Kun olit lapsi, miltä dementoitunut mummo/pappa tms tuntui sinusta?

nosto

Pelotti. Meillä oli vieläpä kokeilu, että dementoitunut äidinäiti piti ottaa meille asumaan, koska hän ei halunnut "kunnanvaivaisten taloon" eli vanhainkotiin.

Mutta ei siitä tullut mitään siitä meillä asumisesta. Kukaan ei pystynyt nukkumaan kun mamma käpytteli keppinsä kanssa yöt ympäriinsä sekavana. Lisäksi koko kodissa haisi vanhainkodilta ja virtsalta mamman pidätysvaivojen takia. Lisäksi mamma sai kaikenlaisia päähänpistoja dementiaharhojensa takia, esim. että täytyy lähteä pommituksia pakoon. Ja eksyi jopa lähikauppaan matkalla ja sitten täytyi etsiä missä hän on. Vanhainkotihan siinä oli ainoa vaihtoehto.

Mutta joo tosiaan ne dementikon jutut oli aika pelottavia... Milloin hän puhui olevansa raskaana (80-vuotias), milloin oli sota päällä ja odotti uutisia miehestään rintamalta, käski meitä lapsia erilaisiin vanhanajan maatalon kotitöihin vaikka asuimme kaupungissa jne.

ukki herätti vähän pelkoa, siis ei sellaista että olisi pelännyt sen tekevän mitään pahaa, se vaan oli jotenkin pelottava kuin ei yhtään tajunnut, mitä se puhui. Sitten piti vaan yrittää vastata jotain, vaikka ei yhtään tiennyt mitä olisi sanonut, kun ei ollut tajunnut sen jutuista mitään.

Minä luulin, että mummo on jollakin tavalla mielisairas/hullu, koska silloin ei vielä kukaan puhunut dementiasta, enkä tiennyt, mistä on kyse. En varsinaisesti pelännyt, mutta jutut tuntuivat oudoilta ja se on hiukan epämiellyttävää. Luulin, että mummo oli aina ollut samanlainen. Olihan hän ollut koko minun pienen ikäni sellainen. Se ahdisti, kun mummo alkoi joskus yllättäen itkeä jotain asiaa, mitä en ymmärtänyt. Vanhempani suhtautuivat tilanteeseen jotenkin vähätellen, mikä lisäsi hämmennystä. Heidän olisi mielestäni pitänyt selittää minulle, mistä on kyse.

Tuntui tosi pahalta kun jouduttiin aina esittäytymään mummolle, niinkuin ei olisi koskaan meitä tavannutkaan. Pahimmalta tuntui kun mummo ei tuntenut edes meidän äitiämme, siis omaa lastaan. Ei ollut varsinaisesti ahdistavaa, mutta tuntui surulliselta. Olen silti jälkikäteen ajatellen iloinen, että kävimme kuitenkin mummoa katsomassa.

Ahdistusta. Tosin kyseessä ei ollut oma mummoni, vaan tuttu. Olin ehkä noin 10v.,kun suostuttelin mökkitietä vastaan tepsutellutta mummoa palaamaan takaisin mökille. Oli matkalla kotiin. Matkaa sinne oli kymmeniä kilometrejä. Muista elävästi sen tunteen, kun itkua pidätellen yritin suostutella mummoa mukaani. Kukaan mökillä ei ollut huomannut hänen lähtöään. Hän puhui vielä tuolloin joitakin sanoja, mutta oli jo vaipoissa. Että kunto ei ollut enää kummoinenkaan. Tuo muisto ahdistaa vieläkin. Ja tajusin silloin lapsenakin, että mummoa kotona hoitanut vaari oli ihan loppu.

Mulla itselläni ei ole ollut dementoitunutta isovanhempaa, mutta oma isäni on nyt niin dementoitunut, ettei puhu enää mitään eikä tunnista ketään. 4-vuotiaani ottaa sen ihan reippaasti ja asian hyväksyen. Joskus kun hän oli 2-vuotias, jouduin opettamaan, että kun ukki kävelee hoitolaitoksessa, lapsi ei voi jäädä ukin eteen seisomaan, koska ukki kävelee vaikka lapsen yli (on niin heikossa kunnossa, että liikkuessaan ei pysty keskittymään enää mihinkään ympäristön havainnointiin). Pari samanikäistä lapseni serkkua pelkää ukkiaa , eivätkä lähde mielellään vierailulle hoitokotiin. Mun lapsi lähtee mielellään, kun siellä on reippaita muita vanhuksia, jotka jotenkin ihanasti ottaa eloisan lapsen vierailut. Lisäksi hoitokodin henkilökunta osaa pehmentää vierailuja. Jos vieraillaan esim. Kahviaikaan, saattavat antaa lapselle lasin mehua ja vaikka päivän pullaa ukin vieressä syötäväksi. 

Mummo on todella virkeä. Ollaan puhuttu lapsen kanssa, miten siihen ei voi välttämättä vaikuttaa, että sairastuu. Ja että ukki piti tosi paljon lapsista, mutta eii vahingokseen ymmärrä enää noista pienistä (eikä isoistakaan). Lapsi suhtautuu jotenkin tosi luontevasti. Joskus on kysynyt "milloin ukki kuolee?". Olen vastannut, ettei meistä kukaan odota ukin kuolemaa, vaikka hän ei paranekaan. Toivotaan vaan, että ukki ymmärtäisi meistä enemmän kuin me nyt tiedämme hänen ymmärtävän. 

Lapsi joskus kysyy "miksi pitää vierailla ukin luona?". Silloin kerron, että minäkin haluaisin, että mun lapseni vierailee luonani, jos olen joskus noin huonona, enkä itse pääse enää lapseni luokse vierailulle. 

[quote author="Vierailija" time="19.08.2013 klo 15:07"]

Mulla itselläni ei ole ollut dementoitunutta isovanhempaa, mutta oma isäni on nyt niin dementoitunut, ettei puhu enää mitään eikä tunnista ketään. 4-vuotiaani ottaa sen ihan reippaasti ja asian hyväksyen. Joskus kun hän oli 2-vuotias, jouduin opettamaan, että kun ukki kävelee hoitolaitoksessa, lapsi ei voi jäädä ukin eteen seisomaan, koska ukki kävelee vaikka lapsen yli (on niin heikossa kunnossa, että liikkuessaan ei pysty keskittymään enää mihinkään ympäristön havainnointiin). Pari samanikäistä lapseni serkkua pelkää ukkiaa , eivätkä lähde mielellään vierailulle hoitokotiin. Mun lapsi lähtee mielellään, kun siellä on reippaita muita vanhuksia, jotka jotenkin ihanasti ottaa eloisan lapsen vierailut. Lisäksi hoitokodin henkilökunta osaa pehmentää vierailuja. Jos vieraillaan esim. Kahviaikaan, saattavat antaa lapselle lasin mehua ja vaikka päivän pullaa ukin vieressä syötäväksi. 

Mummo on todella virkeä. Ollaan puhuttu lapsen kanssa, miten siihen ei voi välttämättä vaikuttaa, että sairastuu. Ja että ukki piti tosi paljon lapsista, mutta eii vahingokseen ymmärrä enää noista pienistä (eikä isoistakaan). Lapsi suhtautuu jotenkin tosi luontevasti. Joskus on kysynyt "milloin ukki kuolee?". Olen vastannut, ettei meistä kukaan odota ukin kuolemaa, vaikka hän ei paranekaan. Toivotaan vaan, että ukki ymmärtäisi meistä enemmän kuin me nyt tiedämme hänen ymmärtävän. 

Lapsi joskus kysyy "miksi pitää vierailla ukin luona?". Silloin kerron, että minäkin haluaisin, että mun lapseni vierailee luonani, jos olen joskus noin huonona, enkä itse pääse enää lapseni luokse vierailulle. 

[/quote]

Kysyin tätä oikeastaan siksi, koska niitä oman lapsen syvimpiä ajatuksia ei oikein pääse näkemään. Itse en lapsena kertonut vanhemmilleni, millaisia ajatuksia mummon sairaus herätti. En oikein osannut keskustella asiasta, mutta kuitenkin se pelotti.