Onko sukusi sinulle ihana voimavara, johon voit

Ei ole, vaan riippakivi, jota yritän karistella parahaan taitoni mukaan kintereiltäni. Luulin jo onnistuneeni, mutta niin vain kaksi lähiomaista muutti satoja kilometrejä perässäni. Ovat jo onneksi elämän ehtoopuolella.

Syy miksi en heitä siedä: Puuttuvat asioihin, jotka eivät heille kuulu!

On. Saan suvulta tukea silloin kun sitä tarvitsen. Samoin seison sukulaisteni tukena tarvittaessa.

Äitini, siskoni ja anoppini ovat ihmiset joiden tiedän tekevän kaikkensa auttaakseen, samoin tekisin minä heille.

Oma kotiperhe on, lukuunottamatta veljeäni, joka alkoholisoitui )RUPESI KAIKETI SEKAKÄYTTÄJÄKSI MYÖS) ja alkoi nähdä vikaa ainoastaan muissa ihmisissä. Psykiatrisia ongelmia, joihin ei hakenut apua tuettuna, houkuteltuna, komennettuna eikä hylkäämisen uhallakaan. Kun hän oli n. 36-vuotias, kyllästyimme ihan lopullisesti , yksi kerrallaan. Silloin oltiin jo pisteessä, jolloin hänen elämäänsä tuli poliisin välintuloja, tuomioita rikoksista sekä yleistä elämänhallinnan puutetta.

Vanhan äidin ei tarvitse sen ikäisen pojan vaatteita pestä, jouluruokia kantaa kämpän ovelle asti, auton siirtomaksuja maksaa puolesta...Sisaruksien ei tarvitse huolehtia päälle puhtaita vaatteita ja maksaa matkoja sukulaisten häihin ja hautajaisiin.

Niin, saimme vain tarpeeksi ja välit menivät molempiin suuntiin tämän veljen kanssa. Lakkasimme peittelemästä häne jälkiään ja putsailemasta kulisseja. Annoimme hänen elää kuten haluaa ja hoidella itse suhteensa vaikka yhteisiin tuttuihin tai sukuun päin. Ihan se ja sama, vaikka samalla mustamaalaisi meitä. Voimat vain lopppuivat.

Ei hitto, mähän puhun ihan samanlaisesta tapauksesta kuin Tuksu...

On. Aina tietää, että jos asiat menee huonosti, niin vanhempiin ja sisaruksiin voi tukeutua.

Mulle se on todella tuki. SaMoin miehelleni. Olen täysin tietoinen siitä, miten paljon olen tästä hyötynyt - en välttämttä apuna, vaan myös sellaisena riskinottokykynä, että olen aina voinut luottaa siihen, että saa yrittää ja saa epåonnistua ja siitä silti suvun ja perheen avulla selvitään. 

Tietty se tarkoittaa myöd, että me olemme sitten tukena omalle suvullemme kun sitä yhdessä tai toisessa asiassa tarvitaaan.

Mun oman perheeni lisäksi, siis lasten ja mieheni, lisäksi ainoastaan omat vanhemmat ovat varmasti tukena. Muutama sukulainen on "jättänyt" kun mulla tuli vaikeuksia(työttömyyttä). Erityisesti harmittaa että ennen läheinen kummitätini jätti minut ja perheeni. Veljeenikään en ole pystynyt pitämään sellaisia välejä kuin haluaisin. Anoppi ei jaksa keskittyä kuin omiin asioihinsa ja menoihinsa. Yksi hyvä ystävä on, ja häneen luotan sataprosenttisesti. Tässä iässä, nelikymppisenä, voi huomata yhtäkkiä olevansa aika vähien ihmisten tuen varassa. Mutta olen kiitollinen näistä muutamistakin.

Voin tukeutua. Samoin miehen perheeseen.

Välillä koen kyllä paineitakin samoilta suunnilta, mutta ovat enemmän mun päässä kuin todellisia.

Ei. En ole yhteydessä muihin sukulaisiin kuin sisareeni ja vanhempiini. Ihan perusmukavaa porukkaa kaiketi ovat, mutta ei vain ole koskaan mitään asiaa. Pelkkä sukulaisuus ei merkitse minulle mitään.

Ei ole. En ole ollut missään tekemisissä sukuni jälkeen lapsuusiän jälkeen, paitsi vanhempieni. Hekin ovat nykyisin eläkeläisiä ja enemmän huolehdittavia kuin huolehtijoita. 

Ihmettelen noita peukkuja. Miksihän meille, jotka vastasimme kyllä (eli suvun tuki on) on alapeukkuja jokaisella. Kuka alapeukuttaa tällaisiin positiivisiin vastauksiin?

Ei. Vikoja vain etsitään. Ja ihan pienestä asti muistan, miten reaktio vastoinkäymisiin tai ihan vain huonoon onneen jossain pikkuasiassa on ollut että "no mitä sinä teit väärin." Aikuisena ei enää tarvitse kestää.

Pari hyvääkin tapausta löytyy, onneksi.

[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 23:41"]

Ihmettelen noita peukkuja. Miksihän meille, jotka vastasimme kyllä (eli suvun tuki on) on alapeukkuja jokaisella. Kuka alapeukuttaa tällaisiin positiivisiin vastauksiin?

[/quote]

Ihmettelin ihan samaa. Onko joku niin katkera omille sukulaisilleen vai kateellinen meille joilla on suvun tuki?