Kaipaan takaisin nuoreen aikuisuuteen niin, että sattuu

Kai se on aika normaalia. Itselläni taas tuo aika oli vaikeaa ja itseni etsimistä. Kasvoin kunnolla aikuiseksi vasta pitkälle parinkymppisenä. Olen nyt 36-vuotias, 2 lapsen äiti ja elän elämäni parasta aikaa - toistaiseksi. Elämä tuntuu muuttuvan vain kivammaksi, vaikka elämän olosuhteet eivät sitä aina ole. Kuitenkin tunnen itseni niin paljon paremmin, osaan ottaa muut paremmin huomioon, olen kasvanut ihmisenä huikeasti ja eikös tässä vain paremmaksi muututa? Vuosista viisastutaan, otetaan opiksi ja kehitytään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse sinua pari vuotta nuorempi. Uskon käyväni läpi hyvin saman tyyppistä prosessia kuin sinä, mutta se ilmenee hieman eri tavoin. En haikaile nuoruutta, se on turhaa. Mutta elämännälkä on kova. Minusta se liittyy keski-ikäisyyden kynnyksellä olemiseen ja on luonnollinen reaktio. Nelikymppinen on vielä suhteellisen nuori, mutta tästä ei kyllä nuorruta enää yhtään. Elämä on tässä ja nyt ja se on rajallinen aika! Tietty elämännälkä on kehityspsykologisestikin merkityksellinen tunne aikuisuudessa. Se sisältää myös ristiriitaisten tunteiden kohtaamista: omien toiveiden ja todellisuuden välisen eron hyväksymistä. Näen sen kuitenkin myös liikkeellepanevana voimana, joka suuntaa sinua eteenpäin. Et voi saada kaikkea, mutta voit saada paljon!

Miten voisit saada vapauden tunnetta ja kokemuksia siitä, että elät täyttä elämää? Mistä haaveilet? Mistä nautit?

Itse aloitin opiskelun ja olen löytänyt mieleisen harrastuksen. Aion myös toteuttaa elämäni ensimmäisen pidemmän vaelluksen aivan yksin. Voin kuvitella miten turhauttavaa on jos elämä on jatkuvasti kiinni kumppanissa ja lapsissa. Mielestäni voisit tarvita jotain ihan omaa. Mahdollisuuksia irtautua ja voimaantua, niin kamala sana kuin se onkin :)

Hyvä että keksit yksinäisyytesi peitteeksi edes harrastuksia.

Et ole selvästikään kokenut rakkautta, puhut niin omituisesti. Oliko lapsuutesi ankea muullakin tavoin kuin että olit yksin?

Oliko sinulla molemmat vanhemmat,

millainen oli heidän keskinäinen suhteensa?

Yksin matkustaminen on rankkaa ja no, yksinäistä. Siinä on hyviäkin puolia, mutta

ei mitään sellaista, mitä ei kokisi moninkertaisena ilona rakkaan kumppanin

kanssa.

Yksin vaellukselle lähteminen on paitsi

rankkaa myös vaarallista, vaikka olisit

kokenut vaeltaja.

Olipas aika rajua ja ilkeältä tuntuvaa tekstiä. Tuli vähän paha mieli tuosta. Mikähän erityisesti ilmaisussani sai aikaan tuollaisia ajatuksia? Piti ihan miettiä että olenko muka oikeasti jotenkin ”rakkaudeton”, mutta en usko että kukaan läheisistäni voisi kuvailla minua siten. Teen todella sosiaalista työtä ja vietän paljon aikaa perheen kanssa. Minulle on aina ollut tärkeää päästä välillä vetäytymään omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. En vaan palaudu jos en pääse omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Rakkaudettomuuteen en sitä yhdistä, ehkä ennemminkin tiettyyn herkkyyteen. Siksi kai sinunkin lähestymistapasi teki kipeää.

En koe että aidosti olet huolissasi, mutta vaellan reiteillä joissa hyvin moni kulkee ”yksin”. Vaellus on myös perheen yhteinen harrastus, eikä kukaan ihmettele sitä, että nautin siitä myös yksikseni. Silloin päivämatkat, vauhti ja tauot menevät oman kunnon mukaan. Yksin vaeltaminen on ihan tavallista tässä harrastuksessa. Kuljen merkityillä reiteillä. Laavuilla saa vaihtaa muutaman sanan perheiden tai ”yksinäisten vaeltajien” kanssa.

Minulla on molemmat vanhemmat. He ovat edelleen yhdessä. Rahaa meillä ei ollut liikaa, mutta rakkautta ja huolenpitoa oli kyllä. Jokainen lapsi sai kasvaa omaksi itsekseen. En tiedä kuulostivatko sanani liian kovilta kun kirjoitin, että on ”rankkaa olla kokoajan kiinni kumppanissa ja lapsissa”. En halua joutua tuntemaan häpeää, että tunnen ja koen niin. Minulle on tärkeää että on myös niitä omia projekteja ja haaveita, joita toteuttaa. Se ei vähennä rakkauttani läheisiäni kohtaan. Ehkå päin vastoin kun on lupa olla minä. Saman tilantarpeen haluan suoda muillekin.

Meillä on eri käsitys vaeltamisesta.

Mun kokemuksen mukaan siinä mennään kartan ja kompassin kanssa, kahlataan purojen ja jokien yli, kannetaan selässä kaikki viikon aikana tarvittava. Väsytään, kastutaan, eksytään, saadaan hiertymiä, tullaan vedenottopaikalle joka onkin kuiva, saadaan kuume hyttysenpuremista, kyllästytään, innostutaan, todetaan että laavu/autiotupa onkin täynnä, unohdetaan joku varuste, korjataan rinkkaa jne.

Pimeys, uupumus ja sade yllättävät. Silloin on todella kivaa jakaa tilanne muiden kanssa, pohtia yhdessä mitä tehdään.

Mutta tietenkin jos kulkee pelkkiä teitä pitkin asia on eri. Näkemäni yksin vaeltajat ovat olleet harvassa. Yleensä he ovat olleet vähintään puoliammattilaisia tai paikallisia, jotka ovat lähteneet "vähän kävelemään".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse sinua pari vuotta nuorempi. Uskon käyväni läpi hyvin saman tyyppistä prosessia kuin sinä, mutta se ilmenee hieman eri tavoin. En haikaile nuoruutta, se on turhaa. Mutta elämännälkä on kova. Minusta se liittyy keski-ikäisyyden kynnyksellä olemiseen ja on luonnollinen reaktio. Nelikymppinen on vielä suhteellisen nuori, mutta tästä ei kyllä nuorruta enää yhtään. Elämä on tässä ja nyt ja se on rajallinen aika! Tietty elämännälkä on kehityspsykologisestikin merkityksellinen tunne aikuisuudessa. Se sisältää myös ristiriitaisten tunteiden kohtaamista: omien toiveiden ja todellisuuden välisen eron hyväksymistä. Näen sen kuitenkin myös liikkeellepanevana voimana, joka suuntaa sinua eteenpäin. Et voi saada kaikkea, mutta voit saada paljon!

Miten voisit saada vapauden tunnetta ja kokemuksia siitä, että elät täyttä elämää? Mistä haaveilet? Mistä nautit?

Itse aloitin opiskelun ja olen löytänyt mieleisen harrastuksen. Aion myös toteuttaa elämäni ensimmäisen pidemmän vaelluksen aivan yksin. Voin kuvitella miten turhauttavaa on jos elämä on jatkuvasti kiinni kumppanissa ja lapsissa. Mielestäni voisit tarvita jotain ihan omaa. Mahdollisuuksia irtautua ja voimaantua, niin kamala sana kuin se onkin :)

Hyvä että keksit yksinäisyytesi peitteeksi edes harrastuksia.

Et ole selvästikään kokenut rakkautta, puhut niin omituisesti. Oliko lapsuutesi ankea muullakin tavoin kuin että olit yksin?

Oliko sinulla molemmat vanhemmat,

millainen oli heidän keskinäinen suhteensa?

Yksin matkustaminen on rankkaa ja no, yksinäistä. Siinä on hyviäkin puolia, mutta

ei mitään sellaista, mitä ei kokisi moninkertaisena ilona rakkaan kumppanin

kanssa.

Yksin vaellukselle lähteminen on paitsi

rankkaa myös vaarallista, vaikka olisit

kokenut vaeltaja.

Olipas aika rajua ja ilkeältä tuntuvaa tekstiä. Tuli vähän paha mieli tuosta. Mikähän erityisesti ilmaisussani sai aikaan tuollaisia ajatuksia? Piti ihan miettiä että olenko muka oikeasti jotenkin ”rakkaudeton”, mutta en usko että kukaan läheisistäni voisi kuvailla minua siten. Teen todella sosiaalista työtä ja vietän paljon aikaa perheen kanssa. Minulle on aina ollut tärkeää päästä välillä vetäytymään omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. En vaan palaudu jos en pääse omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Rakkaudettomuuteen en sitä yhdistä, ehkä ennemminkin tiettyyn herkkyyteen. Siksi kai sinunkin lähestymistapasi teki kipeää.

En koe että aidosti olet huolissasi, mutta vaellan reiteillä joissa hyvin moni kulkee ”yksin”. Vaellus on myös perheen yhteinen harrastus, eikä kukaan ihmettele sitä, että nautin siitä myös yksikseni. Silloin päivämatkat, vauhti ja tauot menevät oman kunnon mukaan. Yksin vaeltaminen on ihan tavallista tässä harrastuksessa. Kuljen merkityillä reiteillä. Laavuilla saa vaihtaa muutaman sanan perheiden tai ”yksinäisten vaeltajien” kanssa.

Minulla on molemmat vanhemmat. He ovat edelleen yhdessä. Rahaa meillä ei ollut liikaa, mutta rakkautta ja huolenpitoa oli kyllä. Jokainen lapsi sai kasvaa omaksi itsekseen. En tiedä kuulostivatko sanani liian kovilta kun kirjoitin, että on ”rankkaa olla kokoajan kiinni kumppanissa ja lapsissa”. En halua joutua tuntemaan häpeää, että tunnen ja koen niin. Minulle on tärkeää että on myös niitä omia projekteja ja haaveita, joita toteuttaa. Se ei vähennä rakkauttani läheisiäni kohtaan. Ehkå päin vastoin kun on lupa olla minä. Saman tilantarpeen haluan suoda muillekin.

Meillä on eri käsitys vaeltamisesta.

Mun kokemuksen mukaan siinä mennään kartan ja kompassin kanssa, kahlataan purojen ja jokien yli, kannetaan selässä kaikki viikon aikana tarvittava. Väsytään, kastutaan, eksytään, saadaan hiertymiä, tullaan vedenottopaikalle joka onkin kuiva, saadaan kuume hyttysenpuremista, kyllästytään, innostutaan, todetaan että laavu/autiotupa onkin täynnä, unohdetaan joku varuste, korjataan rinkkaa jne.

Pimeys, uupumus ja sade yllättävät. Silloin on todella kivaa jakaa tilanne muiden kanssa, pohtia yhdessä mitä tehdään.

Mutta tietenkin jos kulkee pelkkiä teitä pitkin asia on eri. Näkemäni yksin vaeltajat ovat olleet harvassa. Yleensä he ovat olleet vähintään puoliammattilaisia tai paikallisia, jotka ovat lähteneet "vähän kävelemään".

Kuten sanottu, olen vasta nyt 4-kymppisenä menossa ekaa kertaa yksin vähän pidemmälle vaellukselle. Kartta ja kompassi kulkee aina mukana, mutta suosin tosiaan näitä tunnettuja hyvin merkittyjä kansallispuistoreittejä. En minä niitä ihan tieosuuksiksi kuitenkaan kutsuisi. Olen täysin samaa mieltä siitä, että elämässä jakaminen ja muut ihmiset ovat tärkeitä ja tekevät yleensä kokemuksista ja muistoista rikkaampia. Se, että haluan kokea asioita myös yksin, ei poista sitä. Minähän koen jatkuvasti asioita yhdessä muiden kanssa., kuten nyt vaikka kesäloman. Tiedätkö, joskus voi olla ihan yhtä tärkeää saada tehdä asioita myös itse ja itselleen. Jos et nyt ymmärrä sitä, ehkä joskus ymmärrät. Sun ei tarvitse itse tuntea eikä kokea niin koskaan, mutta sallitaan toisillemme erilaiset kokemukset, jooko. Tässä ketjussa ei nyt väännetä kuitenkaan vaelluksesta, eikä sinun tarvitse olla huolissani taidoistani, varusteistani eikä kunnostani. Vakuutan, että kaikki on ok. Aiemman arvostelusi perusteella alkaa tuntua siltä, että itselläsi on nyt vähän halipulaa ja lämmön puutetta. Ja purat sen nyt minuun ja minun haaveisiini? Olisiko aika keskittyä omiin? Kaikkea hyvää sinulle ja täytyy itsekin jatkossa paremmin vielä muistaa miten eri tavoin elämässä haasteet, kokemukset ja niiden merkitykset ihmisille avautuvat. Ehkä tähän keski-ikään voisi kuulua sen hyväksymisen opettelu, kyky sallia erilaiset näkökulmat ilman vastakkainasettelua.

kun tulin vaihdevuosiin joita on nyt jatkunut n. 6v. niin hävisi kiinnostus seksiin ja miehiin . toisaalta on ihan hyvä olotila kun ei kaipaa enää ketään tai mitään. yksin asuminenkin on ihan hyvä kun tottuu. mutta se nuoruusajan hauskuus on asia jota vielä kaipaa, ei sinänsä mitään suhdetta.

Keski-iänkriisihän se.. minulla alkoi se jo 36v:nä nyt 40:nä alkaa mennä ohi.

Ap tässä taas. Onpa mielenkiintoista keskustelua, ja pari asiaankuulumatonta kommenttia ohitin kevyesti. Tuo elämänkaaritutkimuksen tieto, että ihminen haikailisi  keskimäärin sinne 21 ikävuoden tienoille menneeseen, on tosi kiintoisa. Onkohan näin, pitääpä penkoa.

En ajattele, että minulla on tarve "johonkin omaan". Mulla on kiinnostava työ, jossa saan toteuttaa itseäni, harrastuksia, voin mennä elokuviin tai vaikka pienille ulkomaanmatkoille ystävien kanssa tai vaikka itsekseni (yksin oleminen on minulle tärkeää), toteutan itseäni opiskelemalla. Tämä kaikki siis vastapainona tavalliselle, rankalle ja ihanalle perhe-elämälle ja kivoille asioille, kuten perheen lomille tai vaikka lauantaisaunomisille. Sen enempää mitään villiyttä en kaipaa.

Mutta tuo, mitä  joku totesi itsestään, että "elän nyt elämäni parasta aikaa", ei toteudu. En elä elämäni parasta aikaa nyt, vaan elin sitä joskus. Katson taaksepäin, kyllä. En eteenpäin malttamattomana, että mitähän siellä odottaa. Se on itse asiassa kyllä kamalaa. Miksi ajattelen, että joskus ennen oli paremmin kuin nyt lasten kanssa.

Haluaisin kokea, että ennen oli ihanaa, mutta nyt on mahtavinta ikinä ja voi että mitä tässä vielä onkaan koettavana. En kuitenkaan voi kokea enää mitään nuorena, vahvana, idealistina, kaikki mahdollisuudet auki ja usko omaan itseen huipussaan.

Mitä luultavimmin, jos nyt teleporttaisit takaisin ikävuoteen 20, et myöskään eläisi elämäsi parasta aikaa. Saattaisit stressata hyvinkin tulevaisuutta ja sitä, miten elämä järjestyy. Pohtia työllistymistä ja rahan riittämistä. Kyseenalaistaa itseäsi, pitää itseäsi rumana ja vertailla itseäsi. 20-vuotiaana tosiaan kaikki ovet on auki, mutta niin on myös sinne huonompaan suuntaan, jos asioitaan ei hoida hyvin. Itse ainakin mietin paljon sitä, että jos en nyt suoriudu, niin olen ikuisesti köyhä, ruma ja yksinäinen. Ikäkriisikin kyllä painoi ja mietin paljon tulevaisuutta. Ja esimerkiksi bilettäessä ja vapaana villinä sieluna kulkiessa on myös riski hairahtua esimerkiksi huumeiden käyttöön, koska ei se 20-vuotiaan logiikka sitten olekaan niin pettämätön. Eikä kaikki teinit ole aina villejä ja vapaita. Osa kärsii mt-ongelmista, osa puurtaa opintojaan hiki hatussa.

Ja kaiken voit kokea juuri niin kuin haluat. Voit joko ajatella, että olet nyt rupsahtanut vanha akka, tai että olet vahva, optimistinen ja tulevaisuuteen katsova nainen. Aloita uusi harrastus, itsesi kehittäminen, uusi työ tai vaikka videoblogi, niin johan alkaa tuntua siltä että on uusia mahdollisuuksia vaikka kuinka. Itsetuntokin voi kasvaa vanhempana (ehkä vielä paremmin kuin nuorena aikuisena...).  Pahinta, mitä voit tehdä nyt, on pohtia kuukausitolkulla mennyttä elämää ja sitten joskus kasikymppisenä tajuta että olit vielä silloinkin ihan nuori ja kykenevä.

Luulen myös, että nyt kun koronan takia ei voi tehdä mitään, monikin miettii elämäänsä aika syvällisesti ja vähän liiankin. Kesä meni yhdellä jos toisella sisätiloissa, ei päässyt tai halunnut lähteä oikein minnekään. Johan sitä mummoutuu itse kukakin.

Tuttuja tunteita. Olen luonteeltani nostalgiaan ja haikeuteen taipuvainen, ja viime vuosina menneen haikailu on selvästi lisääntynyt.

Olen tullut siihen tulokseen, että isona syynä on se, kun tajuaa elämän rajallisuuden ja kaiken katoavaisuuden konkreettisemmin kun ikää tulee lisää.

Aika tuntuu kuluvan uskomattoman nopeasti, vuosikymmen tuntuu lähinnä parilta vuodelta. Perheenjäseniä on kuollut ja esimerkiksi omat vanhemmat ja monet itselle tärkeät lähisukulaiset ovat jo iäkkäitä. Lapsuuden maisemat autioituu ja rapistuu.

Nuoruus oli epävarmuudesta huolimatta mukavaa aikaa. Kaikki oli jännittävää, omilleen muuttaminen, opiskelut, opiskelijakämppä, seurustelu, täysi-ikäisyys, kavereiden kanssa hengailu, oma, ”aikuinen” elämä oli uutta ja kaikki vielä edessäpäin. Samanlaista odottavaa jännitystä ei enää ole kokenut sen jälkeen. Olihan sitä lisäksi itsekin nätti ja vetreä.

Asiat ovat nykyäänkin hyvin, mutta samanlainen huolettomuus ja ikuinen kuolemattomuuden tunne on mahdotonta saavuttaa. Ikääntyminen ahdistaa, erityisesti omien vanhempien kohdalla, molemmat ovat jo yli kahdeksankymmentä.

Olisi kyllä mukava silloin tällöin palata hetkeksi parikymmentä vuotta taaksepäin.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos empaattisista kommenteista, jotka antoivat ajattelemisen aihetta! Pelkäsin pelkkää nälvimistä, Aihe vapaalla kun ollaan. Mietin, että masennusta tämä varmaan on, ja ehkä alkavia vaihevuosiakin. Jotenkin tuntuu kamalalta, että katseeni/ajatukseni on koko ajan menneessä (josta siis tosiaan on jo yli kaksikymmentä vuotta!), vaikka se voisi olla tässä hetkessä ja nopeasti kasvavissa lapsissa. Pitäisi varmaankin alkaa hakea apua, sekin on niin vaikeaa.

Vielä kuulisin mielelläni lisää ajatuksia - myös siitä, mahdanko olla ajatuksineni yksin. 

Kuinka usein "normaali ihminen" miettii nuoruuttaan?

Höh ja pöh:) Eivät sun tuntemukset ole välttämättä mikään vaihdevuosioire, vaan sun luonne saattaa olla haikeuteen taipuvainen ja slaavilaistyyppinen. Koska mulle tulee täsmälleen samankaltaisia kausia, jolloin kaipaan lapsuuden onnellisia kesiä niin kovasti, että lopulta mun sydämeen sattuu:( Monesti sekin jo auttaa, kun pääsee kertomaan ajatuksistaan jollekulle, joka aidosti ymmärtää:)

T23

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä taas. Onpa mielenkiintoista keskustelua, ja pari asiaankuulumatonta kommenttia ohitin kevyesti. Tuo elämänkaaritutkimuksen tieto, että ihminen haikailisi  keskimäärin sinne 21 ikävuoden tienoille menneeseen, on tosi kiintoisa. Onkohan näin, pitääpä penkoa.

En ajattele, että minulla on tarve "johonkin omaan". Mulla on kiinnostava työ, jossa saan toteuttaa itseäni, harrastuksia, voin mennä elokuviin tai vaikka pienille ulkomaanmatkoille ystävien kanssa tai vaikka itsekseni (yksin oleminen on minulle tärkeää), toteutan itseäni opiskelemalla. Tämä kaikki siis vastapainona tavalliselle, rankalle ja ihanalle perhe-elämälle ja kivoille asioille, kuten perheen lomille tai vaikka lauantaisaunomisille. Sen enempää mitään villiyttä en kaipaa.

Mutta tuo, mitä  joku totesi itsestään, että "elän nyt elämäni parasta aikaa", ei toteudu. En elä elämäni parasta aikaa nyt, vaan elin sitä joskus. Katson taaksepäin, kyllä. En eteenpäin malttamattomana, että mitähän siellä odottaa. Se on itse asiassa kyllä kamalaa. Miksi ajattelen, että joskus ennen oli paremmin kuin nyt lasten kanssa.

Haluaisin kokea, että ennen oli ihanaa, mutta nyt on mahtavinta ikinä ja voi että mitä tässä vielä onkaan koettavana. En kuitenkaan voi kokea enää mitään nuorena, vahvana, idealistina, kaikki mahdollisuudet auki ja usko omaan itseen huipussaan.

Sanoit tämän jo.

Kyseessä on tuikitavallinen kaipuu nuoruuteen.

Lisäksi aika on kullannut muistot. Vrt. kesän kaipuu talvella. Ei silloin muista hyttysiä.

Kuulostaa myös siltä, että et ole kokenut vakavia suruja etkä menetyksiä, kun olet tyytymätön, vaikka sulla taitaa asiat olla hyvin.

Ole tarkkana, ettei parhaillaan kuluvat vuodet tuhlaannu nuoruuden haikailuun. Pian huomaat olevasi keski-ikään kaipaava eläkeläinen.

Täällä yksi 3-kymppinen, joka haikailee nuoruuden perään. Elin villit neljä opiskeluvuotta. Sinä aikana koin ensirakkauden, eron ja tapailin paria muuta tyyppiä. Nuoruusaika oli huoletonta, vapaata ja hauskaa - sellaista, mitä ei enää vaan voi saada takaisin. Silloin oli nuori ja kaunis. Sitä sanotaan, että nuorena kannattaa elää niin ei tarvitse vanhana harmitella. Mutta entä jos on elänyt niin kivan nuoruuden, että sitä kun muistelee, niin vaan masentuu nykytilanteesta? Olenhan minä vieläkin nuori, mutta nykyään ei ole enää sellaista samanlaista yhteisöllisyyttä ympärillä, mitä opiskeluaikoina. Kaikki menevät naimisiin ja hankkivat lapsia. Minua ei vaan voisi vähempää kiinnostaa. Pidän nykyisestä työstäni, pidän vapaa-ajastani ja miehestäni, mutta välillä kaikki vaan tuntuu ihan... Blaah, tylsältä, värittömältä, tasaiselta. Niin, ollapa nuori taas.

Ahdistava aikaa oli nuoruus. Sitten 21v alkoi elämä ja siitä vain parantunut. Nyt olen 42v.