Lue keskustelun säännöt.
Masennuksen eriarvoisuudesta!
02.09.2013 |
Tämä on nyt tällaista pohdiskelua, mutta itsestä on alkanut tuntua, että joidenkin maennus saa enemmän ymmärrystä kuin toisten. Jos ihminen masentuu työelämän pyörityksessä, niin hänen masennus on jotenkin ymmärrettävämpää kuin sellaisen masennus, joka esimerkiksi masentuu kun ei saa töitä. Tarkoitan tällä, että työttömän masennus on ihan kuin vähempiarvoista. Kuitenkin työtön voi olla tehnyt ihan hirveästi työtä löytääkseen palkkatyötä. Tämä on nyt vaan niin omakohtaista...
Kommentit (12)
Ei se nyt mene aivan noinkaan. Ei tässä maailmassa oikeen kukaan saa masennukselleen ymmärrystä niiltä, jotka eivät tunne masennusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin se on. Työtön ei ole mitään. Siksi en ikinä kerrokaan missään olevani työtön vaan keksin itselleni työpaikan. Vain työkkärissä olen avoimesti työtön kun en muutakaan voi. Ja etenkin työtön juurkin on masennukselle altin jos töitä ei ala löytymään kohtuullisessa ajassa.
En usko asian olevan niin kuin ap väittää. Eivät ne työelämän burnoutit saa yhtään enempää ymmärrystä tai hyväksyntää. Samalla lailla heitä syyllistetään siitä, että eivät ole osanneet priorisoida, irrottautua, nähdä olennaista, tulla toimeen sosiaalisesti ja niin edelleen. Ap vaan kokee, että hänen kaltaisiaan halveksutaan eniten, koska masennukseen kuuluu se, että kuvittelee, ettkä kaikki halveksuvat juuri minua.
Tosiasiassa ketään ei kiinnosta minkäänlaisesti masentuneitten tai ylipäänsä toisten ihmisten asiat. Masentuneen paraneminen alkaa kuitenkin vasta siitä, kun hän tajuaa, että hän saa ihan rauhassa olla ihan sitä mitä huvittaa - ja kun keksii, mikä itseä huvittaa.
Minulla tuttava joka on masentunut siksi koska rahat eivät riitä kaikkiin niihin asioihin joita hän lukee naistenlehdistä, muiden blogeista, näkee tv-sarjoissa. Hänellä on oma talo, maksettu auto, on muuten terve ja on terveet lapset ja vakituinen työpaikka jossa tienaa noin 2500 euroa kuussa. Tuntee itsensä riittämättömäksi kun "muilla on kaikkea ja hänellä ei"! Ikääkin alkaa olla päälle 50. Voitaisinko tuollainen nykyaikainen masennus nimetä vaikka Marie Antoinette-masennukseksi tai syndroomaksi, eli kun halutaan olla luksusprinsessa vaikkei ole rahkeita siihen?
Minun työkaveri väittää olevansa masentunut, jättää kaikki työt minulle ja toiselle kollegalleni, käy sanomassa lääkärille että vetää kohta ranteet auki tai jotain muuta sellaista josta reagoivat, saa aina 2 vkoa stressi- ja masennuslomaa kuukaudessa ja lähtee työpaikalta niin voitonriemuisen näköisenä että ette voi kuvitellakaan joka kerta kun onnistunut saamaan vapaata ja jos ei saa heti niin pitää kamalaa meteliä ja haukkuu kaikkea ja kaikkia ääneen kiukuspäissään, paiskoo tavaroita ja tämän jälkeen onnistuu jälleen saamaan muutaman päivän kun on ollut "hankala" muille.
Tämä on ärsyttävintä: laittaa silti Facebookiinsa ja blogiinsa päivityksiä joissa käy ostelemassa vaatteita ja huonekaluja eli "katsokaas kun kiersin tänään nämä kaupat ja nämä kaikki ihanuudet tarttuivat mukaan" sillävälin kun me muut tehdään niskat limassa hänen töitään, niin hän nostaa palkkaa ja pitää lomaa! Kehtaa vielä väittää että on kaikki paikat kipeänä ettei pysty olla kevyehkössä toimistotyössä mutta pystyy istua monta tuntia autossa ja rampata monta tuntia kaupungilla ostoksilla, kasseja raahaten!
Kai me muut ollaan tyhmiä kun ei tehdä samaa, mutta sen verran tunnollisia ettei kehdata alkaa "masentuneiksi ja stressaantuneiksi" jotta saadaan ylimääräistä lomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinkakohan moni suomalainen on näennäismasentunut ja oikeasti masentunut?
Voisiko jopa olla että puolet liioittelee tilaansa saadakseen sillä jonkin päämäärän (sairaseläke, ylimääräistä vapaata)?
Vai halutaanko olla masentuneita koska se on jotenkin muotia? Aiemmin oli hienoa olla allerginen kun oli niin hieno ulkomainen sana, nyt on hienoa ja niin amerikkalaista sanoa olevansa depressiivinen?
[quote author="Vierailija" time="02.09.2013 klo 12:40"]
Kuinkakohan moni suomalainen on näennäismasentunut ja oikeasti masentunut?
Voisiko jopa olla että puolet liioittelee tilaansa saadakseen sillä jonkin päämäärän (sairaseläke, ylimääräistä vapaata)?[/quote]
Suuri osa masentuneista sinnittelee työelämässä mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työssä masentunutta helposti syyllistetään sairaslomalla olosta. Pomo syyllistää kun tulee kalliiksi, työkaverit syyllistävät koska työt kaatuvat heidän niskaansa kun sijaista ei saa. Masentunut syyllistää lisäksi itseään. Että en menisi yleistämään että työssäkäyvien masentuneiden masennus on ymmärrettyä ja hyväksyttyä.
Työttömiä syyllistetään siitä että heillä ei ole töitä ja he elävät toisten, niiden kuuluisien veronmaksajien, rahoilla. Työtön kokee olevansa arvoton koska ei tuo yhteiskunnalle oikeastaan mitään. Ja silti tilanne ei ole omaa syytä, sille ei välttämättä voi mitään.
Minulla on pitkä masennushistoria, eikä se oikeastaan ole liittynyt suoraan elämäntilanteeseen. Pahin masennusvaihe oli kuitenkin siinä vaiheessa kun minulta meni kaikki tulot. Valvoin yötä päivää miettien miten helvetissä pärjään. Sain sydänoireita (olin parikymppinen), ihan vaan valvomisesta ja stressistä. Joten ymmärrän erittäin hyvin työttömien masennusta. Toisaalta minulla on ollut myös taloudellisesti turvatussa tilanteessa ylisuorittajan masennusta kun tekemistä oli aivan liikaa yhdelle ihmiselle.
Kuitenkin taipumukseni masennukseen johtuu luonteestani (perfektionistinen ja siinä mielessä ylpeä että tahtoo tulla omillaan ja itsenäisesti toimeen) ja traumaattisista lapsuuskokemuksista.
Mulla on sellainen kokemus, että osa lääkäreistä muista ammatti-ihmisistä suhtautuu tosi nihkeästi työttömän masennukseen. Vihjataan, että mee töihin niin alkaa tuntua paremmalta, kun omanarvontunto kasvaa (siis lääkärisedän arvostus mua kohtaan nousee, minä kuulen). Vaikka diagnoosina olisi vaikea masennus. Ei kirjoiteta sairaslomaa, koska ei ole "oikeissa" töissä. Koska se, mitä työtön puuhailee siellä harjoittelussa, on niin leppoisaa, oikeestaan ihan terapiaa.
Osa kohtaa ihmisen ihmisenä. Masennus on niin pirun hankala sairaus, ja sitä pahentaa nää tekomasentuneet ihmiset, jotka yrittää huojata itselleen saikkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.09.2013 klo 12:41"]
[quote author="Vierailija" time="02.09.2013 klo 12:40"]
Kuinkakohan moni suomalainen on näennäismasentunut ja oikeasti masentunut?
Voisiko jopa olla että puolet liioittelee tilaansa saadakseen sillä jonkin päämäärän (sairaseläke, ylimääräistä vapaata)?[/quote]
Suuri osa masentuneista sinnittelee työelämässä mukana.
[/quote]
Niinpä. Ihan jo siksikin, että olisi varaa maksaa terapiasta. Julkiselta puoleltahan ei saa muuta kun lääkkeitä ja lomakkeita...
[quote author="Vierailija" time="02.09.2013 klo 12:48"]
Mulla on sellainen kokemus, että osa lääkäreistä muista ammatti-ihmisistä suhtautuu tosi nihkeästi työttömän masennukseen. Vihjataan, että mee töihin niin alkaa tuntua paremmalta, kun omanarvontunto kasvaa (siis lääkärisedän arvostus mua kohtaan nousee, minä kuulen). Vaikka diagnoosina olisi vaikea masennus. Ei kirjoiteta sairaslomaa, koska ei ole "oikeissa" töissä. Koska se, mitä työtön puuhailee siellä harjoittelussa, on niin leppoisaa, oikeestaan ihan terapiaa.
Osa kohtaa ihmisen ihmisenä. Masennus on niin pirun hankala sairaus, ja sitä pahentaa nää tekomasentuneet ihmiset, jotka yrittää huojata itselleen saikkua.
[/quote]
Itse olen myös mielenterveyskuntoutujana kuullut yllättävän paljon sitä, että työ parantaisi mun elämänlaatua ja masentuneisuutta. Lisäisi kuullemma elämän miellekkyyttä. Valitettavasti olen ollut 3 eri työssä, viimeisin on ollut kuntouttava työtoiminta (6h/5pv viikossa) ja olen jokaisessa väsähtänyt ja saanut paljon sairaspoissaoloja. Kela lopetti työtoiminnan liiallisten poissaolojen vuoksi. Kuntoutus loppui vuoden alussa. Työvoimatoimisto on tälläkin hetkellä hiillostamassa niskaan, että töihin olisi mentävä, kun se kuullemma jouduttaa tervehtymistä! Onneksi olen saanut diagnoosin ja sitä kautta hoitoa. Mun oloa kun ei aiemmin otettu tosissaan ollenkaan ennen kun sain lähetteen mielenterveystoimistoon.
Niinpä. Hyvä huomio. Olen kauhulla lukenut täällä ihmisten asenteita. Vielä kauhummalla huomannut, etteivät kirjoittajat edes tajua olevansa asenteellisia.