Lue keskustelun säännöt.
Mitähän minä tekisin avioliitolleni?
18.08.2013 |
Meillä on menty liitossa eteenpäin vaihtelevalla menestyksellä jo vuosia. Toisaalta meitä sitoo yhteen vahva molemminpuolinen rakkaus, mutta vähän liian moni asia mättää siihen nähden.
Miehelläni on meneillään varmaan joku ikäkriisi tai mikä lienee, kun ihastuu vähän joka välissä johonkin uuteen ihmiseen. Ei siis välttämättä vastakkaiseen sukupuoleen, vaan esim. nyt on viettänyt ihan hirveästi aikaa työkaverinsa kanssa. Mulla on koko ajan sellainen tunne, etten enää ollenkaan riitä hänelle ja kahdestaan emme ole juuri koskaan. Aina mies on kutsumassa kavereita kylään. Eikä siinä mitään, mutta välillä olis ihan kiva olla vain omalla porukalla. Mies loukkaantuu, jos hänelle huomauttaa tästä.
Yhden ihastumisen yhteydessä kävi sitten niin, että lukasin miehen auki jääneen Facebook-chatin ja vaikka hän oli pelehtinyt (sanallisesti vain, mutta kuitenkin) selkäni takana, niin myös minä tein väärin. Olimme molemmat tosi tuohtuneita toisillemme ja silloin kävimme hyvin lähellä eroa. Minä kuitenkin lopulta halusin vielä yrittää ja sen seurauksena kaikki on mennyt ihan hulluksi.
Mies jäi ikään kuin pyynnöstäni vielä, mutta jotenkin asiat ovat kääntyneet niin, että minä myötäilen koko ajan ja yritän hissutella ympäriinsä niin, että en vaan suututtaisi miestä. Kuitenkin hän on ihan tosi arvaamaton koko ajan ja hermostuu pienestäkin asiasta. Lisäksi hän esitti pyynnön, että en koko ajan jauhaisi kaikista asioista ja vaatisi, että kaikesta pitää keskustella. Myönnön olevani vähän sellainen vatvoja kyllä ja se ymmärrettävästi miestä ahdistaa. Mutta nyt ollaan yht äkkiä siinä tilanteessa, että mistään ei saa puhua mitään ja mua se taas ahdistaa, kun elinehtona suunnilleen on tunteista puhuminen. Mitään kultaista keskitietä ei tunnu löytyvän...
Kuten sanoin, rakastan häntä ihan kamalasti. Luottamuksen kanssa on vähän niin ja näin, puolin ja toisin. Mua vaivaa huomionpuute ja miestä vapaudenpuute. Tämä jatkuva väntäminen väsyttää molempia. Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Luovuttaa ja erota? Vai purra hammasta ja jatkaa vielä hetki ja katsoa, jos miehen oma kriisi helpottais, että päästäis sovittelemaan tätä meidän liittoa takaisin uomiinsa?
Ero olisi hankala taloudellisesti, eikä sitä tietenkään lapsillekaan haluaisi. Ilmapiiri kotona on välillä varmasti vähän tukala, mutta toisaalta me molemmat aina selvitämme asiat ja puhumme lasten kanssa, jos heitä joku mietityttää. Heistä en aisti mitään poikkeuksellista ahdistusta. Ja jos ihan totta puhutaan, niin ajatus kaikesta siitä säädöstä, mitä avioero toisi mukanaan rasittaa ihan todella paljon enemmän, kuin ajatus tämän sekoilun jatkamisesta vielä hetken.
Luen mielelläni, jos jollekin heräsi jotain rakentavia ajatuksia.
Kommentit (22)
Kiitos. Yritän olla. Ja mieskin yrittää joskus. Ei hän ole ihan noin mahdoton, kuin annan tekstissä ymmärtää. Ja välillä meillä on ihan tosi ihanaa ja tuntuu, että ollaan hyvinkin samalla sivulla kaikkien asioiden kanssa. Ammattiapuun mies ei ole halukas. Kun musta tuntuu vahvasti, että tämä kaikki liittyy miehen omaan kriisiin, johon ei juurikaan halua apua multa, mutta en oikein ole ihan varma, että kuinka reunalle avioliittonsa saa ajaa oman kriisin nimissä. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikuttaa siltä ettette ole ihan tasa-arvoisia suhteessanne. Eikö mies ollut pahoillaan siitä että oli pettänyt sinua netissä, koska sitähän se oli? Minusta kuulostaa siltä että olet kynnysmattona. Älä anna kohdella itseäsi niin!
Oli toki pahoillaan ja pyysi monesti anteeksi. Sain lopulta luvan kanssa lukea kaikki chatit ja oikeasti se oli ihan viatonta flirttiä. Ongelma siinä ehkä oli se, että miehen mielestä on normaalia, joskus ihastua toisiin ihmisiin. Ja ymmärrän tavallaan sen näkökulman, ihastunhan minäkin. Mutta toisin kuin mies, minä en koe tarvetta kertoa siitä kenellekään. Tässä asiassa näkemysero hiertää eniten. Ja hankalaksi kaiken teki se, ettei minullakan puhtaita jauhoja ollut pussissa. ap
Niin siis mies kertoo ihastuksillensa olevansa ihastunut heihin?
Sinähän ymmärrät tehneesi jotain väärin lukiessasi miehen viestejä ilman lupaa, joten lähtökohta on eri.
[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 22:30"]
Oli toki pahoillaan ja pyysi monesti anteeksi. Sain lopulta luvan kanssa lukea kaikki chatit ja oikeasti se oli ihan viatonta flirttiä. Ongelma siinä ehkä oli se, että miehen mielestä on normaalia, joskus ihastua toisiin ihmisiin. Ja ymmärrän tavallaan sen näkökulman, ihastunhan minäkin. Mutta toisin kuin mies, minä en koe tarvetta kertoa siitä kenellekään. Tässä asiassa näkemysero hiertää eniten. Ja hankalaksi kaiken teki se, ettei minullakan puhtaita jauhoja ollut pussissa. ap
[/quote]
Heippa. En tiedä onko tää nyt tosi lapsellinen ehdotus mikä mulla tuli mieleen.
Koita löytää oma elämäsi, mistä nautit ja pidät hauskaa (perheen ulkopuolella) jos jompikumpi on liian itsestäänselvä hihassa roikkuja ja antaa kaiken aina anteeksi, tulee vähän sellainen "oletko vähän säälittävä" fiilis. Herätä miehesi mielenkiinto uudestaan olemalla itse vähän etäinen. äläkä pety jos tuloksia ei heti tule..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 22:35"]
Niin siis mies kertoo ihastuksillensa olevansa ihastunut heihin?
Sinähän ymmärrät tehneesi jotain väärin lukiessasi miehen viestejä ilman lupaa, joten lähtökohta on eri.
[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 22:30"]
Oli toki pahoillaan ja pyysi monesti anteeksi. Sain lopulta luvan kanssa lukea kaikki chatit ja oikeasti se oli ihan viatonta flirttiä. Ongelma siinä ehkä oli se, että miehen mielestä on normaalia, joskus ihastua toisiin ihmisiin. Ja ymmärrän tavallaan sen näkökulman, ihastunhan minäkin. Mutta toisin kuin mies, minä en koe tarvetta kertoa siitä kenellekään. Tässä asiassa näkemysero hiertää eniten. Ja hankalaksi kaiken teki se, ettei minullakan puhtaita jauhoja ollut pussissa. ap
[/quote]
[/quote]
Kertoi tälle yhdelle. Ja hänellekin samassa lauseessa, kun kertoi rakastavansa minua. Oikeastaan sillä asialla ei nyt niin kamalasti ole enää väliä, muuten kuin tämän näkemyseron suhteen, mutta se episodi oli alkusysäys tälle nykyiselle ihmeelliselle ilmapiirille. Ja myös sille, että ensimmäistä kertaa ihan aidosti ja oikeasti puhuttiin eron mahdollisuudesta ja mies oli paljon valmiimpi siihen. Muuten tuo nimenomainen ihastuminen on anteeksi annettu. Nyt tämä hiton puheisiin ja päiviin mukaan tunkeutuva työkaveri on suurempi ongelma :) Ja hän on ihan mies. Mukava ihminen, ei siinä mitään, mutta mä en jaksaisi hengata hänen kanssaan ihan koko ajan. Tänä iltana ajoin heidät kaupungille, kun en jaksanut seurustella kenenkään kanssa.
Varmaan "väärä" mielipide mutta jos miehesi oikeasti haluat pitää, esitä itsekin välimpitämätöntä. Älä ahdistele keskustelemaan, se ahdistaa miestä vaan enemmän ja ajaa vaan pois.
Sen sijaan keskity itseesi ja hommaa joitan omia menoja, tai muutoin anna ymmärtää että sullekin on elämä tarjolla jos suhde loppuu. Silloin mies vasta joutuu oikeasti miettimään haluaako menettää sinut. Muuten ne ei yleensä tajua, valitettavasti..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkä ikäisiä olette? (Tuli mieleen tuosta ikäkriisistä siis..)
[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 22:40"]
Heippa. En tiedä onko tää nyt tosi lapsellinen ehdotus mikä mulla tuli mieleen.
Koita löytää oma elämäsi, mistä nautit ja pidät hauskaa (perheen ulkopuolella) jos jompikumpi on liian itsestäänselvä hihassa roikkuja ja antaa kaiken aina anteeksi, tulee vähän sellainen "oletko vähän säälittävä" fiilis. Herätä miehesi mielenkiinto uudestaan olemalla itse vähän etäinen. äläkä pety jos tuloksia ei heti tule..
[/quote]
Olen miettinyt tuota lähestymistaktiikkaa. Ja jos mieheni olisi täysin oma itsensä, uskoisin saavani "totuudenmukaisen" reaktion. Hän joko havahtuisi ja alkaisi taas ottaa minua huomioon tai tajuaisi meidän olevan onnellisempia erillämme. Luottaisin siihen. Mutta nyt hän käyttäytyy niin oudosti, että jos minä alan sooloilla ja tehdä "typeryyksiä" pelkään hänen tekevän hätiköityjä päätöksiä, joiden takana hän ei täysin seiso. Ja koko ajan tätä kirjoittaessani tajuan paremmin ja paremmin, etten halua erota. Haluaisin vain, että asiat palautuisivat normaaleiksi. Mutta käykö niin koskaan? Tätä nykyistä minä en luonnollisestikaan loppuelämääni jaksa. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 22:44"]
Minkä ikäisiä olette? (Tuli mieleen tuosta ikäkriisistä siis..)
[/quote]
Kolmekymppisiä. ap
Olet takertuvuudellasi ja mustasukkaisuudellasi myrkyttänyt suhteenne, ja vielä törkeästi lukenut miehen yksityisiä keskusteluja ilman lupaa. Tuosta ei enää tasa-arvoista ja toimivaa suhdetta saa millään, ellei jompikumpi teistä muutu ihmisenä täysin. Eli kannattanee erota ennen kuin tilanne menee vielä rumemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 22:42"]
Varmaan "väärä" mielipide mutta jos miehesi oikeasti haluat pitää, esitä itsekin välimpitämätöntä. Älä ahdistele keskustelemaan, se ahdistaa miestä vaan enemmän ja ajaa vaan pois.
Sen sijaan keskity itseesi ja hommaa joitan omia menoja, tai muutoin anna ymmärtää että sullekin on elämä tarjolla jos suhde loppuu. Silloin mies vasta joutuu oikeasti miettimään haluaako menettää sinut. Muuten ne ei yleensä tajua, valitettavasti..
[/quote]
Tuo keskusteluasia on ihan totta. Ja minä olen aika kovasti yrittänytkin olla ahdistelematta keskusteluillani, mutta nyt ollaan siinä pisteessä, että mistään muusta kuin kauppalistasta ei saisi puhua. Heti, jos avaan keskustelun suhteestamme, tulee ihan hirveä haloo ja syyttely, että yritän taas puhua hänet suohon. (Minulla on ollut tapana tehdä niin, joten sinänsä ymmärrän reaktion.) Mutta joskus asioista on kuitenkin puhuttava, että homma ylipäänsä toimii. Mutta mies ei ole tässä valmis tulemaan yhtään vastaan. Siis yhtään. ap
Tuo että sinua pelottaa ryhtyä tämmöiseen kokeiluun, paljastaa jo omalta osaltaan myöntämäsi pelon, että tulee ero liian hätiköidyillä johtopäätöksillä. Kuitenkin arvelisin näillä tiedoilla, miestäsi ahdistavan tämän sinun täydellisen omistautumisen. Ehkä hän kaipaa tässä kriisissään vähän säpinää ja peliä, mitä tuttu ja turvallinen, aina valmiina anteeksi antamaan oleva vaimo ei nyt pystykkään tarjoamaan. Siksi kehottaisin sinua nyt ryhtymään siihen kokeiluun.. en tarkoita näillä mitään typeryyksiä.. vaan näytä aina arkena siltä, ettei ole mitään ongelmaa ja kaikki on hyvin ja onnellisesti ja sulla paljon kaikkia menoja ym. uutta kampausta. Ja jos parisuhteessa tilanne on jo tosi paha, niin ei kai kokeilemalla voi paljon hävitäkkään.. :) tsemppiä! ps. uskon, että mies kuitenkin "normaalitilassa"ja sisimmissään arvostaa tätä sinun omistautumista suhteelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi mielenkiinto on siis syystä tai toisesta jossain muualla. Toi on tosi ikävää, itsekin olen kokenut saman. Sitä jatkui meillä monta vuotta, kunnes sitten mies jäi kiinni suhteesta, joka ei ollut vielä ehtinyt edes edetä kunnolla, mutta ihan tarpeeksi, että meidän molempien piti sen seurauksena vähän miettiä suhteemme jatkoa. Hänellä oli muitakin ihastuksia noiden vuosien aikana, olen aika varma, vaikka ei asiaa ole myöntänytkään. Syytä en edelleenkään tiedä, sitä ollaan menossa terapiaan miettimään.
Joka tapauksessa mieheni tajusi tuon "suhteen" aikana jotain. Ehkä ensimmäistä kertaa hän todella joutui miettimään mitä voisi menettää minussa, ja perheessämme, ja sen jälkeen (ihme kyllä) meillä on mennyt paljon paremmin, mieheni on ollut 100% mukana suhteessamme, ja eron kyllä huomaa entiseen.
Mitään vinkkejä mulla ei sinäänsä ole, meillä minun tekemiseni eivät juurikaan tuntuneet vaikuttavan suuntaan tai toiseen. Neuvoisin keskittymään niihin asioihin, jotka tekevät sinut onnellisiksi miehestäsi riippumatta.
t. nro16
kyllä miehen kilpailuvietti viimestään siinä vaiheessa herää kun vinkeä hymy naamassa ja uusi kampaus "ilman syytä" jos ei herää, niin asiat on mennyt jo liian metsään tai mies vaistoaa, että kikkailet, eikä todellista vaaraa ole.
Kiitos asiallisista vastauksista! Vaikka ensin epäröin, kirjoittaminen kannatti. Se selkeytti omia ajatuksia ja te autoitte minua tekemään järkeviä johtopäätöksiä tilanteesta. Keskityn nyt itseeni ja omaan käytökseeni, niin suhteessa mieheeni kuin itseeni yhtä lailla. Ja keskityn pitämään arjen lapsille hyvänä. Jos tämä on mennäkseen ohi, nin kai se lopulta menee. Jos ei, niin sitten minun on löydettävä jokin muu ratkaisu. ap
Itse olen sitä mieltä että jos ja kun tilanteessa on lapsia mukana, kaikki keinot ennen eroa pitäisi katsoa läpi. Kuulostaa siltä että miehellä on tosiaan joku ohimenevä vaihe menossa. Itselläkin on vähän tuollaisesta kokemusta.
Mitä jos päättäisit että jonkun aikaa (muutama kk - puoli vuotta) et vaadi mieheltä henkisellä tasolla mitään - samalla tavalla kuin jos olisitte eronneet. Sovitte käytännön asioiden hoitamisesta ja järjestätte hommat niin että kummallakin on tasapuolisesti omaa aikaa (miehellä esim. kaverien kanssa hengaamiseen, sinulla vaikka johonkin harrastukseen tai omiin kavereihin). Ja keksit vaikka minkä harrastuksen jotta todellakaan ei käy niin että mies on ainoa jolla on omaa aikaa. Näinhän joutuisitte tekemään myös erotilanteessa. Tavallaan harjottelisitte sitä. Joko mies tajuaa että ei halua menettää perhettään tai sitten ei. Jälkimmäisessäkin tilanteessa henk koht ehkä mieluummin hankkisin itselleni ns. muuta puuhaa ja kiinnostuksen kohteita, jos sen pystyisi tekemään katkeroitumatta. Jos viha ja katkeruus voittaa, on lapsillekin varmasti ero tietysti parempi. Mutta vasta viimeisenä keinona.
[quote author="Vierailija" time="18.08.2013 klo 23:34"]
Itse olen sitä mieltä että jos ja kun tilanteessa on lapsia mukana, kaikki keinot ennen eroa pitäisi katsoa läpi. Kuulostaa siltä että miehellä on tosiaan joku ohimenevä vaihe menossa. Itselläkin on vähän tuollaisesta kokemusta.
Mitä jos päättäisit että jonkun aikaa (muutama kk - puoli vuotta) et vaadi mieheltä henkisellä tasolla mitään - samalla tavalla kuin jos olisitte eronneet. Sovitte käytännön asioiden hoitamisesta ja järjestätte hommat niin että kummallakin on tasapuolisesti omaa aikaa (miehellä esim. kaverien kanssa hengaamiseen, sinulla vaikka johonkin harrastukseen tai omiin kavereihin). Ja keksit vaikka minkä harrastuksen jotta todellakaan ei käy niin että mies on ainoa jolla on omaa aikaa. Näinhän joutuisitte tekemään myös erotilanteessa. Tavallaan harjottelisitte sitä. Joko mies tajuaa että ei halua menettää perhettään tai sitten ei. Jälkimmäisessäkin tilanteessa henk koht ehkä mieluummin hankkisin itselleni ns. muuta puuhaa ja kiinnostuksen kohteita, jos sen pystyisi tekemään katkeroitumatta. Jos viha ja katkeruus voittaa, on lapsillekin varmasti ero tietysti parempi. Mutta vasta viimeisenä keinona.
[/quote]
Erittäin viisaita sanoja! Olen tai pikemminkin olin itse siinä tilanteessa, että en vuosiin saanut mieheltäni huomiota. Mies ei halunnut keskustella mistään, mutta suuntasi omaa elämää lapsiimme ja kodin ulkopuolelle. Olin vihanen ja ahdistunut, olisin halunnut rupatella niitä näitä, puhua suoraan ongelmista, muuten vain hengailla yhdessä, maata yhdessä sohvalla jne. Mutta miehelle olin melko lailla ilmaa. Riitelykaveriksi kelpasin, aiheina esim. kotityöt. Seksi kyllä olisi kelvannut vaikka joka päivä miehelle, mikä oli suututtavaa ja jotenkin sai olon tuntumaan vielä arvottomammalta ihmisenä, persoonana.
Mietin pitkään eroa, ja olin todella valmis ihastumaan johonkuhun toiseen. Näin unia joissa rakastuin milloin kehenkin, ja aamuisin **tutti herätä arkeen, jossa elää kylmässä avioliitossa, jossa toinen haluaa vain viettää aikaa kenen tahansa muun kuin minun kanssa. Voi olla, että jos tuolloin "sopiva" ihminen olisi sattunut elämääni, olisin saattanutkin ihastua mahdollisesti kohtalokkain seurauksin. Vuoden kriiseilin todella pahasti asian kanssa. Sitten päätin, että antaa olla, eläköön ja olkoo mies niin kuin on, minä koitan elää elämääni tässä avioliitossa ihan itselleni - toki toista kunnioittaen, en esim. pettäen. Ajattelin, että jos toista ei kiinnosta seurani, en minäkään jaksa sitä ruinata, kun sillä ei ole mitään vaikutusta, paitsi se, että menetän itsetuntoni ja katkeroidun. Ajattelin, että kun liittomme on muodollisesti toimiva, lapset ja talous yhteiset, puitteet ihan mukavat verrattuna esimerkiski avioeron jälkeisiin, lapsilla turvallinen perhe, jatkan elämääni mieheni kanssa sitten asialinjalla ja yritän nauttia omasta elämästäni siinä.
Ja olen nauttinutkin. Tavannut ystäviä, harrastanut. Puhunut miehen kanssa siitä kauppalistasta ja kieltäytynyt keskustelemasta, jos hän on alkanut haastaa riitaa jostain turhanpäiväisestä. En ole myöskään vaatinut keskustelua tuntemuksistani ja (surkeasta) liittomme tilasta. Todellakin olen ajatellut, että henkisesti olemme eronneet ja elämme omaa elämäämme, mutta silti toisiimme sitoutuneet ja toisiamme kunnioittavat, ettemme halua pois toistemme luota, rikkoa lasten perhettä, suunnata energiaamme uusiin ihastumisiin. Enää en ole vuosiin edes halunnut ketään toista, enkä kovin helpolla edes huolisi ketään, vaikka ero joskus tulisikin.
Jotain kummaa on silti viime aikoina tapahtunut. Mies haluaa olla kanssani enemmän. Saattaa, kuten "vieraillekin", alkaa minullekin rupatella päivän kuulumisia, niin kuin silloin alkuaikoinamme. Olohuoneen 6 hengen sohva, joka on jo vuosia ollut liian ahdas meille molemmille, on nykyisin ihan sopiva, ja viihdymme siinä yhdessä iltaisin. Mies on myös osoittanut arkista huomiointia ja ystävällisyyttään, jopa rakkauttaan viime aikoina. Minua ei enää ärsytä se, että hän haluaa tehdä niin paljon asioita, joihin en kuulu - olenhan löytänyt oman elämän itsekin. Tunnen olevani taas erittäin sitoutunut mieheeni, vaikka emme edelleenkään puhu ja vatvo asioita joka juurta jaksain. Sen homman hoidan ystävieni kanssa, en usko että miestä voisin tässä suhteessa muuttaa. Mieskin on tehnyt selväksi, että haluaa viettää elämänsä kanssani, vaikka ilman suuria tunteenpurkauksia on esiin sen tuonut.
Olen onnellinen ajatellessani meitä yhdessä "sitten vanhana", vaikka olen varma, että tämä meidän liittomme olisi monelle kauhistus - sellaisena olisin tätä itsekin nuorempana pitänyt: pystyynkuollut käytännöllinen liitto, jossa puolisot ovat yhdessä lasten vuoksi ja tottumuksesta, sekä siksi, että elämä yhdessä tuottaa etuja, jotka erotessa menettää. Voi olla, että "tulenpalavaa rakkautta" ja sielujen sympatiaa on olemassa elämän mitan ajan joissakin liitoissa, mutta en tahdo sellaista lähteä etsimään. Sen löytäminen on niin epätodennköistä, ja siinä etsiessä voi rikkoa niin paljon muita ja itseään.
Joku varmaan väittää, että lapsetkin kärsii tällaisesta tunnekuolleesta kulissista. Olen eri mieltä. Rakastamme molemmat todella paljon lapsiamme, ja takaamme heille rauhalliset kasvuolosuhteet pysymällä perheenä yhdessä. Ei se, että liittomme on käytännöllinen ja ystävällinen, ole haitta lapsille. Ehkä he eivät näe sitä tulenpalavaa rakkautta, mutta tyytyväisen elämän kuitenkin, asian, mitä ehkä ei tarpeeksi osata arvostaa. Tuskin he vaihtaisivat kotiaan äidin ja isän kotiin sekä mahdollisiin uusiovanhempiin/sisaruskiin (ja ei, toivon että kukaan ei ota tätä kritiikkinä uusioperheitä kohtaan, en todellakaan sitä tarkoita, vaan haluan selvittää omia motiivejani avioliittossa pysymiseeni, joita ap:kin pohdiskelee).
Niin. Kehoitan minäkin ap:ta "eroamaan" nyt henkiseti miehestään, vaikka muodollisesti olisittekin avioliitossa. Mietit, mikä sinua "sinkkuna" kiinnostaisi (jokin, mistä ei avioliiton ja lasten kannalta ole haittaa), ja suuntaat sitä kohti. Anna miehen mennä menojaan - kuitenkin niin, että sinäkin saat oman aikasi mennä, tasapuolisesti. Jos ei muuta, niin "läpsystä vaihto" kotiovella.
Olen varma, että jos ap:n mies ei etsi tekosyytä erota, vaan haluaa pysyä suhteessa, hän alkaa kiinnostua ap:sta uudella tavalla jossain vaiheessa. Meillä siihen meni vuosia. Ja ap, tämä neuvo on todella sitä varten, että löytäisit elämääsi mielekkyyttä ihan itsesi tähden - ei jonain lapsellisena miehen huomionkiinnittämisyrityksenä. Mikäli liittonne kuitenkin kariutuisi, on sinulla sittenkin ehkä helpomaa, kun elämässäsi on muutakin. Jos pitäydytte perheenä, helpottaa siinäkin tapauksessa kaikkien elämä - sinun, miehesi ja lasten.
vautsi. olet tosi ymmartavainen ja 'aikuinen' suhtautumisessasi tahan tilanteeseen. sinuna lopettaisin hissuttelun ja katsoisin etta kuinka juttu toimii jos olette molemmat vaan itsenne ilman mitaan myonnytyksia. ei han oikein arvoiseltasi tunnu, mutta jos haluat lasten vuoksi yrittaa ni ala ainakaan unohda itseasi. ja jos ei se sitten toimi ni sitten ei toimi... onnea!