Kaukana asuva ystävä hiillostaa tapaamisilla, kuinka usein te näkisitte?

Meillä on varmaan sama kaveri, kuulostaa niin hermojaraastavan tutulta. Kalenterin kanssa aina soitellaankin kun pitää sopia seuraavia treffejä. Huoh. Tsemppiä vaan.

Vastaus kysymykseesi on, että en näkisi ollenkaan. En jaksaisi tuollaista eikä yksikään ystävä ole niin ihana, että positiiviset ominaisuudet voittaisi tuon negatiivisen hyökkäävän ja päälle painavan käytöksen. Keskittyisin niihin ihmisiin joiden kanssa on likimain vain mukavaa ja rentouttavaa, sellaista kun vapaa-ajan kuuluu ollakin!

Ettekö voisi tavata ilman perheitä, jos kummallakin on mies? Itse tapaan neljän tunnin junamatkan päässä olevia lapsettomia ( tai aikuislapsellisia ) ystävättäriäni 1-2 kertaa vuodessa, joskus menen heidän luokseen yöksi (asuvat kaupungeissa, jonne minulla on muutenkin asiaa)  tai sitten tavataan pari kolme tuntia kahvilla, syömässä, viinillä. Mulla jo aikuinen lapsi.

Minä tapaan ystäviäni oikeasataan aina ilman perhettä. EI siitä juttelusta muuten mitään tule.

Minäkin tapailin jo silloin kun lapsi vielä pienempi. Mummolassa oli tai isän kanssa.

t. kakkonen

Joitakin perheitä tavataan usein, mutta silloin kummallakin osapuolella on se tunne, että tää on tosi kivaa.

Mitä jos ehdottaisit sille äidille naisten viikonloppua jossain - kylpylässä, Tallinnassa tai ihan vaan jossain kivassa kaupungissa Suomessa. Menisitten teatteriin ja syömään tms. tosin, jos yhtään rahaa ei ole käytettävissä, niin se tietysti vähän hankaloittaa. Tai mitäs jos se sun kaveri tulisi yksin teille viikonlopuksi ja menisitte kahdestaan jonnekin?

Olisiko puolessa välissä matkaa jotain kivaa paikkaa, jossa voisitte nähdä päiväseltään? Joku lasten puuhamaa tai muu koko perheen kohde? Kylpyläänkin voi mennä päiväksi ja illalla kumpikin perhe ajaa kotiin.

Miksi vaan istutte olohuoneessa sen perheen kanssa? Eikö lasten kanssa voi ja kannattaisikin lähteä puistoon riehumaan, pulkkamäkeen, uimaan jne. Silloin voisi riehuminenkin jäädä vähemmälle, kun ssaisivat purkaa energiaansa kunnolla.

Mä tapaan ystäviä perheineen, mutta en ole kohdannut oikeastaan vastaavaa ongelmaa. Lapsia pitää komentaa ja paimentaa joo, mutta kyllä siinä sivussakin juttelu ja sosialisoiminen onnistuu. Sitten, kun lapset menee nukkumaan, istutaan iltaa.

Usein keksitään jotain tekemistä, esim. ulkoillaan tai käydään jossain. Ruokaa laitellaan yhdessä.

Vitosella hyviä ideoita!

Ap täällä.

Minä näkisin todella mieluusti ilman perheitä! Ja olen ehdottanutkin usein, juuri kylpylää, risteilyä, päivää tukholmassa tai tallinnassa, ihan vain shoppailua, illanviettoa esim. ulos syömään ja vähän viihteelle, päiväretkeä kaupunkikohteeseen suomessa tai jopa tyttöjen viikonloppureissua ulkomaille. Ystävä on (muka?) innoissaan, tohkeissaan suunnittelee jne. mutta kun tosipaikka tulee, ei koskaan onnistukaan. On lapset sairaana, tuleekin töitä, miehellä töitä, lapsenvahti perui, olisi kiva nähdä lasten kanssa ja aina sama virsi. Ollaan kummejakin ristiin ja aina vetoaa, että kummilapsi haluaa nähdä ja hän haluaa nähdä omaa kummilastaan. Eli käytännössä ei kuitenkaan koskaan onnistu naisten kesken tapaaminen.

Lasten kanssa näkeminen on tuolla porukalla raskasta. Heillä on tosi villit lapset, kiukuttelevat ja mankuvat myös joka asiasta ja mitään ns. vieraskoreutta ei ole jos siellä vierailee tai ovat meillä. Ei siinä huudossa pysty mitään juttelemaan oikeasti kun koko ajan lapset keskeyttää tai pitää johonkin tappeluun mennä väliin, maanitella syömään ja nukkumaan. Ulos menokin on tylsähköä, asuvat kerrostalossa ja pihalla ei juuri hiekkalaatikkoa kummempaa ole. Heillä ei ole autoa, joten kävelymatkaa pidemmälle ei pääse ja siinä ei ole puistoja. Minun mies aina yrittää sanoa, että vahtivat lapsia illan ja lähtekääpäs naiset nyt ulos tuulettumaan. Mutta sekään ei koskaan onnistu näiden heidän sata vuotta kestävien iltarutiinien vuoksi. Kun äitiä tarvitaan...

Olen vain niin kyllästynyt lähtemään sinne tai kestitsemään heitä meillä. Siinä menee aina koko viikonloppu hermot aivan kireellä ja rentoutumisesta on turha puhua. Kaikenlisäksi lysti maksaakin vielä ja tuntuu niin ääliömäiseltä istuttaa lapset tuntikausiksi autoon, kun tiedossa ei ole mitään kivaa kuitenkaan!! tavallaan rahanmenolla ja autossa istumisella ei saa mitään kivaa vastineeksi itselleen niin siksi tuntuu raskaalta käydä siellä. Heistä viikonloppu on aina onnistunut ja kiva. Siksi ollaan aina inttämässä, että koska otetaan uusiksi.

Pelkään, että menetän kohta ystävän kokonaan kun tämä hiertää niin kovin. En kehtaa sanoa, että en jaksa heidän lapsia ja näkemistä perhekunnittain kun hän tietää, että näemme muita perheitä paljonkin juuri noin. Muiden ystäväperheiden kanssa ei ole mitään ongelmaa.

Helpottaa muuten kun saa avautua täällä :D

Ompa ikävä tilanne. Itse en yhtään tykkää siitä, että aina pitää olla tapaamisia tai kyläilyjä sovittuna, että muuten ei olla tyytyväisiä. Minulla on oman äitini kanssa vastaavaa ongelmaa. Ei olla tyytyväisiä mistään kyläilyjen/näkemisten määrästä, vaan aina pitää ruveta inttämään, että koska seuraavan kerran tulette. Kun en tiedä, niin sitten kysytään, että mitä on minäkin viikonloppuna ja lomana ja ollaan sopimassa heti tapaamista jos en siltä istumalta keksi jotain menoa. Oletetaan, että aina jos on ns. tyhjä viikonloppu, että silloin sopii nähdä. Ei ymmärretä, että ne harvat tyhjät viikonloput ovat erityisen arvossaan ja ettei silloin jaksa aina sosialisoida! Varsinkin kun on ihan sama nähdäänkö silloin, koska kuitenkin siitä alkaa heti taas jo seuraavan kyläilykerran kanssa ahdistelu :(

Joskus ei jaksaisi edes vastata puhelimeen kun tietää, että puhelusta iso osa menee siihen jäkätykseen kun nähdään äidin mielestä liian harvoin. Tämä on vain pahentunut nyt äidin tultua mummiksi. Äidin kanssa en halua välejä pilata, mutta ystävältä en tuota jaksaisi. Varmaan lopettaisin yhteydenpidon jos noin kovasti tulee stressiä.

Hei!

Etkö voisi jutella tästä asiasta ihan suoraan ystävällesi? Sinuna tekisin niin. Että seuraavalla kerralla sanoisin ihan suoraan, mutta ystävällisesti, että koet vierailut näillä katrailla liian rankaksi. Paras olisi sanoa varmaan silloin kun hän pyytää teitä sinne: ainakin itse voisin vastaavassa tilanteessa sanoa (vähän totuutta pehmentäen), että olen päättänyt nyt pitää taukoa nyt kyläilyistä, kun tuntuu niin rankalta reissata kolmen näin pienen kanssa tms. Ja vaikka senkin, että olet monta kertaa toivonut, että oikeasti lähdette kahdestaan jonnekin ja aina olet saanut pettyä. Että ajattelisit, että sinulle asia on tosi tärkeä ja toivoisit että seuraava tapaaminen on kahdestaan: tarvitset aikaa ilman lapsia.

Vedä rajasi, sinä itse päätät niistä :) Ja minullakin on aivan ihania ystäviä, joilla on lapsia. Asuvat vielä paljon kauempana, näemme noin kaksi kertaa vuodessa.

toivottavasti asia selviää! Ja selviäähän se jos haluat: sinä päätät minne menette ja kuinka usein teille tulee vieraita :)

Jotenkin jäi paha maku kirjoituksesta, et selvästikkään arvosta ystävääsi.

Ap taas

Miten niin en arvosta ystävääni?! Kai olisin välit aika päiviä sitten katkaissut jos en välittäisi tai arvostaisi.

Nimenomaan arvostaisin ystäväni seuraa ja olisin valmis jättämään lapsetkin kotiin, hoitoon miehelle tai jopa jollekin muulle, jotta saataisiin ystävän kanssa sitä laatuaikaa yhdessä. Hoidettua sitä ystävyyttä ja pidettyä hauskaa. Siis oikeasti hauskaa!

Mutta mulla ei ole hauskaa enää koskaan kun nähdään. Näkeminen tuntuu uuvuttavalta ja velvollisuudelta. En koskaan saa edes itse määritellä milloin jaksaisin tai haluaisin taas nähdä kun toinen ehtii aina ensin tivaamaan. Silloin se tuntuu siltä, että on myönnyttävä ja velvollisuus nähdä :( Siis helpommalla pääsee kun antaa vain jonkun viikonlopun periksi, muuten se loputon kysely jatkuu ja jatkuu... Mutta oikeasti montako kertaa on ns. normaalia nähdä vuodessa? Jos asutaan kaukana niin eikö pitäisi hyväksyä ettei silloin jatkuvasti voi nähdä tai olla työn alla seuraavan tapaamisen sunnittelu? Eikö vaikka 2x vuodessa olisi ihan ok?

Totta on, että en arvosta näitä yhteisiä perhetapaamisia. Ne on rasittavia. Ystävä on ihan eri ihminen perheensä seurassa, kireä ja nuutunut. Lapset käy hermoille, tiuskii heille ja miehelle. Ei jaksa kuunnella eikä keskittyä jutteluun. Ilmapiiri on levoton ja kireä. Me mieheni kanssa istumme sitten katselemassa tätä sirkusta ja ihmettelemme mitä järkeä taas oli nähdä... Tai vielä parempaa, juoksemme viikonlopun omien lasten lisäksi heidänkin lasten perässä. Kahdestaan ollessa ystävä sen sijaan on entinen itsensä. Mutta kun ei oikein koskaan päästä enää kahden minnekään.

Hyvä idea oli tuo, että vetoa lapsiin ettei pitkät reissut nyt onnistu. Mutta... En voi sanoa ettei lasten kanssa oikein nyt pysty matkustamaan, koska me reissaamme muutenkin paljon pitkiä välimatkoja. En halua valehdella ja peitellä meidän menemisiä, menee vielä rasittavammaksi jos pitää ruveta peitetarinoitakin keksimään. Tuttavia asuu paljon kaukana ja näistäkin aina tulee ystävältä kateellista jupinaa jos tietoon tulee, että ollaan muualla kuitenkin käyty kun heidän luona vierailusta on aikaa. Muita perheitä on mukava nähdä ihan perheinä lasten kera kun niissä vierailuissa on muutakin järkevää ja mielekästä sisältöä ja ymmäretään järjestää aikaa myös aikuisten rauhalliselle omalle ajalle ja rentoutumiselle!

Mitä jos laittaisittekin omat lapsenne hoitoon ja kävisitte miehen kanssa kahdestaan? Muuttaisiko tilannetta yhtään rauhallisemmaksi? Jos kokeilisi ihan ilmoittamatta mitään etukäteen, että lapset jäivätkin tältä reissulta.

Tuollainen vierailu olisi ihan helvettiä!! Missä te edes nukutte siellä, jossain siskonpetissä? Fuck mikä nautinto, kun kotona olis omakin sänky...

Mä en siis missään tapauksessa vierailisi tuolla kuin max. kerran vuodessa ja me oltaisiin hotellissa yötä.

Mulla on ystävä kahden tunnin ajomatkan päässä, nähdään ehkä viidesti vuodessa, hän tulee meille lastensa kanssa tai minä menen hänen luokse yleensä ilman omia lapsiani. Jos yövytään siellä lasten kanssa, menemme hotelliin.

Jos tuntuu väkinäiseltä niin miksi sitä pitäisi. Sano että olisi kiva nähdä SEURAAVAN KERRAN sitten kun saatte järjestettyä tapaamisen ilman lapsia. Käyvätkö he koskaan teillä?

Kyllä tuo kuulostaa vähän puolueelliselta kieltämättä että teillä on kotona rauhallista mutta heidän lapsensa riehaannuttavat koko lapsikatraan. Ehkä heilläkin on ihan rauhallista muuten, mutta sitten kun tapaa ikätovereita niin meno yltyy.

Ehkä ystäväsi mies ei ole ollut lasten kanssa keskenään tai ei halua tai ystäväsi ei luota että miehensä pärjää lasten kanssa. Tai sitten hän on niin mökkiytynyt, että tuntee ettei häntä ole enää olemassa ilman lapsia, eikä tiedä mistä sitten puhuisi. Kuulostaa kyllä siltä että ystäväsi tarvitsisi aikuistenkeskistä seuraa, niin hyvää kuin se lapsille tekeekin leikkiä toistensa kanssa.

Miksi ystävällesi yksin lähteminen on niin vaikeaa? Ripustautuuko hän itse lapsiin ja luulee, että miehensä ei pärjää lasten kanssa ilman häntä? Vai onko miehessä oikeasti jotain vikaa? Onko hän kykenemätön hoitamaan lapsia? Tai joku vätys, joka ei vaan pysty?

Miehesi on tehnyt hienosti ehdottaessaan, että miehet hoitaisivat lapset ja menkää te naiset jonnekin tuulettumaan. Kuulostaa oudolta, että sekään ei käy ystävällesi. Onko hän niitä äitejä, jotka itse tekevät itsestään korvaamattoman?

Kun hän seuraavan kerran ehdottaa tapaamista, niin sano suoraan (mieti sopivat sanat valmiiksi), että et kestä sitä lasten tappelua ja riehumista ja että haluat, että tapaaminen suunnitellaan jotenkin toisin kuin ennen. Vaikka perheellä ei kauheasti olisi rahaa käytettävissä, niin aina voi lähteä edes ulkoilemaan, tehdä hiihtoretken tai mennä metsäretkelle tms.

Käykö tämä perhe teillä kylässä? Etkö voi sanoa jo etukäteen, että me ollaan suunniteltu ohjelmaa, mennään sinne ja sinne sitten lauantaina, kun tuutte tänne.

Kuulostaa, ettei ystävälläsi ole muita ystäviä. Ehkä on yksinäinen ja siksi kaipaa teidän seuraa. Ja ehkä muutenkin viettää kaiken ajan lasten kanssa (ei harrastuksia?) ja on niin tottunut siihen, ettei osaa enää ottaa sitä omaa aikaa ja lähteä ilman lapsia?

Mä en harrastaisi tuollaista pakkokyläilyä kuin sisaruksen kanssa.

Olipa tänne tullut vastauksia. Aika moni oli osunut ihan oikeaan. Ystävällä ei ole paljon kavereita ja varsinkaan perhetuttuja, kai siksi niin kiivaasti haluaa tavata.

Mietin tutoa asennettani heidän perheeseen ja lapsiinkin. Kyllä varmaan edelleen olen puolueellinen vähän jos sanon, että kyllä siellä vaan on ihan eri meininki kuin meillä ja siksikin se käy niin kovasti hermoille. Meillä lapset tottakai riehuu ja on lapsia, mutta ei noin paljon. Tottelevat myös kun sanoo tai ärähtää, nämä eivät. Tiedän sen myös siitä, että ei ystävä voi edes puhelimessa puhua ennen kuin lapset ovat nukkumassa, koska se on sitä jatkuvaa huutoa ja komentamista koko puhelun ajan. Tai siis ei hän varmaan näe asiaa ongelmana, mutta minä en jaksa soitella päiväsaikaan. Tuntuu typerältä selittää omia asioita kun toinen kommentoi vain hmm, joo, ei, aha ja huutelee väliin lapsille, on ihan muissa maailmoissa. Taustalla kuuluu hirveä huuto ja riehuminen.

Joku ehdotti, että laittakaa lapset hoitoon ja menkää yllärinä ilman lapsia. En halua lähteä varsinkaan ilman lapsia sinne ja tuhlata tuollaista luksusiltaa siihen, että toisten lapset nahistelee lahkeissa kiinni!! Ei kiitos, ei missään nimessä. Ei meillä ole niin usein mahdollista saada lapsia muualle hoitoon, että uhrattaisiin se tuollaiseen :-/

Miehessä ei ole mitään vikaa, on ihan normaali ja luotettava mies. Ollut mukana lastenhoidossa alusta asti, osaa kyllä lapset hoitaa. Mutta sitli jostain syystä ystävä ei saa lapsia jätettyä hänelle. Onko se sitten sitä, että kun perhetuttuja ei heillä juuri ole niin halutaan kynsin hampain leikkiä sellaista meidän kanssa? Viettää näitä "idyllisiä" perhetapaamisia??

Olen sanonut monen monta kertaa, että nyt ei ole vapaita viikonloppuja paitsi se yksi ja se ollaan perheen kanssa. Vastaus on marttyrisointia, että jaahas, katsotaan sitten pääsiäisen aikaan joskus jos teille sopisi... Ilmeisesti heillä on vapaata aikaa paljon ja eivät ymmärrä mitä se on kun joka vkoloppu on täynnä. Siitä se tapaamistiheyden ristiriitakin varmaan johtuu.

Kiitos siitä vinkistä, että varatkaa joku kylpyläreissu tms. ja vain ilmoittakaa heille! Taidankin alkaa toteuttaa tätä. Siis ilmoitan heille aina kun olemme lintsillä, särkänniemessä, muumimaailmassa, kahdestaan kylpylässä, risteilyllä tms. ja kutsun mukaan. Onpahan kysytty sitten niin ei tarvitse marmattaa kun ei meille koskaan sovi! Pallo on silloin heillä, että tulevatko mukaan vai eivät. Todennäköisesti eivät juuri koskaan, mutta ainakin on kysytty.

Toinen mitä tuli mieleen itselle on nämä tyttöjen illat. Olenko kamala jos alan "mainostaa" miten kiva ilta oli kun mentiin Liisan kanssa Helsinkin, Lauran kanssa Tukholmaan ja Kaisan kanssa lähdettiin Tampereelle piipahtamaan? Marian kanssa suunnitteilla Tukholman reissu, molemmat jättää tietysti lapset kotiin niin pääsee kunnolla irroittelemaan... Ja että Pariisin reissua on mietitty Ilonan kanssa sitten kun Ilonan vauva on vanhempi. Anna tuli meille ilman lapsia ja mies hoiti meidän muksut niin päästiin viettämään naisten hemmotteluiltaa, leffaan ja ulos yhdelle....Tähän mennessä olen kyllä kertonut rehellisesti näistä, mutta ehkä vähän hienotunteisesti jättänyt erityisesti hehkuttamatta tätä ilman lapsia menemistä ja kuinka kivaa oli taas kun sai rauhassa nähdä. Jotenkin olen ajatellut, että ystäväni loukkaantuu ja kokee että näen mieluummin muita ystäviäni kuin häntä tai heidän perhettä. Tottahan se toki on, mutta en haluisi pahoittaa hänen mieltään silti :(

Eipä tässä kai ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa se hyssyttely ja hienotunteisuus. Alan avoimesti kertoa miten muiden kanssa on ollut taas kivaa ja niin hilpeä ja rento tyttöjen ilta! Vetäkööt siitä omat johtopäätöksensä sitten.

Sama on probleema täällä :-( Lapsuudenystävä asuu muutaman tunnin matkan päässä ja nyt on alkanut vuosien saatossa tuntua, että ystävyydestä on muodostunut enemmän riesa kuin ilo. Kamala sanoa näin, mutta niin nyt vain on. Itsellä ei ole lapsia, ystävällä 3 pientä lasta. Aina pitäisi siellä nähdä (koska lapsetonhan aina saa matkustaa, lapsiperhe ei voi ksokaan) ja ei voisi vähempää kiinnostaa viettää viikonloppua lapsiperheen nurkissa. Me emme myöskään juuri mitään koskaan tee, notkumme siellä heillä ja ystävä hoitaa lapsia. Joskus on viikon ruokaostosten tekeminenkin jätetty viikonlopulle, vaikka hyvin on ollut tiedossa että tulen kylään. Emme lähde ilman lapsia mihinkään. En kehtaa sanoa ystävälle ettei minua voisi vähempää kiinnostaa viettää työviikon perään viikonloppua hänen lastensa kanssa puistossa, muumeja katsellen ja kurahousuja pukien. Ruoaksi makaroonimössöä koko porukalle, ei puhettakaan aikuisten kesken tehtävästä iltaruoasta ja sivistyneestä illanistumisista. Se kirpaisee kun miettii, että vaihtoehtoviikonloppuun muualla kuuluisi urheilua, teatteria, ravintolakäynteä, lukemista ja leffoja sohvalla, ystävien kanssa juoruilua, shoppailua, pitkään nukkumista, joskus baarireissujakin ja sen sellaista. Oikeasti virkistävää ja hauskaa! Näin lapsettomana kiinnostaisi kuulla, että mikä siinä on ettei mies (fiksu ja normaali isä) voi niitä lapsia hoitaa ja miksei voisi joskus tosiaan nähdä ihan ystävien kesken, ei kokonaisen holhottavan lauman kanssa? Miksi lapseton saa joustaa ja sopeutua aina perheellisten systeemeihin? Eikö vaikka joka toinen kerta voisi se perheellinen sopeutua lapsettoman elämänrytmiin ja toiveisiin nähdä ilman lapsia? Vai pitääkö vaihtaa kokonaan lapsettomiin ystäviin (+ tietysti niihin muutamiin järkeviin perheellisiin)?