Lue keskustelun säännöt.
En kestä lastani! :'(
27.08.2013 |
Minulla on kohta 10-v poika ja minun on vaikea sietää sitä, että poika on juuri se luokaltaan, joka jää ilman kaveria, pyörii kotona pikkuveljen kanssa iltapäivät jne. Luokkakavereilla on omat menonsa koulun jälkeen ja poikaa ei oteta niihin mukaan eikä poika enää edes kauheasti kenellekään soittele ja kysele kaveria, kun ei kenellekään kuitenkaan sovi. Välitunneilla kai pääsee mukaan leikkeihin, kun opettaja pitää niin kovaa jöötä, että kaikki on otettava leikkeihin. Koulun jälkeen ketään ei kiinnosta. Ja jos joskus kiinnostaakin niin vain silloin, kun meillä saa pelata pleikalla tms. Poikani on tosi ujo, arka ja nössö, kuka sellaisen kanssa haluaa olla? Ei kukaan, se on totuus tänä päivänä ja minun äitinä vaikea niellä. Surettaa, että hänen elämä tulee olemaan tällaista paskaa; olla aina se jonka seura ei kelpaa jne. Harrastuksissa ihan sama juttu, ei ketään kiinnosta. Mitä toivoa on lapsella, joka jää laumasta, ei mitään. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka tarvitsee toisia selviytyäkseen. Uskon, että tästä tulee seuraamaan mt-ongelmia, masennusta, ehkä päihteitä, angstinen elämä vailla iloa. Harmittaa lapsen puolesta, ei hän ole pyytänyt päästä syntymään tähän maailmaan ja kärsii nyt sitten. Minä olen äitinä menettänyt toivoni enkä jaksaisi enää millään tehdä töitä tämän asian eteen.
Kommentit (44)
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 16:28"]
Jos tuo ujous on tullut jo geeneissä, eikä siihen olla sen kummemmin puututtu, niin eipä tilanteelle voi mitään. 10v on kumminkin jo sen vertaa "vanha", että eipä sitä luonnetta noin vaan muuteta. Harrastuksiin vaan, mieluiten semmoisiin jossa voi itse kehittyä eikä tartte mennä joukkueen mukana.
T: Mestari psykologi taas
[/quote]
Mitenkähän siihen luonteeseen ois voinut puuttua ja miksi olisi pitänyt? Ajatusmaailmasi on kummallinen, jos koet,että 10-v on jo valmis paketti. Lapsen mieli on joustava ihan pitkälle nuoruuteen asti. Aivot kehittyvät yli 20-v asti ja psyyke sen mukana. En minä ainakaan ole samanlainen kuin olin 10-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä on vaikea käsittää, koska luulisi, että nimenomaan arkana ja kiusattuna tuntisit empatiaa niitä kohtaan, jotka ovat heikoilla ja vielä kun kyse on omasta lapsestasi. Etkö tosiaan näe lapsessasi mitään hyvää? Lapsi tajuaa kyllä, jos olet hänen kaverittomuuteensa pettynyt ja siitä tulee moninkertainen taakka.
Ymmärräthän, että moni lapsi valitettavasti joutuu kokemaan kiusaamista ja kaverittomuutta, mutta ne selviävät parhaiten, jotka saavat kotoaan varauksettoman rakkauden ja kannustuksen. Onnistumiset harrastuksissa auttavat myös. Älä luovuta, lapsesi on hieno ihminen sellaisena kuin on. Heijastat nyt oman itseinhosi häneen.
Ap, myös minä olin lapsena ujo ja syrjäänvetäytyvä. Lisäksi olin itkuherkkä. Minua kiusattiin koulussa, mutta en osannut puhua siitä kotona. Kuulemma olin kieltänyt kaiken, kun äiti oli kysellyt. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olen ollut melkoisen ahdistunut lapsi. Olisin ihan oikeasti tarvinnut ammattiapua, sillä soisaaliset taitoni olivat hyvin alkeelliset.
Vaikutat kovin ahdistuneelle lapsesi vuoksi, ja nyt sinusta tuntuu, että et kestä häntä. Huolesi on ihan todellinen ja varmaankin myös ihan oikeutettu. Nykyään on olemassa kaikenlaisia toimintaterapioita, jotka sopivat ujoillle ja aroille lapsille. Voisit ottaa yhteyttä koululääkäriin ja pyytää häneltä lähetteen jollekin ammatti-ihmiselle. Ehkä myös kasvatusneuvolassa osattaisiin auttaa sinua ja lastasi.
Oletko muuten ajatellut, että myös sinä voisit hyötyä ammattiauttajasta. Kävisit puhumassa kouluaikaisista ikävistä kokemuksistasi ja pääsisit vanhasta painolastista eroon. Sitten voisit jaksaa paremmin olla äiti lapsellesi.
Tsemppiä!
Usein ne ala-asteen nössöt ovat nössöjä myös yläasteella, harva pystyy tekemään sellaista täyskäännöstä, ellei sit sattumien kautta löydä semmoisia hyviä kavereita jotka hyväksyy sellaisena kuin on. Ainakin oma kokemus on tälläinen. Toisaalta murrosikä on vasta edessäpäin, niin ihmeitä voi tapahtua. mutta 24 on kyl oikeessa.
Koetapa ap erottaa itsesi ja lapsesi tunteet nyt toisistaan.
Ja kysymys sinulle: vietätkö sinä suurimman osan vapaa-ajastasi työkavereittesi kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ujo tarvitse mitään kasvatusneuvoloita ja toimintaterapiaa, vaan ympärilleen aikuisia, jotka kannustavat ja rohkaisevat lasta olla OMA ITSENSÄ.
t. opettaja
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 17:19"]
Ap, myös minä olin lapsena ujo ja syrjäänvetäytyvä. Lisäksi olin itkuherkkä. Minua kiusattiin koulussa, mutta en osannut puhua siitä kotona. Kuulemma olin kieltänyt kaiken, kun äiti oli kysellyt. Jälkeenpäin olen tajunnut, että olen ollut melkoisen ahdistunut lapsi. Olisin ihan oikeasti tarvinnut ammattiapua, sillä soisaaliset taitoni olivat hyvin alkeelliset.
Vaikutat kovin ahdistuneelle lapsesi vuoksi, ja nyt sinusta tuntuu, että et kestä häntä. Huolesi on ihan todellinen ja varmaankin myös ihan oikeutettu. Nykyään on olemassa kaikenlaisia toimintaterapioita, jotka sopivat ujoillle ja aroille lapsille. Voisit ottaa yhteyttä koululääkäriin ja pyytää häneltä lähetteen jollekin ammatti-ihmiselle. Ehkä myös kasvatusneuvolassa osattaisiin auttaa sinua ja lastasi.
Oletko muuten ajatellut, että myös sinä voisit hyötyä ammattiauttajasta. Kävisit puhumassa kouluaikaisista ikävistä kokemuksistasi ja pääsisit vanhasta painolastista eroon. Sitten voisit jaksaa paremmin olla äiti lapsellesi.
Tsemppiä!
[/quote]
Toivon, että tuolla "en kestä lastani" tarkoitat oikeasti sitä, että et kestä niitä tunteita, joita lapsesi tilanne sinussa herättää. En usko, että oikeasti haluaisitkaan vaatia lastasi ratkaisemaan sellaista tilannetta, jota et itse lapsena kyennyt ratkaisemaan? Lapsesi ei ole huono vaan tilanne on sinulle äitinä huolestuttava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 18:07"]
Ei ujo tarvitse mitään kasvatusneuvoloita ja toimintaterapiaa, vaan ympärilleen aikuisia, jotka kannustavat ja rohkaisevat lasta olla OMA ITSENSÄ.
t. opettaja
[/quote]
Totta, ujo ei tarvitse ammattiapua, mikäli hänen itsetuntonsa on kunnossa. Näin ei ollut minun kohdallani. Ap:n lapsesta en tiedä, koska en tunne häntä. Tiedän vain sen, minkä ap kertoo täällä. Ja hänen huolensa on kova.
Olet varmaan opettajana tietoinen tästä huoli-seikasta. Mikäli sinulla on huoli lapsesta, silloin on aika toimia eikä jäädä vain ihmettelemään, niin kuin käsitin puheenvuorostasi sinun tekevän. Enkä nyt tarkoita pelkästään lastensuojeluasioita vaan lapsen hyvinvointiin liittyviä asioita laajemmin.
(Tässä linkissä oli pelkästään lastensuojelusta.
http://www.spek.fi/loader.aspx?id=faff035d-1ac1-4a7a-adda-bafda934ca06
Muunkinlaista materiaalia on netissä aiheesta Huoli lapsesta, mutta en ehdi etsiä sitä nyt.)
Halusin tosiaankin kertoa omasta lapsuudestani ja rohkaista ap:ta toimimaan. Jos hän menee kasvatusneuvolaan lapsensa ja oman huolensa kanssa, asia tutkitaan. Sitten todetaan, miten tilanne on. Joko ap:n huoli oli aiheeton, ja kaikki on hyvin, mikä ihan varmasti helpottaa ap:ta, tai todetaan, että ap:n huoli on aiheellinen ja kerrotaan, millaisia tukitoimia on mahdollisuus saada tilanteeseen. Tämäkin on mielestäni parempi vaihtoehto kuin jäädä oman huolensa kanssa yksin (tai meidän AV-palstalaisten kanssa, joilta puuttuu kaikenlainen kompetenssi ihan oikeasti auttaa ap:ta hänen huolensa suhteen).
ehkä lapsesi on onnellinen? eivät kaikki halua olla porukassa? hän saattaa myös itse hakeutua mielummin tilanteen seuraajaksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä puhutaan niin kuin ujous olisi suunnilleen yhtä paha asia kuin jo ihminen on sarjamurhaaja. Niin kuin ujous olisi joku paha asia joka pitää kitkeä ihmisestä pois. Huh huh.
Nössöksi kutsuminen on aika loukkaavaa. Hävetkää, aikuiset ihmiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tulee mieleen, että inhoat itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ylpeä lapsestani, joka sanoo välillä: "Mä haluun olla vaan rauhassa". Hänellä on hyvä keskittymiskyky ja hän nauttii harrastuksistaan. Kiusaantuu toisinaan vilkkaista ja levottomista kavereista ja on opetellut sanomaan heille, että nyt meille ei voi tulla, jos hänestä tuntuu siltä. Hän uskaltaa nykyään suuttuakin, jos joku ärsyttää häntä. Aikaisemmin antoi kiusata itseään eikä kertonut siitä aikuisille. Vieläkin opettelemme oikeanlaista suuttumista.
Olen käynyt läpi samat tunteet kuin sinäkin. Mielestäni oma asenteeni ja hyväksyntäni lastani kohtaan ovat nykyään enemmän kohdillaan. Tilanne on kääntynyt jopa siihen suuntaan, että vilkkaammat lapset hakeutuvat mielellään lapseni seuraan, vaikka hän välillä kieltäytyykin. Iltapäivisin kaverit ovat olleet usein aika väsyneen oloisia ja villejä. Olemme opettaneet häntä kuuntelemaan itseään, että jaksaako ja haluaako oikeasti pitkän päivän ja iltapäiväkerhon jälkeen olla kavereitten kanssa. Voisi sanoa, että nykyään hänestä huokuu enemmän itsearvostusta. Itsetunto on ollut huono ja hän on herkkä ja aika epäliikunnallinen. Hän on jäänyt helposti yksin, mutta on löytänyt koulusta yhden hyvän kaverin. Kotipihalla on enemmän kavereita. Näitä itsetunto- ja kaveriasioita työstämme välillä edelleen.
Ymmärrän siis täysin tunteesi. Olen joutunut tässä kasvamaan itse.
Eiköhän ketä tahansa äitiä sureta se, että oma lapsi ei kelpaa kaverien seuraksi. Aikaisemmin lapsi on soitellut kavereille, mutta on saanut jatkuvasti pakkeja, kun ei vain kelpaa kaveriporukkaan. Nyt lapsi on luovuttanut ja tulee kotiin leikkimään pikkusisaruksen kanssa. Kaverit kelpuuttavat ap:n lapsen porukkaansa ainoastaan silloin, kun ap:n kotona saa pelata. Ei kuulosta kovin reilulta kaveriporukalta ainakaan minun mielestäni.
Tarina ei kerro, kärsiikö ap:n lapsi tästä torjumisesta. Ap kuitenkin kertoo, että hän kärsii lapsensa puolesta. Hänellä ei ole enää keinoja, joilla hän voisi auttaa lastaan.
Minä kärsin omassa lapsuudessani yksin jäämisestä. Tuntui todella kurjalta olla yksin vapaa-aikana, kun muut leikkivät kavereiden kanssa. Minulla ei ollut myöskään sellaista opettajaa, joka olisi käskenyt luokkakavereiden leikkiä kanssani. Niinpä vietin myös välituntini yksin. Vihasin välitunteja. (Oppitunneista tykkäsin, sillä siellä oli aina jotakin kivaa tiedossa. Tykkäsin oppia uusia asioita.)
Eikö tuossa ole ihan oikea huolen aihe olemassa ap:lla? Arvelen, että ap:sta tuntuu melkoisen kurjalta lukea näitä kommentteja, joissa vähätellään hänen huolenaihettaan.
Ja onko kukaan oikeasti yrittänyt miettiä, mitä ap:n kannattaisi tässä tilanteessa tehdä? Hmh!
Kerroin tuossa viestissäni mitä olemme käytännössä tehneet aika samanlaisessa tilanteessa.
t.36
Ja onko kukaan oikeasti yrittänyt miettiä, mitä ap:n kannattaisi tässä tilanteessa tehdä? Hmh!
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 19:20"]
Kerroin tuossa viestissäni mitä olemme käytännössä tehneet aika samanlaisessa tilanteessa.
t.36
Ja onko kukaan oikeasti yrittänyt miettiä, mitä ap:n kannattaisi tässä tilanteessa tehdä? Hmh!
[/quote]
[/quote]
36, niinpä olet. Kommenttisi ei ollut vielä näkyvissä, kun kirjoitin omaani.
Terveisin 37
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 18:34"]
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 18:07"]
Ei ujo tarvitse mitään kasvatusneuvoloita ja toimintaterapiaa, vaan ympärilleen aikuisia, jotka kannustavat ja rohkaisevat lasta olla OMA ITSENSÄ.
t. opettaja
[/quote]
Totta, ujo ei tarvitse ammattiapua, mikäli hänen itsetuntonsa on kunnossa. Näin ei ollut minun kohdallani. Ap:n lapsesta en tiedä, koska en tunne häntä. Tiedän vain sen, minkä ap kertoo täällä. Ja hänen huolensa on kova.
Olet varmaan opettajana tietoinen tästä huoli-seikasta. Mikäli sinulla on huoli lapsesta, silloin on aika toimia eikä jäädä vain ihmettelemään, niin kuin käsitin puheenvuorostasi sinun tekevän. Enkä nyt tarkoita pelkästään lastensuojeluasioita vaan lapsen hyvinvointiin liittyviä asioita laajemmin.
(Tässä linkissä oli pelkästään lastensuojelusta.
http://www.spek.fi/loader.aspx?id=faff035d-1ac1-4a7a-adda-bafda934ca06
Muunkinlaista materiaalia on netissä aiheesta Huoli lapsesta, mutta en ehdi etsiä sitä nyt.)
Halusin tosiaankin kertoa omasta lapsuudestani ja rohkaista ap:ta toimimaan. Jos hän menee kasvatusneuvolaan lapsensa ja oman huolensa kanssa, asia tutkitaan. Sitten todetaan, miten tilanne on. Joko ap:n huoli oli aiheeton, ja kaikki on hyvin, mikä ihan varmasti helpottaa ap:ta, tai todetaan, että ap:n huoli on aiheellinen ja kerrotaan, millaisia tukitoimia on mahdollisuus saada tilanteeseen. Tämäkin on mielestäni parempi vaihtoehto kuin jäädä oman huolensa kanssa yksin (tai meidän AV-palstalaisten kanssa, joilta puuttuu kaikenlainen kompetenssi ihan oikeasti auttaa ap:ta hänen huolensa suhteen).
[/quote]
No niin, löysin etsimäni. Varpu-hanke - se pitäisi olla tuttu myös sinulle opettajana.
http://www.oaj.fi/pls/portal/docs/PAGE/OAJ_INTERNET/01FI/05TIEDOTTEET/03JULKAISUT/VARPU.PDF
Voi pyhä lehmä. Ei lapset opi itsekseen itseluottamusta ja omanarvontuntoa, vanhemmat opettavat ne lapsilleen !!!!
Lasta kehutaan ja rohkaistaan ehkä välillä vähän potkitaan persiillekin jotta hän ymmärtää arvonsa ja kykynsä. Jokainen lapsi on ihana erilainen yksilö, vanhempien tehtävä on viitoittaa tie jolle lapsi sopii jos ei lapsi sitä itse löydä. Nyt AP:n on aika ruveta viitoittamaan sillä ylä-asteella se on jo myöhäistä ja poika putoaa johonki väliin. Poikasi on se sama jonka sinä synnytit, sama jonka tuhinaa kuuntelit silmät kosteina, sama joka ensi kerran sanottuaan "äiti" sinä itkit, sama jonka ensiaskelia odotit ja jonka juoksua pelkäsit. Älä kadota korvaamatonta aarrettasi!!!
[quote author="Vierailija" time="27.08.2013 klo 16:29"]
Ap,
ehkä se ahdistuksesi johtuukin niistä omista kokemuksistasi. Poikasi tilanne saa sinut mielessäsi palaamaan niihin omiin lapsuuden ahdistuksiisi ja nyt vain yhdistät sen tunteen poikaasi..? Yritä järkeillä asiaa tältä kannalta? Ei poikasi kuulosta mitenkään ongelmallisen yksinäiseltä kuitenkaan.
[/quote]
Tuoltahan tuo ap:n tapaus kuulostaa. Ap:na lähtisin ammattiauttajan pakeille käsittelemään omia kiusaamiskokemuksia, ehkä sitä kautta voisi suhtautua myös poikaansa ahdistumatta.