Muita joiden elämä ei mennyt ”niinkuin piti” ja suht kaikki on aivan päin peetä?

Eipä ole oikein ketään, kelle olla katkera! Ja on mulla hyviäkin asioita, esim. hyvä mies.

Välillä olen katkera ja se on ihan ok antaa senkin tunteen tulla. Sitten sen jälkeen taas keskityn muihin juttuihin.

Keskityn niihin asioihin mihin voin elämässä itse vaikuttaa ja sitä kautta pyrin tekemään elämästäni mielekästä ja oman näköistä. Eihän se helppoa aina ole, mutta eipä moni muukaan asia tässä elämässä ole.

No ei mullakaan.

Ei edes sitä miestä.

Eli paljon huonommin menee....

Mutta näkeehän niitä ihmisiä ympärillään kuitenkin. Sattuu niin perhanasti.

Ei ole vielä liian myöhäistä korjata elämän suuntaa. Asettakaa itsellenne helppoja tavoitteita ja sitä mukaa kasvattakaa intohimoa asioihin mitä osaatte ja etsikää itsestänne se rohkeus muuttaa elämää omanlaiseksenne.

Kaikki on aivan päin vittua. Haluan kuolla pois.

Mä oon tehnyt niin huonoja valitoja, etten voi itsekään uskoa miten olen voinut ajautua tähän missä nyt olen.

Olen viallinen ja missään ei ole järkeä

Ei kannata miettiä tuollaisia, että menikö jonkun "suunnitelman mukaan".

Pyrkii elämään vain mahdollisimman hyvää elämää joka päivä.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tehnyt niin huonoja valitoja, etten voi itsekään uskoa miten olen voinut ajautua tähän missä nyt olen.

Olen viallinen ja missään ei ole järkeä

Täällä huumeongelmainen. Pakko olis lopettaa. Alamäki kiihtyy vauhdilla, kun se alkaa ja antaa jatkua.

🙋🏼‍♀️🙋🏼‍♀️🙋🏼‍♀️ Vielä jaksan, koska olen suht nuori ja uskon että vielä on toivoa mutta kun 30 lähestyy en tiedä

En tiedä, "miten jaksan". Kyllä mä jatkuvasti ja päivittäin mietin, että haluaisin mielellään täältä päästä pois. Se on kuitenkin niin pelottava ja väkivaltainen päätös, että eihän sitä helposti uskalla. Lisäksi joku toivo elää sisimmässä. On kova tarve, että jonain päivänä olisi joku tässä maailmassa, että saisi aikaiseksi jotain, esimerkiksi taidetta, mikä sanoo jollekin jotain. Haluaisin tulla jotenkin ymmärretyksi ja nähdyksi vielä, saada ilmaistua minkälainen kokemus mulla on sisälläni.

- velkaa 18 000e ja osa-aikatyössä, pskassa sellaisessa, etsinyt kokoaikaista työsuhdetta jo pitkään, ei ole tärpännyt

- ei miestä

- en ole korkeakouluttautunut

- poltan tupakkaa

- ei paljoa kavereita

- mielenterveysongelmia

:( En ole katkera, mutta olen surullinen. En näe miksi olisin katkera.

Yritän uudelleen niin kauan kunnes onnistun tai henki lähtee.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, "miten jaksan". Kyllä mä jatkuvasti ja päivittäin mietin, että haluaisin mielellään täältä päästä pois. Se on kuitenkin niin pelottava ja väkivaltainen päätös, että eihän sitä helposti uskalla. Lisäksi joku toivo elää sisimmässä. On kova tarve, että jonain päivänä olisi joku tässä maailmassa, että saisi aikaiseksi jotain, esimerkiksi taidetta, mikä sanoo jollekin jotain. Haluaisin tulla jotenkin ymmärretyksi ja nähdyksi vielä, saada ilmaistua minkälainen kokemus mulla on sisälläni.

Nämä fiilikset aika lailla. Sen jälkeen kun aloin nuoruuden tyhmyyden jälkeen korjata elämääni, on pari voittoa tullut, mutta ne ovat isoon kuvaan verrattuna tosi pieniä. Vaikka miten yrittää, niin tietty osa ihmisistä jää aina epäonnistujiksi, entä jos sitä onkin yksi näistä? Ehkä silti mitä vanhemmaksi tulee, sitä pahemmalta tuntuu nimenomaan yksinäisyys. Sitäkin on vaikea korjata, kun itsellä ei ole mitään annettavaa, noista muista epäonnistumisista johtuen.

No, minä jaksan vielä toivoa, että asiat vielä kääntyisivät parempaan suuntaan. Kaikki ei enää ole korjattavissa, mutta uskon että elämällä voi olla jotain annettavaa silti. Ajattelen myös, että asiani voisivat olla vielä huonommin.

Kaikki on päin vittua. Ulosotossa, paskassa työssä, ruma, vanha ja väsynyt. Itsemurhaa mietin joka päivä.

Kaikki on päin peetä mutta syy siihen on hullu narsistivanhempi. Hakkasi ja pahoinpiteli ja tekee sitä vieläkin jos lähelle menee.

Olen aikalailla yksin, tukiverkoton, naristin vaurioittama. Järkyttävää sadistista kiusaamista ollut koko ajan. En jaksa.

Ei ole ikinä ollut mitään suunnitelmia elämässä. Mutta eipä tämä ole oikein onnistunut tämä minun pikku elämäni. Olen silti ihan onnellinen. 

No ei mennyt ihan putkeen. Näkö heikkeni jo lapsena/nuorena, joten haaveet lentäjän ammatista kaatuivat siihen. Sitten, äitini ei halunnut, että käyn lukion. Ei siitä sitten kotona asuessa mitään tullutkaan, vaikka isä yritti kannustaa. Lähdin haahuilemaan ympäri Suomea. Aina, missä asuin, katsoin paikallisen iltalukion kurssitarjontaa. Lopulta sitten sinne päädyin, ja kolmessa vuodessa sain tutkinnon kasaan. Sitten yliopistoon. 10 vuodessa maisteriksi. Gradun teon loppuvaiheessa sairastuin (fyysinen sairaus). Kun olin taas työkunnossa, oli valmistumisesta jo useampi vuosi, enkä enää saanut alani töitä. Tässä sitten olen räpiköinyt menemään. Onneksi on rakastava mies ja ihanat lapset. Heidän tuellaan jaksan. Nyt on taas uudet unelmat, mutta korona vähän hidastaa niitä. Pitää tehdä mitä tässä tilanteessa voin, päästäkseni lähemmäksi unelmaani, jotta olisin valmis ottamaan seuraavan askeleen heti, kun korona lopulta väistyy.

Sosiaalisesti kaikki on mennyt pieleen, olen päätynyt erakoksi, mutta en tiedä onko mulla tässä mitään hätää. Olen niin tottunut olemaan aina sellainen oman tiensä kulkija. Ei minulla ollut lapsenakaan montaa kaveria.

Yksinkin voi olla, jos asiat ovat muuten elämässä hyvin. Tämä tuli mieleen kun mietin mitä ongelmia muilla on, esimerkiksi taloudellisesti tai terveydellisesti.

Yksinäisyys on ikävää, mutta se ylikorostuu silloin kun elämässä on isoja ongelmia. Minullakin oli pahimman masennuksen aikana sellainen tunne, että en pärjää enää hetkeäkään yksin. Mutta tässä sitä edelleen ollaan. Ehkä vähän entistä seonneempana, mutta kuitenkin.

En väitä että raha olisi tärkeämpää kuin ihmissuhteet, mutta minulla on sentään taloudellisesti asiat hyvin, joten se on yksi stressin aihe vähemmän elämässä. Lisäksi olen terve. Mitä nyt se masennus välillä vaivaa, mutta siihenkin olen jo niin turtunut.

Yritän vain olla kiitollinen kaikesta mitä minulla on, vaikka välillä tuntuu että antaisin kaiken pois jos vain saisin rakastavia ihmisiä elämääni. Mutta eihän kaikkea voi elämältä saada, epäreilua se olisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tehnyt niin huonoja valitoja, etten voi itsekään uskoa miten olen voinut ajautua tähän missä nyt olen.

Olen viallinen ja missään ei ole järkeä

Täällä huumeongelmainen. Pakko olis lopettaa. Alamäki kiihtyy vauhdilla, kun se alkaa ja antaa jatkua.

Sun pitää tehdä se päätös, että haluat ihan oikeasti lopettaa. Ja ymmärtää sen päätöksen myötä, että sä joudut sanomaan koko edelliselle elämällesi hyvästit. Sun pitää unohtaa kaikki päihdekaverit. Tämä on se uhraus, jonka joutuu tekemään, jotta pääsee siitä kiihtyvästä vauhdista pois.

Sä oot sen päätöksen arvoinen.