa päälläni ja kehää pyörivät ajatukset, jotka kertovat missä olen nyt ja miten en halua siellä olla. En voi päästää menneisyydestä tai edes nykyisyydestä irti, koska se on osa minua ja irti päästäminen olisi ainoa keino löytää se poispääsy sieltä hyökyaallon alta.
Varmasti meitä on muitakin. Heikkoja. Hölmöjä. Ihmisiä jotka huomaavat jossain vaiheessa, että aika meni jo. Ja sitten on liian myöhäistä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Onko jotain mitä ap haluaisit tehdä mutta sen edessä on tuo "sitä ennen minun täytyy saavuttaa a, b ja c" - hässäkkä? Jos on niin ala vaan tehdä sitä vaikka joka hermo kirkuu että ei näin saa tehdä, työ ennen huvia jne jne. Työ tekijäänsä opettaa. Tekeminen johtaa ideoihin ja uusien ovien aukeamisen ja mahdollisuuksien havaitsemiseen.
Haluaisin olla onnellinen. Haluaisin olla tyytyväinen. Haluaisin olla ilman jatkuvaa häpeää.
On erinäisiä konkreettisia asioita joiden kautta nämä ehkä voisin saavuttaa. Eivät ne ole suuria juttuja tai ulkopuolisen silmiin vaikeita. Minulle ne ovat. Kaikki on hankalaa, kun ei usko tippaakaan itseensä, inhoaa itseänsä ja kokee pilanneensa elämänsä. Silloin suuri osa yrittämisestäkin on vain näennäistä tekemistä ilman suurta voimaa tai täyttä intohimoa. Se on vain suunta, joka yleensä pettää, sortuu alta. Se on usein myös luovuttamisen suunta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan kirjoitustyylistä ja sisällöstä, että olet kirjoittanut tänne samansuuntaisia pohdntoja joitakin kuukausia sitten. Silloin sun piti aloittaa muutos.
Ei näytä tapahtuneen. Olisiko niin, että mieluummin jäät edelleen kieriskelemään itsesäälissä?
Vilkaise olisko estynyt persoonallisuushäiriö se mikä sua vaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan kirjoitustyylistä ja sisällöstä, että olet kirjoittanut tänne samansuuntaisia pohdntoja joitakin kuukausia sitten. Silloin sun piti aloittaa muutos.
Ei näytä tapahtuneen. Olisiko niin, että mieluummin jäät edelleen kieriskelemään itsesäälissä?
Ikävää, että näin on päässyt käymään. En haluaisi olla niin tunnistettava tai ennalta-arvattava.
En väitä, että olisin ollut tekemättä mitään tai että en olisi edes muutosta yrittänyt. Voisin väittää, että tämä nykyinen maailmantilanne estää näkymättömällä kädellään kaiken etenemisen, pitää mua paidanhelmasta kiinni ja saa jalat sutimaan paikallaan. Mutta se olisi vain yksi selitys lisää selityksieni listaan. Kyllä se suurin este on edelleen minä. Olen tehnyt kaikenlaista ihan viime aikoinakin. Olen yrittänyt asioita, keskittynyt itseeni ja suorittanut konkreettisia juttuja, jotka voisivat parhaimmassa tapauksessa tuoda jotain uutta tai antaa suuntaa jatkolle. On tietysti ollut myös vastoinkäymisiä, pettymyksiä ja selkeitä merkkejä siitä, että en vain ole riittävä.
Nyt on vain valittava hyväksynkö pettymykset ja uskonko tulevaisuuteen. Vai sorrunko takaisin vanhoihin rutiineihin ja annan ankeiden ajatusten viedä mut taas mennessään toimettumuuden alhoon.
ap
Elämä alkaa tänään, mutta ei ole pakko osallistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä alkaa tänään, mutta ei ole pakko osallistua.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen osallistunut ehkä viitenä päivänä.
ap
Kaikkeen ei totu. En ehkä saavuta mitään mutta niin epätoivoinen olen, että otin 9 vuoden takaiseen exään yhteyttä. Oli ihan ns asiaa yhteisestä tieteenalasta ja siinä yhdestä kuviosta. Ja samalla vähän että miten tää korona-aika menee?
Toinen ex- vielä kauempaa Otti jo maaliskuussa yhteyttä ja kysyi miten menee. Sitä vaan että olen nainen.
Mulla on vapaus joo, ja työ. Mutta toista ihmistä ei oo ollu lähellä kahteen vuoteen. Yhden idiootin kanssa Olin 2016 ja -18. Suurin mokani tähän Asti. Se hlö ei ollu minulle hyväksi.
Mulla vähän sama tilanne. Oli aika hirvee lapsuus ja Piti äkkiä päästä elämään. Meinas jäädä opinnot kesken ja 34-vuotiaana vasta kunnon töissä ja ryhdistäydyin. Nyt 49 vuotiaana tajuan, että liian myöhään. Viimestet 15 vuotta olleet pelkkää räpiköintiä, itsensä etsimistä, huonoja ihmissuhteita, raitistumista, dokuista irtaantuminen, omasta Kehon- ja miele terveydestä huolehtiminen, tutkinnon loppuun saattamista, työnhakua, onnettomuuksia, pettymyksiä, rahan menetyksia, huijatuksi tulemista. Mulla menee nyt töissä hyvin, palkka ei päätä huimaa. Uusia kavereita en saa, perhettä ei oo kun äiti kuolee lähtee viimeinen läheinen. 4 vuotta ajoittain yrittänyt tinderiä - yhdet treffit naimisissa olevan vätyksen kanssa!
sulla tuntuu olevan aika voimakas ja rikas toi "sisäinen maailma". Se on suuri lahja.
voisit kokeilla siipiäsi kirjailijana.
Älä sure, jos et kuulu siihen jengiin, joka pyörii kuin päätön kana, päättymättömässä oravanpyörässään eikä osaa tai uskalla hypätä pois.
liian moni vetää tämän elämän läpi laput silmillä ja kovalla kiireellä.
Kova draivi on päällä niin töissä kuin perhe-elämässä. Harvoina vapaina hetkinä ei yksinkertaisesti enää jaksa ajatella mitään. sitä vaan haluaa nollata pääkoppansa roskaviihteen parissa.
Menestyminen alalla kuin alalla vaatii usein henkisesti paljon. pitää olla superhyvä stressin- ja ahdistuksensietokyky. pitää olla valmis uhraamaan uralleen leijonanosan elämästään. Sen uran pitää olla sun elämäsi.
Monelle "vapaalle sielulle" sellainen elämä olisi vankila.