Sanoiko sinun vanhempasi rakastavasi sinua kun olit lapsi?

Ei. Eikä ole sanonut tähän päivään mennessä ja olen kohta 50 v. Meillä ei myöskään halailtu tai pidetty sylissä tms.

Oletko siitä huolimatta normaali

Ei sanonut eikä halailtu. Kyllä minä silti tiedän että ne rakasti ja rakastaa edelleen. Ymmärrän että tuon sukupolven ihmiset ei välttämättä ole oppineet ilmaisemaan tunteita sanoin.

Ei minullekaan ole koskaan sanottu eikä koskaan halattu. Olen 40 v. Aikuisiällä on joskus tullut sellainen olo että vanhempien tekisi mieli halata, mutta kun sellaista tapaa ei koskaan ole ollut, niin vaikea on ollut aloittakaan. Eli halaamatta on jäänyt edelleen.

Isä sanoi usein, äiti ei, mutta halasi, lohdutti ja huolehti muutenkin niin paljon että tiesin rakastavan.

Ei - ja sen huomaa minusta. Eivätkä ne sanat olisi riittäneet tekojen ja tunteen puuttuessa.

N47

Samat kokemukset kuin aplla. Isäni osoitti materiaalilla välittävänsä minusta.

Omille lapsille hoen kyllästymiseen asti rakastavani.

Eivät sanoneet, mutta halasivat, suukottivat ja pitivät sylissä eli tuli selväksi että rakastivat. Eniten siitä, kun joka välissä painottivat, että AINA saa tulla kotiin ja puhumaan äidille tai isälle. 

Kumpikaan vanhempani ei ole koskaan sanonut rakastavansa. Itse sanon sen lapselleni joka päivä.

Ajattelivat tietysti, että pärjäävät paremmin kylmässä maailmassa, kun ei turhia halita. Maailmassa on kylmää ja tunteetonta.

Parhaansa yrittivät!

Isä ei varmasti ikinä sanonut. Eikä myöskään halaillut tms. Melkein järkytyin, kun isä rippikirkon jälkeen halasi ja onnitteli. Mutta: kun erinäisten seikkojen vuoksi olen ollut pari kertaa pahassa pulassa, isä on ollut ensimmäisenä auttamassa ja tukemassa. Osoittaa rakkautensa niin. 

Eivät sanoneet. Selkäsaunoja antoivat ja moittivat ettei teistä ole mihinkään, eikä teistä koskaan tule mitään. Toisiaan kyllä halailivat ja pussailivat, liekö lapset olleet ylimääräinen riesa.

No ei tod. Ei halattu, eikä lohdutettu, saati sitten rakkaudesta löpisty. Muuten ihan turvallinen lapsuus. Ihmeen helppoa itselle on kuitenkin rakkaan ihmisen halaaminen (vaikken mikään superhalailija olekaan).

Lapsille sanon ja ilmaisen rakastavani. Parisuhteessa lapsuuden tunneköyhyys on kyllä näkynyt, on hyvin, hyvin vaikeaa olla heikko ja haavoittuva toisen edessä, on tottunut siihen, että itkut itketään yksinään, ei pidä tulla ketään rasittamaan ja pillittämään julkisesti.

Ei. Eivätkä ole vieläkään sanoneet.

N 47

Ei sellaista sanaa käytetty, ei hellitelty eikä edes ikinä kehuttu. Muuten normaali olen, mutta vaikeaa on sanoa että rakastaa. Yritän kuitenkin, vaikka väkinäistä on. Siis rakastan, mutta siihen ei ole sanoja.

Eipä ole sanottu ja mitäpä tuota valehtelemaan kun kaikesta käytöksestä näki että eivät rakasta eivät edes välitä. Omalle lapselle sanon joka kerta kun nähdään, on siis aikuinen ja asuu kaukana.

Se olii pelkkäää riitelyä koko lapsuuusaika. Onnneksi muuttivat silloin vähäksiaikaa erilleeen.

Ei ole ollut tapana sanoa suomalaisissa perheissä. Rakkautta on osoitettu muulla tavalla - jos on osoitettu.

En ole kauhean ihastunut tuohon amerikkalaisten elokuvien I love you -toistamiseen, kun sitä hoetaan rutiininomaisesti kuten suomessa tervehdyksiä moi, heippa, moikka, terve.

Jokin kultainen keskitie tähän, voi sanoa rakastavansa muutaman kerran vuodessa?

Sanoivat kyllä todella usein.

Myös silloin, kun erosivat kertoivat tuhat kertaa, että ei ole millänlailla meidän lasten vika. Melkein kyllästytti välillä. Mutta ymmärrän toki nykyään, että rakastivat meitä ja halusivat välttää meidän syyllisyydentunnot asiasta, joka ei ollut vikamme.

80-luvulla. ¨

Molemmat vanhemmat myös pitivät tärkeänä olla paljon läsnä ja kanssamme eron jälkeenkin, Olen kiitollinen siitä, että eron voi hoitaa hyvinkin ja vanhempien yhteisymmärryksessä.

Ei sanoin "rakastan sinua" mutta on sanottu rakkaaksi, kullaksi, pidetty pieneä sylissä, on halattu ja halataan edelleen jne. Huolehtiminen, teot ja katseet eivät ole jättäneet arvailujen varaan, että ovat rakastaneet aivan äärettömän paljon. Teot ratkaisevat aina eniten.

N45