Lue keskustelun säännöt.
Mitähän minä tekisin avioliitolleni?
18.08.2013 |
Meillä on menty liitossa eteenpäin vaihtelevalla menestyksellä jo vuosia. Toisaalta meitä sitoo yhteen vahva molemminpuolinen rakkaus, mutta vähän liian moni asia mättää siihen nähden.
Miehelläni on meneillään varmaan joku ikäkriisi tai mikä lienee, kun ihastuu vähän joka välissä johonkin uuteen ihmiseen. Ei siis välttämättä vastakkaiseen sukupuoleen, vaan esim. nyt on viettänyt ihan hirveästi aikaa työkaverinsa kanssa. Mulla on koko ajan sellainen tunne, etten enää ollenkaan riitä hänelle ja kahdestaan emme ole juuri koskaan. Aina mies on kutsumassa kavereita kylään. Eikä siinä mitään, mutta välillä olis ihan kiva olla vain omalla porukalla. Mies loukkaantuu, jos hänelle huomauttaa tästä.
Yhden ihastumisen yhteydessä kävi sitten niin, että lukasin miehen auki jääneen Facebook-chatin ja vaikka hän oli pelehtinyt (sanallisesti vain, mutta kuitenkin) selkäni takana, niin myös minä tein väärin. Olimme molemmat tosi tuohtuneita toisillemme ja silloin kävimme hyvin lähellä eroa. Minä kuitenkin lopulta halusin vielä yrittää ja sen seurauksena kaikki on mennyt ihan hulluksi.
Mies jäi ikään kuin pyynnöstäni vielä, mutta jotenkin asiat ovat kääntyneet niin, että minä myötäilen koko ajan ja yritän hissutella ympäriinsä niin, että en vaan suututtaisi miestä. Kuitenkin hän on ihan tosi arvaamaton koko ajan ja hermostuu pienestäkin asiasta. Lisäksi hän esitti pyynnön, että en koko ajan jauhaisi kaikista asioista ja vaatisi, että kaikesta pitää keskustella. Myönnön olevani vähän sellainen vatvoja kyllä ja se ymmärrettävästi miestä ahdistaa. Mutta nyt ollaan yht äkkiä siinä tilanteessa, että mistään ei saa puhua mitään ja mua se taas ahdistaa, kun elinehtona suunnilleen on tunteista puhuminen. Mitään kultaista keskitietä ei tunnu löytyvän...
Kuten sanoin, rakastan häntä ihan kamalasti. Luottamuksen kanssa on vähän niin ja näin, puolin ja toisin. Mua vaivaa huomionpuute ja miestä vapaudenpuute. Tämä jatkuva väntäminen väsyttää molempia. Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Luovuttaa ja erota? Vai purra hammasta ja jatkaa vielä hetki ja katsoa, jos miehen oma kriisi helpottais, että päästäis sovittelemaan tätä meidän liittoa takaisin uomiinsa?
Ero olisi hankala taloudellisesti, eikä sitä tietenkään lapsillekaan haluaisi. Ilmapiiri kotona on välillä varmasti vähän tukala, mutta toisaalta me molemmat aina selvitämme asiat ja puhumme lasten kanssa, jos heitä joku mietityttää. Heistä en aisti mitään poikkeuksellista ahdistusta. Ja jos ihan totta puhutaan, niin ajatus kaikesta siitä säädöstä, mitä avioero toisi mukanaan rasittaa ihan todella paljon enemmän, kuin ajatus tämän sekoilun jatkamisesta vielä hetken.
Luen mielelläni, jos jollekin heräsi jotain rakentavia ajatuksia.
Kommentit (22)
En yhtään ihmettele että miestä ahistaa, jos koko ajan pitää jostain tunteista jauhaa. Eihän sitä jaksa kukaan. Jatkossa ehkä kannattaa antaa miehelle vähän happea sen tunteista ja suhteesta jauhamisen sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Palasin vielä lukemaan viimeiset vastaukset. Kiitos niistä, olen jotenkin ihan liikuttunut tästä solidaarisuuden määrästä. Av:n mätämunat ei ehdi joka loveen :)
Meillähän kävi tänään sitten niin, että laitoin miehelle aamulla viestin ihan arkisista asioista ja kysyin, moneltako hän tuli kotiin yöllä (humalassa). Ihan ilman sarvia ja hampaita. Ensin tuli vastaus, että mitä mä kyttään ja heti perään anteeksipyyntö. No eipä siinä sen kummempaa, meni krapulan piikkiin.
Mutta iltapäivällä mies tuli kotiin ja näytti ihan kamalalta. Oli kuulemma miettinyt niin paljon asioita koko päivän, että ei ollut pystynyt syömään. Oli jopa oksentanut. (!) Minä ajattelin, että se iskee eropaperit pöytään. Vaan hänpä iski pöytään sellaisen anteeksipyyntöjen ryöpyn ja oli niin pahoillaan ihan kaikesta. Tajusi, ettei ollut huomioinut minua, vaan viipottanut kesän jäljiltä menemään ja oli niin liekeissä uudesta tosi kivasta duunikaverista, ettei ollut muistanut, että hänellä oli arjessaan jo tosi kiva tyyppi, jolle hän puhui koko ajan rumasti ja jätti kaikki hänen tarpeensa huomioimatta. Puhui siis minusta.
Voitte uskoa, että olin ihan hetken vaan suu auki. Pyysin anteeksi omaa melko alentavaa käytöstäni, jollaista lakeijoimiseni on kuitenkin jollain tavalla ollut ja pahoittelin, että olin tuputtanut syvällisiä keskusteluja, vaikka toinen oli nimenomaan sanonut niiden ahdistavan. Ja sitten meillä oli pitkä, hyvä, syvällinen keskustelu :) Lopulta otin riskin ja luin tämän keskustelun miehelle. Mä olin ihan satavarma, että se oli jotenkin onnistunut lukemaan tämän. Niin uskomattomalta kaikki tuntui. Ei kuulemma ollut. Alkuun hän vähän ehkä pahoitti mieltään, kun minä puin täällä meidän asioita, mutta työkavereita lukuunottamatta kaikki ystävämme ovat yhteisiä, enkä kokenut saavani heistä oikein hedelmällistä keskustelumaaperää.
Huh huh, saa nähdä, mitä nyt tapahtuu. Olemme luottavaisin mielin ja tuntuu, että monta lukkoa aukesi yhdessä hetkessä. Jospa se rakkaus sittenkin kantaisi. ap