Lue keskustelun säännöt.
Neljänkympin kriisi :( Ovatko muut kipuilleet?
11.09.2013 |
Onkohan mulla neljänkympin kriisi vai alavien vaihdevuosien tuoma hormoonihäiriö , kun mieli tuntuu olevan turhan herkällä ?
Kolmenkympin kriisistä puhutaan , mutta ainakin itselläni se vaihe meni suht kivuttomaksi, mutta nyt nelkyt tultua täyteen olo on niin hakea, ja asioihin tuntuu jääneen kiinni.
Tuntuu niin vaikealtaelää vaihetta jossa yhtä aikaa joutuu pakkamaan erkoisen muuttokuormaa, saattanaan kuopuksen kouluteille ja todeta ettei omia vauvoja enää tule.
Samaaan aikaa toiset ystävät ilmoittavat iltatähdestä ja pyytävät kummiksi kun seuraavassa puhelussa voi olla taas ikävä viesti läheiden sairastumisesta.
Omat ja appivahmennat vanhenevat, kitkuttelevat kotona ja odottvat apuaisi arkiaslareisiin.Tädit ja sedat jotka ovat olleet nuoruudessasi tukena dementoituvat eikä enää tunnista. Heidän kohtaaminen aiheuttaa ahdistusta kun tajuaa , että se että itse vanhenee onkin totta. Elämää on takanapäin enemmän kun päiviä edessä. Hautajaisiin tulee kutsuja enemmän kun häihin.
Yksityäsiten esineiden arvo kasvaa, kun huomaa sen antajan jo poistuneen.Kun maljakko särkyy, sirpalita kerätessään huomaa kaipaavansa sen antajaa.Tärkeiden tapahtumien muistot nousee haikeana mieleen. Tämän olin saanut rippi, ylioppilas tai hää lahjaksi. Huomaa, ettei ole kiintynyt niinkään esineisiin vaan niihin muistoihin.
TOKI elämässäni on enenmmän iloisia hetkiä. Työ/ kotikiireiden keskellä harrastan paljon. Joten on alkanut tekemään enemmän juuri sitä mitä itse haluaa. Oman ajan ottamisesta on tullut itsestään selvää ja nouttii siitä vapaudesta ettei tarvitse aina kiiruhtaa päiväkoyiin.
Mutta tunnistaako kukaan muu 40+ itsessään noita haikeita ajatuksia?
Ps antteksi typot,yms. Jostain syystä phone ei anna nyt jälkikorjata tekstiä.
Kommentit (25)
[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 09:42"]
Ällöttää kaltaisesi ihmiset, joille kaikki on aina "tekosyytä". Nr. 11 voi varmasti tehdä vielä montakin asiaa elämässään, mutta on todellakin eri asia ryhtyä toteuttamaan unelmiaan 4-kymppisenä kuin 2-kymppisenä, etenkin jos takana on 20 vuotta kestänyt masennus ja alkoholismi. Ei tuosta tilanteesta lähetä esim. parisuhdetta rakentamaan kuten nuorempana tai edes tilanteesta, jossa takana on jo avioero tms.
[/quote]
Nro 11 itse täällä taas. Joo, tosiaan tekosyyni oli ennen tosiaan se masennus ja siitä seurannut alkoholismi. Ja nyt se on tämä ikä.
Ja kuten lainaaamani henkilö toteaa, ajattelen että tosiaan lähtökohdat on minulla vähän erit kuin parikymppisellä tai edes ikäiselläni, joka olisi elänyt normaalia kunnollista elämää mieleltään terveenä. Esim. olen vieläkin ihan hukassa itsetuntemukseni ja sen kanssa mitä edes haluan elämältä, vieläkin tavallaan toipumassa niistä masentuneista juomisvuosista. Käyn yksityisellä terapiassa kyllä ja selvittelen näitä asioita terapeutin avulla. Mutta vielä koen olevani vähän Bambi heikoilla jäillä tavoitteellisessa normaali-ihmisten elämässä, jotenkin arka lähtemään liikkellle.
Eli myönnän että sekin on oikeassa joka sanoi että ikä on tekosyy, kyllä, olen liian saamaton tällä hetkellä ja haluan piristyä tästä ja alkaa toimia valittamisen sijaan. Mutta ymmärrän itseäni siksi että se johtuu paljolti tuosta historiastani, enkä usko että itseni tuomitseminen edes edistäisi sitä että saisin lopetettua tämän vinkumisen ja löytäisin tavoitteet joita kohti mennä ja sitten menisin ja tekisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan tunnelmat. Meillä esikoinen muutti juuri omilleen ja kuopus meni kolmannelle luokalle. 2 teiniä siinä välissä. Rahat aina loppu , romantiikka arjessa vähäistä.
Toisaalta koen , että olen nyt vasta oikeasti aikuinen. Hahmotan asioita jotenkin laajemmin kuin ennen. Elämän pituuden alkaa myös vasta nyt tajuta.
Juu tuon romantiikian katoamisen unohdin . puolsisto on vain tullut se arkiolkapää.vaikka kuinka tietää, ettei rakkautta voi pitää itsestään selvyytenä jotenkin sen ruokkimisen tarpeen unohtaa.
Elämä vaan soljuu eteenpäin . Ja vaikka on siis tyytyväinen siihen että kaikki on periaatteessa hyvin , niin kyllä sitä huokailee et tätäkä tämä nyt sitten on.
Jos neljänkympin kriisillä tarkoitetaan tuota ap:n kuvailemaa, niin mulla se on kestänyt jo vuosia. Ja olen vasta 37. Koululaisten äitinä pohdin, vieläkö ehtisin tehdä iltatähden ja toisaalta haikeana seuraan omien vanhempien vanhenemista. Oman elämäni tavoitteiden kanssa tunnen olevani kohtuullisen hukassa juuri nyt. Ura ja työ, jonka parissa kuvittelin viettäväni loppuelämäni ei nyt sitten taidakaan olla sitä mitä haluan. En tosin tiedä, mihin muuhunkaan ryhtyisin. Mahdollinen tuleva taloudellinen epävarmuus pelottaa todella paljon, vaikka nyt asiat ovat hyvin. Vanhat ystävät ovat hiljalleen hukkuneet jonnekin omien elämiensä syövereihin. Kenelläkään ei ole enää aikaa tavata. Uusien ystävien löytäminen tässä iässä taas tuntuu vaikealta. Välillä tuntuu, ettei oikein ole enää mitään, mitä odottaa ja mistä haaveilla. Ikään kuin elämä olisi jo eletty ja tavoitteet saavutettu, vaikka eihän se tokikaan niin voi olla. Kuuluuko tämän ikäisenä vain olla tällainen suvantovaihe? Kun nuoruuden into ja odotukset ovat jo saaneet täyttymyksensä, mutta sisäisesti ei ole vielä hyväksynyt sitä, että ikä tuo tullessaan erilaisia haasteita ja ne pitää hyväksyä, että jonkinlaisen rauhan ja tasapainon voisi saavuttaa.
4 juurikin noin itsekin ajattelin joitakin vuosia sitten. itse 39 vuotiaana vaindoin työtä, oli sellsinen nyt tai ei koskaan fiilis. Jokunen kaveri teki vielä lapsen, pari rakensi ja itse vaihdoin töitä . Nyt sitten elän tuota viimeistä virkettäsi todeksi. pitäsi vain hyväksyä iän tuomat haasteeet jotta löytäsi tasapainon.
En vain haluaisi vanheta enää. En halua että vanhempani, läheiseni vahenee enkä halusi päästää irti lapsistani. En ole vielä valmis tähän kaikkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mun neljäänkymppiin nuo tunnelmoinnit ja mielialat niinkään kuuluneet. Mutta paniikki vanhenemisesta kyllä, kun tajusi, että en ole nuori enää millään mittapuulla mitattuna. Että nyt viimeistään pitäisi olla jo se aikuinen, joka ei odota, että muut tietää ja osaa paremmin.
Olen lukenut, että neljänkympin kriisiin kuuluisi se, että tässäkö tämä elämä nyt oli, että nyt vain odotetaan vanhenemista. Mutta mulla ei vielä ole ollut aikaa sellaiseen, kun ruuhkavuodet vain jatkuvat ja pienin lapsikin on vasta parivuotias.
Mutta työkaverit sanoivat, että kyllä siitä kriisistä selviää :-) Ja sen jälkeen elämä vasta mukavaa onkin!
Minä olen 37 v ja tuntuu, että olen aika hukassa itseni kanssa. Mättää moni asia. En ollut näin hukassa edes teini-iässä. Osa tulee ulkopuoleltani, työstä jne., mutta osa pahasta olosta tulee ihan itsestäni. Osa ehkä esivaihdevuosista. Koetan parantaa oloani eri tavoin, mitä keksin. Ja muuten ajattelen, että jos tämä on 40 v kriisiä, niin ilmeisesti minulla on asiat hyvin, jos on kerran varaa potea ikäkriisiä. Jos asiat olisi huonommin tai tosi huonosti, ei olisi varaa ikäkriisiin. (Ja lisäksi kriisi voi joskus olla mahdollisuus uuteen.)
Maija
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen hyväksynyt asian. Ikää kohta 41. Tätä rataa se elämä menee. Lähinnä surettaa omien vanhempien ikääntyminen.
Mun 50+ ystävä sanoi, että viisikymppisenä se elämä vasta alkaa. Eli kestetään me nelikymppiset nyt tämä kriisimme, paremmat ajat on tulossa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun 50+ ystävä sanoi, että viisikymppisenä se elämä vasta alkaa. Eli kestetään me nelikymppiset nyt tämä kriisimme, paremmat ajat on tulossa!
Minua kipuiluttaa se, että tulee 40 täyteen ensi vuonna, enkä ole vielä edes aloittanut elämistä. Minulla ei ole miestä, ei lapsia, ei koulutusta, ei mitään. Kammottaa se, että hauta lähenee päivä päivältä ja nuoruus on mennyttä, mutta elämä elämättä.
Syy miksi näin käynyt on opiskeluaikana alkanut masennus johon ei lääkehoidot auttaneet, joten aloin lääkitä viinalla. Tuossapa sitä on tullut pari vuosikymmentä ryypättyä ja oltua masentunut. Nyt olen sen puolesta kuivilla, mutta ahdistaa että enää ei voi monia asioita toteuttaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.09.2013 klo 10:16"]
Minua kipuiluttaa se, että tulee 40 täyteen ensi vuonna, enkä ole vielä edes aloittanut elämistä. Minulla ei ole miestä, ei lapsia, ei koulutusta, ei mitään. Kammottaa se, että hauta lähenee päivä päivältä ja nuoruus on mennyttä, mutta elämä elämättä.
Syy miksi näin käynyt on opiskeluaikana alkanut masennus johon ei lääkehoidot auttaneet, joten aloin lääkitä viinalla. Tuossapa sitä on tullut pari vuosikymmentä ryypättyä ja oltua masentunut. Nyt olen sen puolesta kuivilla, mutta ahdistaa että enää ei voi monia asioita toteuttaa...
[/quote]
Tsemppiä sinulle, ennätät vielä kun nyt alat toimeen, vaikka uskomattomalta se tuntuukin, mutta toiveiden toteutuminen on mahdollista. Ala toimia!
Mä olen 37v ja olen aina naureskellut kaikille ikäkriiseistä höpisijöille. Nyt olen kuitenkin itse jotenkin oudossa tilassa, ollut jo vuoden verran. Lapset ovat jo koulussa, mulla on vakityö ja suht hyvä palkka, mies etenee uralla, on loma-asunnot, harrastuksia, ystäviä tapaan säännöllisesti jne. Vaan mitäs sitten? Haikailen vielä yhtä lasta vaikka elämä alkaa olla lastehoidollisesti jo tosi helppoa. Nyt tai ei koskaan olisi lapsi tehtävä jos vielä haluaa ja silti taas ei haluta aloittaa sitä rumbaa uudelleen ja pelkään jääväni työelämän kelkasta jos jäisin kotiin. Miehen kanssa on ollut haastavat pari vuotta ja mietityttää että tässäkö tää nyt sitten on; koko loppuelämä saman miehen kanssa, vaniljaseksiä kaksi kertaa viikossa ja sitten nukkumaan :D
Lisäksi huomaan kelailevani lapsuutta tosi paljon. Muistelen suurella kaiholla ihania lapsuuden tapahtumia, mummoloissa vietettyjä lomia jne. Isovanhemmat ovat kuolleet ja ikävä on jostain syystä kova.
Ulkonäkö on aavistuksen verran rupsahtanut viidessä vuodessa: ekat rypyt on löytyneet ja painoa pitäisi saada pois 5kg ;)
Ainoa mistä olen hirvittävän iloinen on se, että olen kehittynyt huimasti esimerkiksi siten, että työelämässä osaan pitää puoleni ja sanoa asiat suoraan (ilkeä en kuitenkaan ole mutta uskallan nykyään sanoa mielipiteeni.) Muutenkin olen itsevarmempi kuin ennen ja seison omilla jaloillani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keski-ikäinen nainen on pahempi kuin murkkuikäinen. Moisista kannattaa näin miehenä pysyä erossa=epävakaita. Tyypillisesti ovat siihen asti eläneet "toisten ihmisten ehdoilla". Nyt alkaa kuitenkin jo "loppu" häämöttää, nainen tunnistaa, että ei enää ole aikaa tehdä rajattomasti "valintoja", kuten parikymppisenä. Herää kysymys, että mitä haluaa "loppuelämältään"? Yleensäkin ehkä ekaa kertaa elämässä miettii, että mitä MINÄ haluan elämältäni? Tyypillisesti toteaa, että ainakaan tuota ukkoa en halua=ottaa eron. Muutenkin alkaa "muuttaa" elämäänsä tavoilla, jotka tekevät hänestä vaikeasti ennustettavan=epävakaan.
Tästä on tehty väitöskirjakin, jossa oli nimenomaan naisilla havaittavissa keski-iässä "sekoilu-huippu", jossa haettiin "uutta suuntaan" elämälle. Miehillä ei vastaavaa ollut havaittavissa, vaan miehet "sekoilivat" tasaisesti pitkin elämänkaartaan...
[quote author="Vierailija" time="11.09.2013 klo 10:40"]
Keski-ikäinen nainen on pahempi kuin murkkuikäinen. Moisista kannattaa näin miehenä pysyä erossa=epävakaita. Tyypillisesti ovat siihen asti eläneet "toisten ihmisten ehdoilla". Nyt alkaa kuitenkin jo "loppu" häämöttää, nainen tunnistaa, että ei enää ole aikaa tehdä rajattomasti "valintoja", kuten parikymppisenä. Herää kysymys, että mitä haluaa "loppuelämältään"? Yleensäkin ehkä ekaa kertaa elämässä miettii, että mitä MINÄ haluan elämältäni? Tyypillisesti toteaa, että ainakaan tuota ukkoa en halua=ottaa eron. Muutenkin alkaa "muuttaa" elämäänsä tavoilla, jotka tekevät hänestä vaikeasti ennustettavan=epävakaan.
Tästä on tehty väitöskirjakin, jossa oli nimenomaan naisilla havaittavissa keski-iässä "sekoilu-huippu", jossa haettiin "uutta suuntaan" elämälle. Miehillä ei vastaavaa ollut havaittavissa, vaan miehet "sekoilivat" tasaisesti pitkin elämänkaartaan...
[/quote]
Mites se miesten viidenkympin villitys?
[quote author="Vierailija" time="11.09.2013 klo 10:16"]
Minua kipuiluttaa se, että tulee 40 täyteen ensi vuonna, enkä ole vielä edes aloittanut elämistä. Minulla ei ole miestä, ei lapsia, ei koulutusta, ei mitään. Kammottaa se, että hauta lähenee päivä päivältä ja nuoruus on mennyttä, mutta elämä elämättä.
Syy miksi näin käynyt on opiskeluaikana alkanut masennus johon ei lääkehoidot auttaneet, joten aloin lääkitä viinalla. Tuossapa sitä on tullut pari vuosikymmentä ryypättyä ja oltua masentunut. Nyt olen sen puolesta kuivilla, mutta ahdistaa että enää ei voi monia asioita toteuttaa...
[/quote]Esimerkiksi mitä ei
[quote author="Vierailija" time="11.09.2013 klo 10:40"]
Tästä on tehty väitöskirjakin, jossa oli nimenomaan naisilla havaittavissa keski-iässä "sekoilu-huippu", jossa haettiin "uutta suuntaan" elämälle. Miehillä ei vastaavaa ollut havaittavissa, vaan miehet "sekoilivat" tasaisesti pitkin elämänkaartaan...
[/quote]
Buahhah... Ainakin omassa tuttavapiirissäni ja suvussani myös miehillä on ihan yhtä lailla ollut keski-iässä irtiottoja ja totaalisia elämänmuutoksia. Joku on vaihtanut vaimon 15 vuotta nuorempaan naiseen. Yksi keksi että hän haluaa henkistyä, tuli uskoon ja lähti luostarielämään, johon kuitenkin kyllästyi puolessa vuodessa, jonka jälkeen on sekoillut alkoholin kanssa kovasti. Moni on irtisanoutunut ja lähtenyt opiskelemaan uutta ammattia.
[quote author="Vierailija" time="11.09.2013 klo 10:47"]
[quote author="Vierailija" time="11.09.2013 klo 10:16"]
Minua kipuiluttaa se, että tulee 40 täyteen ensi vuonna, enkä ole vielä edes aloittanut elämistä. Minulla ei ole miestä, ei lapsia, ei koulutusta, ei mitään. Kammottaa se, että hauta lähenee päivä päivältä ja nuoruus on mennyttä, mutta elämä elämättä.
Syy miksi näin käynyt on opiskeluaikana alkanut masennus johon ei lääkehoidot auttaneet, joten aloin lääkitä viinalla. Tuossapa sitä on tullut pari vuosikymmentä ryypättyä ja oltua masentunut. Nyt olen sen puolesta kuivilla, mutta ahdistaa että enää ei voi monia asioita toteuttaa...
[/quote]Esimerkiksi mitä ei
[/quote]
Lapsen tai lasten hankkiminen esimerkiksi, kun ei ole sitä miestäkään. Eikä oikein tunnu että enää löytyykään. Samoin olisin halunnut jonkinlaisen työuran, ehkä muuttaa ulkomaille jne, mutta nämä on aika mennyttä kun takana on keskenjätetyt opinnot aikoinaan vaan. Toisaalta teen sentään sen opiskelemani alan työtä, eli tilanne ei ole huonoin mahdollinen, mutta en voi edetä enkä vaihtaa työpaikkaa koska nykyisin minnekään ei pääse ilman tutkintoa.
Täällä on ainakin ihan eri fiilis, tosin vasta 39 mittarissa ja sekin vain paperilla, omasta mielestäni olen edelleen kolmekymppinen, en nelikymppinen. Mies on 51, joten väkisinkin itsensä tuntee nuoreksi edelleen, vaikka toisaalta ei hänkään viisikymppiseltä näytä eikä tunnu. :)
Lapsia ei ole, joten kukaan ei ole pesästä lentämässä, töissä ja vapaa-aikana pitää kiirettä, mutta ei mitenkään tunnu siltä, että elämä olisi ollut jo tässä. Paljon on takana, mutta paljon edessäkin.
[quote author="Vierailija" time="12.09.2013 klo 09:42"]
[quote author="Vierailija" time="11.09.2013 klo 11:40"]
Ongelmasi ei ole ikäsi, se on tekosyy, joilla selität nuo kaipaamasi asiat. Aikaisemmin tekosyysi oli eri, eikö näin?
[/quote]
Ällöttää kaltaisesi ihmiset, joille kaikki on aina "tekosyytä". Nr. 11 voi varmasti tehdä vielä montakin asiaa elämässään, mutta on todellakin eri asia ryhtyä toteuttamaan unelmiaan 4-kymppisenä kuin 2-kymppisenä, etenkin jos takana on 20 vuotta kestänyt masennus ja alkoholismi. Ei tuosta tilanteesta lähetä esim. parisuhdetta rakentamaan kuten nuorempana tai edes tilanteesta, jossa takana on jo avioero tms.
[/quote]
Tottakai on eri asia tehdä asioita 20 v tai 40 vuotiaana! Mutta on silti mahdollista tehdä monia juttuja, monia hyviä ja mukavia asioita. Asenne vaikuttaa aika paljon siihen mitä tapahtuu.