Millaista on olla perheen ainoa lapsi?

Olen ainoa lapsi. En ole siitä koskaan kärsinyt. Joskus pienenä toivoin, että äiti saisi vauvan mutten enää isompana koskaan. Se on vaan asia, jolle ei itse voi mitään, joten miksi sitä edes miettiä ja jossitella???

En ole koskaan jäänyt mistään paitsi. Elämässä kun ei voi kaikkea saada. Minulla taas saattaa olla jotain mitä jollain toisella jolla on sisaruksia, ei ole.

Miksi tälläisiä pitäisi miettiä? Sitä en ymmärrä.

Luuleeko ihmiset, että oma lapsi kantaa katkeruutta siitä ettei äiti ja isä hommanneet enempää lapsia? Ei tulisi ikinä mieleenikään kiukutella tästä omille vanhemmilleni ettei minulla ole sisaruksia.

Tämä on vaan sitä monilapsisten perheiden harhakuvitelmaa, että pitää olla useampi lapsi, jotta on normaali perhe.

Sitä mitä ei ole ja mihin ei kerta kaikkiaan ole mitään mahdollisuuttakaan, ei sitä kaipaakaan! :)

Olen onnellinen näin ainoana lapsena! Pääasia, että saivat edes minut :)

Minulla ei ole sisaruksia enkä ole heitä ikinä kaivannutkaan. :) En myös sovi siihen ainokaisen stereotypiaan.. Olen mielestäni keskivertoa empaattisempi ja otan todella hyvin muut huomioon. Minulla ei ollut myöskään pienempänäkään mitään ongelmia jakaa mitään, pikemmin sitä ongelmaa tuntui olevan kavereillani, joilla oli sisaruksia. Juurikin se sisarusten kesken jakaminen tuntui olevan ongelmallista ja mitä draamoja saattoi yksi karkkipussikin aiheuttaa. :D

Nyt aikuisena ainoa negatiivinen asia, jonka voin sanoa on se, että vanhempani ovat hirmu kiinni minussa. Asun kaukana ja heillä tuntuu olevan koko ajan hirmuinen ikävä mitä he jaksavat myös toistella. Se taas aiheuttaa minulle huonoa omaatuntoa vaikka omaa elämääni minun on elettävä. Jos minulla olisi sisaruksia, jakaantuisi huomio enemmän. En siis nyt aikuisenakaan osaa kaivata sisaruksia itselleni, mutta lähinnä vanhempieni kannalta. ;)

Tämä on vain miten minä koen asian. Välilä lukee myös ainokaisista, jotka olisivat sisaruksia halunneet. Hankala siis sanoa miten sinun lapsesi tulee asian kokemaan, kaikkihan me yksilöitä ollaan. :)

Minulta kysyttiin joskus lapsena, että haluaisinko, että minulla olisi sisaruksia. Vastasin silloin aina tiukasti, että en haluaisi. Edelleen ajattelen samoin. Minä voisin esittää sinulle ap kysymyksen, että miltä tuntuu elää ilman sitä sisarusta jota ei enää syntynyt perheeseenne. Jos vaikkapa teillä oli kolme lasta, tuntuiko ahdistavalta kun ei neljättä lasta syntynyt... jäitkö jostakin paitsi?

Sitä mitä ei ole, ei osaa kaivata. Elämä on monella tapaa paljon helpompaa kun ei ole sisaruksia.

Minäkin olen ainokainen, ja vähän toisenlaiset kokemukset kuin edellisillä vastaajilla. Olen aina kaivannut sisarusta, vielä nyt aikuisellakin iällä usein mietin, että olisipa kiva kun olisi sisko tai veli. Kuuntelen haikeana toisten kertomuksia, mitä kaikkea tekevät nyt aikuisena sisarustensa kanssa. Lapsilleni ei koskaan tule myöskään serkkuja. Suku on muutenkin pieni. Itsellä oli itsestäänselvää, että oma esikoinen ei jää ainokaiseksi.

Mutta enhän minä sinänsä ole elämässä jäänyt mistään paitsi, onnellinen lapsuus oli, joskin välillä vähän yksinäinen varsinkin kesälomilla, kun toiset olivat mökeillä ja reissussa sisarusparviensa kera.

Mutta jokaisenhan on itse tehtävä se ratkaisu, kyllä sekin voi olla ihan hyvä päätös, että lapsiluku jää vain yhteen, jos siltä tuntuu.

Meillä oli niin köyhää ja pieni asunto, että jos olisi ollut enemmän lapsia, olisi ollut vielä köyhempää ja vielä ahtaampaa. En osaa kuvitella, että se olisi ollut hauskaa. Siihenkin olisi ollut pakko sopeutua, mutta en minä sellaista sure, en tosiaankaan.

Minä olen ainut lapsi ja todella toivoin lapsena että olisin saanut sisaruksen. Varsinkin lomilla koin itseni hyvin yksinäiseksi. Nyt aikuisiälläkin toivoisin että minulla olisi sisarus, varsinkin kun omat vanhemmat vanhenee niin tuntuu että saattaa käydä raskaaksi heistä "huolehtiminen" kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa huolta yms. tulevaisuudessa. 

Näistä syistä itselle oli hyvin selvää että lapsia saa tulla ehdottomasti enemmän kuin yksi. 

Olen ainoa lapsi. En tunne ollenkaan kärsineeni. Toisaalta saman ikäisiä serkkuja oli jonkin verran, menin päiväkotiin vuoden vanhana ja naapurustossa oli lapsia. Olen todella sosiaalinen, joka varmaan osittain johtunee yllämainitusta.

Vanhempani ja isovanhempani ovat hyvin läheisiä minulle ja minulla oli kuitenkin ihan "kuri" kotona. En saanut todellakaan kaikkea, mitä halusin, vaikka perheeni on varakas. Toisaalta osasin jo lapsena ja yhä edelleen nauttia yksinolostakin ja koen sen edelleen tarpeelliseksi:). 

Toisaalta vaikea sanoa, että millaista olisi, jos olisi ollut sisaruksia... Itselläni on yksi lapsi ja toinen on harkinnan alla.

Enemmän minua surettaa esim se, että en ole saanut upeaa lauluääntä, upeaa kroppaa tai täydellistä terveyttä kuin se, ettei minulla ole sisaruksia. En ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, että pitäisi olla surullinen sisaruksen puutteesta... mutta nyt kun kysyit, niin tämän verran mietin asiaa.

Täällä kanssa ainoa lapsi. Itse aina halusin sisaruksia, ja koin paljosta jääneeni paitsi. Tai minulle olisi ollut sosiaalisista kuvioista etua vähän eristyneen perheeni kanssa. Nyt itselläni on kolme lasta, missä on paljon ihanaa mutta kyllä huonojakin puolia. Nyt tajuan että yksi lapsi saa todella paljon huomiota, mikä on hyvä asia. Uskon että yksi lapsi on myös ihan hyvä ratkaisu kunhan pidät huolen siitä että olette paljon muiden ihmisten kanssa tekemisissä kuten lapsesikin. 

[quote author="Vierailija" time="02.09.2013 klo 14:14"]

Minä olen ainut lapsi ja todella toivoin lapsena että olisin saanut sisaruksen. Varsinkin lomilla koin itseni hyvin yksinäiseksi. Nyt aikuisiälläkin toivoisin että minulla olisi sisarus, varsinkin kun omat vanhemmat vanhenee niin tuntuu että saattaa käydä raskaaksi heistä "huolehtiminen" kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa huolta yms. tulevaisuudessa. 

Näistä syistä itselle oli hyvin selvää että lapsia saa tulla ehdottomasti enemmän kuin yksi. 

[/quote]

Minä puolestaan ajattelen, että on paljon selkeämpää huolehtia vanhenevista vanhemmista kun ei ole sisaruksia, joiden kanssa pitää neuvotella ja mahdollisesti kiistellä vanhempien hoidosta. Minä teen asiat niinkuin parhaaksi näen eikä kukaan voi rutista asioista.

Olen ainoa lapsi. Jos mulla olisi sisaruksia, olisin varmaan paljon onnellisempi.

Tai sitten en.

Ei tälläisiä kannata miettiä!

Se on kasvatuksesta kiinni, että saa kasvatettua onnellisen ja tyytyväisen ainoan lapsen. Pitää kasvattaa lapsi niin, että se on tyytyväinen siihen mitä on.

Ja mulle on kyllä monet kerrat sanottu vielä aikuisenakin, että "Oo onnellinen ettei sulla oo sisaruksia".

Numero 7 kirjoitti, että nautti jo lapsena yksinolosta. Mulla aivan sama juttu. Tykkäsin olla lapsena välillä yksin kotona ja vielä aikuisenakin nautin niistä hetkistä, kun ei ketään muita ole kotona. Se on sitä parasta rentoutumista.

Olen huomannut oman ainoan lapseni kohdalla saman: tykkää välillä olla yksin kotona eikä siinä ole hänen mielestään mitään kummallista. Joten ei tarvita iltapäivä-hoitapaikkoja koulun jälkeen.

[quote author="Vierailija" time="02.09.2013 klo 14:14"]

Enemmän minua surettaa esim se, että en ole saanut upeaa lauluääntä, upeaa kroppaa tai täydellistä terveyttä kuin se, ettei minulla ole sisaruksia. En ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, että pitäisi olla surullinen sisaruksen puutteesta... mutta nyt kun kysyit, niin tämän verran mietin asiaa.

[/quote]

Tämä oli hyvä! Komppi!

Pitäisikö tätä miettiä tai olla tästä jotain mieltä? On multa joskus kysytty että harmittaako olla ainoa lapsi. Oon kattonu heitä ihan hölmönä. Miksi pitäis harmittaa??

t. ainoa lapsi 40v

minun sairauksien takia meillä ei ole kuin 1 lapsi ja olen siitä todella surullinen. Itse olisin aina halunnut ison perheen, miehenikin vähintään 3 lasta. Näin kävi ja olemme onnellisia yhdestä.

Minulla on pikkuveli ja emme olleet ikinä läheisiä. Veljeni oli aina minussa kiinni, sotki huonetta, tuli pelleilemään kun oli ystäviä, sotki koulukirjoja jne. En muista yhtään kivaa hetkeä mitä teimme yhdessä. Jopa ihan pienenä meillä oli ihan omat juttumme, minä se huomattavasti hiljaisempi ja veljeni kunnon rasaville.

Miehelläni taas on isosisko ja he vieläkin, joka päivä laittavat toisilleen viestejä, aina kun näkevät ja joskus kun olimme pitkään reissussa, kuuluvuusalueen ulkopuolella isosisko tuli vastaan lentokentälle, itki ja halasi, vaikka meillä ei missään välissä ollut mitään hätää.

Hyvällä ystävälläni on 2 vanhempaa sisarusta ja heidän vanhemmat ovat kummatkin urheilijoita, ammattisellaisia. Vanhemmat iskostivat ihan vauvasta saakka kilpailuvietin, esim lapsilla oli vain 1 pyörä ja se joka oli nopein sai sillä ajaa. Ystäväni oli myös nuorimpana hirveen helposti vietävissä, esim jos oli ekana pyörän luona, pystyi isosisko sanomaan äidillä on sinulle asiaa, mene kysymään ja saat pyörän sitten takaisin, pelkkää puppua.

Vaikka asuvat kaikki samalla paikkakunnalla ei ole vanhempien kanssa juuri missään tekemisissä. Kumpikin siskoksista meni naimisiin urheilijan kanssa, toinen ihan tunnettukin. Sitä vertailua tapahtui ihan koko ajan ja toisen ala-arvioimista, miksi sinä et osaa kun siskokin sai tämän näin hoidettua.

Ystäväni lopetti liikunnan, on n 30 kg ylipainoinen 2 lapsen äiti, loistomiehen vaimo ja elää hyvää elämää.

Edelleenkin vanhemmat mollaa ystävääni, tänä päivänä mies ilmoittaa tuossa on ulko-ovi jos ei seura mielytä.

Itse olen alusta asti pitänyt itsestään selvyytenä että lapsella on paljon muita lapsia ympärillä. Olemme käyneet paljon eri perhekerhoissa, muskareissa ja mitä harrastuksia täällä onkaan. Tarhassa olemme nyt 2 kertaa pyytäneet synttäreille koko ryhmän ja aina lapsi pääsee synttäreille, jos kutsun saa.

Iso sisarusperhe ei tarkoita yhtään mitään, pahimmassa tapauksessa siitä on vain tosi paljon haittaa

Samoja kokemuksia kuin monella edellä. Ei sisaruksia osannut erityisesti kaivata, kun omaan tilanteeseen oli kasvanut ja tottunut. Kun vielä leikkikavereita oli kivasti ja rakas koiraystäväkin, niin ei sitä sisarusta kauheasti osannut kaivata, vielä kun sitä oppi viihtymään itsekseenkin esim. uppoutumalla kirjoihin niinä hetkinä, kun seuraa ei ollut tarjolla. Pidän kivana ainokaisena kasvamisessa sitä, että kehityin hyvin itsenäiseksi ja vastuulliseksi alusta pitäen, minuun suhtauduttiinkin ehkä kotona jotenkin tasavertaisempana tai "aikuisempana" perheenjäsenenä kuin moniin sisarustensa kanssa tappeleviin kavereihini. En myöskään saanut kaikkea mitä halusin: tuntui, että vanhempani saattoivat jopa varoa hemmottelemasta minua vielä tarkemmin kuin jos sisaruksia olisi ollut :)

Joskus on ärsyttänyt, kun ihmiset ovat ihmetelleet tai säälineet sitä, ettei minulla ole sisaruksia ja jotkut ovat jopa möläyttäneet seurassani, että heidän mielestään perhe on oikea perhe vasta jos lapsia on useampi. Voin kertoa näin ajatteleville, että ainakin minusta meidän perhe tuntui ihan kokonaiselta näinkin, ja vanhemmilleni oletettavasti myös. He olivat toivoneet minua useita vuosia ennen kuin lopulta tärppäsi, joten sekin saattoi vaikuttaa siihen, että jäin ainokaiseksi. Tästäkin syystä, kun ei voi tietää, miten pitkän odotuksen takana yksikin lapsi ehkä on, ihmettelen joidenkin "no tottakai meille lapsia kaksi tai kolme kun niitä rupeamme tekemään" -asennetta - se kun ei aina tule kuin tilauksesta se yksikään lapsi.

P.S Olen parhaillaan raskaana ja odotan esikoistamme - joka saattaa jäädä myös kuopukseksi, muttei välttämättä. Mies (jolla on sisaruksia) toivoisi itsestään selvemmin useampaa lasta, mutta itse vähän emmin. Olemme joka tapauksessa päättäneet katsoa rauhassa, miltä elämä yhden kanssa tuntuu ennen kuin edes harkitsemme toista lasta. Mielestäni se voisikin olla hyvä neuvo monelle - miettiä oman perheen tilannetta huolella, jotta jokainen lapsista on varmasti aidosti tervetullut eikä vain itsestäänselvä perheenjatke :)

Minulla on minua 3 vuotta vanhempi ja 3 vuotta nuorempi sisar. Pahaksi onneksi isosiskon ikäluokasta löytyi meillä päin paljon siskolle kavereita, ja samoin kävi pikkusiskon kanssa. Minä olin siinä ihan väliinputoaja, yksinäinen ressukka.

Tuntuu kuin minut olisi aina vain tyrkätty jostain ovesta sisään ja sanottu heihei, oli sitten kyse päiväkodista, koulusta tai opiskelupaikasta. Ikinä en tuntenut ketään missään ja aina olin yksinäinen. Ei siinä ollut siskoista apua, he olivat eri-ikäisten ryhmässä ja kotonakin leikkivät kavereidensa kanssa. Sitten opin lukemaan joskus 5-vuotiaana, ja minulle aukeni uusi maailma. En ollut enää koskaan yksin. Minulle tuli satoja kavereita ja sydänystäviä kirjojen sankareista, vieläkin on rakkaimmat nuortenkirjat hyllyssä. En siis ole huolissani ainoan lapseni yksinäisyydestä. Jos ei tunnu kavereita löytyvän, aina voi lukea kirjaa.

Omasta asenteesta on myös apua, jos on iloinen ja reipas, saa ystäviä mistä vain. Pahaksi onneksi minä kylläkin olin lapsena tosi ujo enkä koskaan keksinyt mitään sanottavaa kellekään vieraalle. Mutta puhumista voi oppia myös kirjoista: miten se ja se kirjan henkilö olisi tehnyt ja sanonut. Silloin itsekin reipastuu ja tuntuu kuin olisi henkisenä tukena joku kirjaystävä.

Ihan normaalia elämää olen elänyt. Joskus pienenä haaveilin että saisin pikkusisaruksen, mieluiten pikkuveljen. Isompana en enää. Joskus saattoi tuntua vähän yksinäiseltä mutta se oli ihan fine, koska sain koulusta ja päiväkodista kavereita ja naapurustossa asui minun ikäisiäni lapsia. Luokkalaisilta sain kuulla juttua, että ainoat lapset olisivat lellittyjä kakaroita, ja niin sanottiin joskus mutta harvoin niistäkin, joilla on yksi sisarus. Mutta voin sanoa että vaikka olisikin ainoa lapsi, niin ei se tarkoita sitä että saisi kaiken haluamansa. Toiveitani kuunneltiin usein ja niitä toteutettiin, mutta en ollut mikään lellitty prinsessa joka saa koko ajan uusia vaatteita tai meikkejä ja muita tavaroita That's it.

Vierailija kirjoitti:

Viidestä lapsesta keskimmäinen ei saa vanhempien huomiosta edes sitä viidesosaa. Tuntuu käsittämättömälle, että joku onnekas lapsi voi saada kahden aikuisen huomion, tuen ja rakkauden ja ihan vaan itselleen! Olkaa onnellisia ainuat lapset!

Minä olisin kaivannut muutakin, kuin vanhempien jakamattoman huomion. Ainoana lapsena kaikki toiveet kiteytyvät minuun ja halu, että minun pitää onnistua ja olla hyvä, koska ei ollut muita.

Itse olin aina kateellinen naapurin sisaruksille, joilla oli vuoden ikäero. Kun lähdin heiltä, he jäivät leikkimään keskenään, minun piti mennä kotiin, missä oli vain vanhempani ja olin siellä yksin. Olin yksin ja aina riippuvainen siitä, että saiko kylään mennä muiden luo. Kun minua kiusattiin, en voinut vedota siihen, että sisareni puolustaa, kuten kavereillani oli. Jos heillä oli murheitä, he vatvoivat niitä sisaruksen kanssa. Minä mietin yksin, koska kaikkea ei nyt vain voinut kertoa vanhemmilleni.

Nyt kun vanhempani tarvitsevat apua, olen ainoa, joka voi auttaa. Ei voi jakaa vuoroja, kuka käy heitä auttamassa, vaan minuun on lastattu kaikki toivo vanhuuden varasta.

Tässä minun kokemus ainoan lapsen elämästä. Se vanhempien jakamaton huomio ainoalle lapselle ei minulle ollut mikään ihana kokemus.

Mulla on yksi pikkuveli 2v nuorempi