Millaista on olla perheen ainoa lapsi?

Mun vanhemmat oli aina töissä ja olin yksinäinen. Ei ollut kavereita ennen kouluikää. Täällä on nyt sellainen konsensus että ei muka kukaan kärsi lapsena yksinäisyydestä. No ehkä ei jos vanhemmilla on sosiaalista elämää ja lähipiirissä on vaikka muita lapsia mutta kyllä se yksinäisyys voi olla ongelma jos näin ei ole.

Ainakaan perintöään ei tarvitse jakaa kenenkään muun kanssa,.

Kokoomuksen äänestäjä

Vierailija kirjoitti:

Viidestä lapsesta keskimmäinen ei saa vanhempien huomiosta edes sitä viidesosaa. Tuntuu käsittämättömälle, että joku onnekas lapsi voi saada kahden aikuisen huomion, tuen ja rakkauden ja ihan vaan itselleen! Olkaa onnellisia ainuat lapset!

Varmaan noin voi ollakin.

Toisaalta, miltä tuntuu olla ainoa lapsi kahden riitelevän vanhemman välissä vuodesta toiseen. Äiti odottaa hyviä kouluarvosanoja ja isä ryyppää ja hilluu kännissä joka viikonloppu pitkin yötä. Kenenkään kanssa et sitä kehtaa etkä voi jakaa. Jos arvosanat tippuu, äiti kysyy, missä vika, etkö tosiaan tajua. Isä syynää ulkomuodon ja sättii vaatteista ja käyttäytymisestä. Yksin kannat sen kaiken ja selviydyt jotenkin päivästä toiseen. Muut ajattelevat, että olet ainoa lapsi, jolla on kaikkea. Mutta ei kukaan voi tietää, millaista toisten kodeissa on.

Olen ainoa lapsi, nyt jo 37v nainen. Toivoin AINA sisaruksia, kahdehdin kavereita, joilla kaikilla oli vähintää yksi sisarus. Siihen aikaan moni vietti kesiään mökillä ja kaveritkin olivat sisaruksineen mökeillä. Meillä ei ollut mökkiä ja olin paljon yksin. Siihen aikaan eivät tosin vanhemmat hirveästi leikkineet lastensa kanssa vaan lapsen piti itse keksiä tekemisensä. Oli usein tylsää ja haaveilin aina isommasta perheestä. Serkkuja minulla oli paljon ja jokaisessa perheessä oli useampi lapsi. Nautin heidän luona kyläilystä ja siitä, että siellä oli aina kavereita ja tekemistä. Toki opin ainokaisena siihen, että nautin myös yksinolosta tai opin väkisin siitä nauttimaan, koska olin siihen tottunut. Kukaan ei sotkenut huonettani kuin minä itse, ei tarvinnut pitää isompien sisarusten vanhoja vaatteita jne. Opin turhankin tarkaksi ja "dominoivaksi" ja siitä olen aikuisiällä yrittänyt oppia pois. Lapsena olisi ollut hyvä oppia jakamista ja toisen läheisen huomioimista, toisen "sietämistä", sitä ettei voi määrätä kaikessa jne. Sitä ei ainokainen helposti opi.

Päätin jo pienenä, että haluan enemmän kuin yhden lapsen, jos vain voin asiaan vaikuttaa. Nyt meillä on kaksi ihanaa tervettä lasta. Toivoisin enemmän, mutta miehestä tämä on hyvä luku. Näen niin paljon hyvää siinä, että lapsia on nuo kaksi. Heillä on sellainen yhteys, jota itse en ole koskaan kokenut, he lyöttäytyvät yhteen, puolustavat toisiaan, toki myös riitelevät ja ärsyttävä toisiaan, mutta tuo heidän välisensä side on aivan mahtava. Kikattelevat keskenään, aina on se kaveri kuitenkin mukana tylsinäkin hetkinä. Ja pääseehän sitä omaan rauhaankin, kun molemmilla on oma huone.

Harmittaa myös se, että minun puoleltani lapsilla ei ole yhtäkään serkkua, miehen puolelta yksi. Suku on siis tosi pieni. Vaikka kahdesta lapsesta on enemmän "riesaa", on sisaruksilla niin paljon hyviä puolia, että menee heittämällä negatiivisten ohi.

Mitä kauheaa kaikki sisarukselliset näkee siinä jos joku on ainut lapsi? Pienenä haluasin isoveljen (haha eihän se olisi mitenkään ollut mahdollista enää minun syntymäni jälkeen) mutta isompana olin vain tyytyväinen että en saanut.

Olen ainoa lapsi. Olen työkavereilta kuullut usein, että sisaruspavessa varttuneilla on paremmat sosiaaliset taidot.

Kai se pitää sitten paikkansa. Loukkaannun herkästi sellaisesta, mitä työkaverini eivät pidä minään. Ehkä minusta olisi tullut paksunahkaisempi, jos minulla olisi sisaruksia.

En tunne jääneeni mistään paitsi. Olen aina tykännyt hiljaisuudesta ja rauhassa olemisesta, tiedä sitten millainen minusta olisi kasvanut, jos olisi ollut sisaruksia. Ainoa asia, minkä kohdalla olen miettinyt sisarusten puuttumista on omien vanhempien ikääntyminen. Vastuu tuntuu suuremmalta, kun ei ole sisaruksia, joiden kanssa voisi jakaa tulevaisuudessa esimerkiksi sairaalakäyntejä. Vaikka tietysti vanhemmista ei sinällään ole vastuussa, mutta itse haluaisin kyllä vierailla mahdollisimman usein, jos vanhempani joutuisi vaikka sairaalaan pitkäksi ajaksi. Toisaalta eihän sitä tiedä, vaikkei mahdollista siskoa yhtään kiinnostaisi ja vastuu jäisi edelleen vain minulle.

Hirveää oli on hirveää vieläkin. Olisin halunnut siskon. Olin yksinäinen ja mikään hauskakaan ei tuntunut hauskalle yksin. Nykyisin on hirveää vastata yksin ikääntyvistä vanhemmista. Kaipaisin henkistä tukea. On raskasta ja yksinäistä, vanhukset eivät ole enää omia itsejään ja heistä ei ole päätöksiä tekemään esim. raha-asioissa. Ja muutenkin kaipaisin isoa perhettä. 

Mulla lapsen teko ikä on jo ohi. Ehkä alan varamummiksi myöhemmin jollekin joilla ei mummia ole,

Monet ainoat lapset sanovat olevansa yksinäisiä mutta olen mäkin ollut yksinäinen, vaikka mulla on vuoden nuorempi sisko eli sukupuoli on sama ja ikäero pieni. Jos itsellä ei ole kavereita, sisarukset ei välttämättä ota mukaan omien kavereidensa kanssa tai edes yhteisten serkkujen kanssa leikkiessä. Tapeltiin paljon ja hyvin väkivaltaisesti keskenämme eikä opittu jakamaan vaan sisaruskateutta on vielä melkein kolmikymppisenäkin molemmilla. Meitä aina vertailtiin ja kohdeltiin eri tavalla ja me oltiin eri ihmisten lellikkejä, joten molemmille jäi huonommuuden tunne. Ei me pystytä olemaan oma itsemme toistemme kanssa eikä puhuta kaikesta eikä lapsuudessa ole pahemmin kivaa muisteltavaa. En tajua ajatusta, että lapsi tarvitsee sisaruksen kaveriksi.

Oma ainut lapseni on asiasta katkera. Minulla kauhea syyllisyys siitä, että miksen ”hankkinut” sisarusta.

Onhan siinä omat hyvät puolensa ja huonot puolet. Yks on se, ettei ole mitään riitoja tai ei tarvi jakaa sisarusten kaa, koska niitä ei oo. Huonoja puolia löytyy sitten aika paljon, monesti ainoana lapsena olo on yksinäinen, ei kaikkien kohdalla toki. Reissut on aina omasta mielestä pahimpia, kun joutuu kokoajan olemaan vanhempiensa kaa, jos reissu on vain perhe reissu. Ainoana lapsena joutuu tekemään enemmän kotitöitä, kuin taas jos olisi sisaruksia. Oisin kyllä aina halunnut itelleni isosiskon taikka pikkusiskon mutta omat vanhempani saivat minut jo aika nuorena, ja enään he eivät alkaisi tekemään lapsia.