Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kaipaan takaisin nuoreen aikuisuuteen niin, että sattuu
10.08.2020 |
Olen viime vuodet kaivannut takaisin nuoreen aikuisuuteen yhä enemmän, tänä kesänä ihan ahdistukseen saakka. Itken tämän ajatuksen kanssa usein. Elin ihanan ensirakkauden 17-21-vuotiaana, ja tuohon aikaan kuulunut onni ja vapaus, usko tulevaisuuteen, oli niin ainutlaatuista, etten enää koskaan voi kokea mitään sellaista. Epäilen olevani masentunut, ja osa ajatuksistani liittyy varmasti masennukseen. Se ei kuitenkaan poista niiden olemassaoloa.
Olen 43-vuotias, kolmen lapsen äiti, naimisissa ”ihan onnellisesti” jo pitkään. Mutta tuota nuoruuden elämänvaiheen onnea ja rakkautta en ole enää kokenut. Ajattelen, että en koskaan enää ole enkä tule olemaan yhtä onnellinen kuin olin silloin. Joskus mietin, että maksaisin mitä tahansa, jos voisin elää yhden nuoruuden kesän vielä kerran – jopa sen, että elämäni loppuisi sen kesän jälkeen.
En siis haikaile tietyn poikaystävän perään, vaan sen tunteen, kun olin nuori, hänen kanssaan ja elämä edessä. Olenko ainoa tällaisin fiiliksin? Miten tästä tunteesta pääsisi eroon? Miksi en voi nauttia perushyvästä elämästä ja lapsistani ja arjesta, miksi aikuisen akan pitää haikailla jotakin, mitä ei koskaan voi saada takaisin?
Kommentit (52)
Joku meditaatio tai mindfullness - harjoittelu voisi olla sinulle hyväksi. Sellainen missä ollaan tässä hetkessä ja keskitytään siihen. Auttaa usein masennuksen hoidon kanssa ja erilaisten pakkoajatusten, joita sinulla tuntuu olevan.
Oletko miettinyt mikä nykyisessä elämässä on vialla tai puuttuu?
Kyllä minäkin muistelen välillä niitä, erityisesti teiniajan tunteita, kun kaikki oli aivan ihanaa tai ihan kauheaa. Mutta sellaisella lämmöllä ja kiitollisena, että elämä on nykyään tasaisempaa ja erilaista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on ihan yleistä että nuoruutta haikaillaan. Kuuluu elämään. Ihanaa että sulla on hyviä muistoja, niitä ei pois viedä. Muistele, mutta keskity enemmän tähän hetkeen, mistä voisit saada elämääsi uutta intoa?
Onko sulla vaihdevuodet?
Ne aiheuttaa usein surua.
Ne voi olla alkamassa vaikka menkat jatkuu.
Tai ihan vain se tavallinen "Tässäkö mun elämä oli"? kriisi.
Tosin äidit ovat yleensä tyytyväisempiä ja lapset kuulemma elämän tarkoitus, että kun olet noin onneton epäilen masennusta.
Älä nyt ainakaan noiden fiilisten takia eroa.
Sitten sä vasta onneton olet.
Kiitos empaattisista kommenteista, jotka antoivat ajattelemisen aihetta! Pelkäsin pelkkää nälvimistä, Aihe vapaalla kun ollaan. Mietin, että masennusta tämä varmaan on, ja ehkä alkavia vaihevuosiakin. Jotenkin tuntuu kamalalta, että katseeni/ajatukseni on koko ajan menneessä (josta siis tosiaan on jo yli kaksikymmentä vuotta!), vaikka se voisi olla tässä hetkessä ja nopeasti kasvavissa lapsissa. Pitäisi varmaankin alkaa hakea apua, sekin on niin vaikeaa.
Vielä kuulisin mielelläni lisää ajatuksia - myös siitä, mahdanko olla ajatuksineni yksin.
Kuinka usein "normaali ihminen" miettii nuoruuttaan?
Jotain sun elämässä on vialla tai olet
masentunut.
Voi olla myös joku sairaus.
Oletko puhunut puolison kanssa ja käynyt lääkärissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minäkin tykkään usein itsekseni muistella "vanhoja hyviä aikoja" ja nuoruuden eri kausia. Nykyinen elämä on upeaa, olen tyytyväinen ja onnellinen, mutta ei se estä kivojen asioiden muistelemista. Ja olivathan ne nuoruuden tunteet välillä niin pakahduttavia. Niin suuria eivät tunteeni ole kuitenkaan olleet, että itkisin mennyttä kaivaten tai olisin valmis luopumaan elämästäni saadakseni elää yhden muinaisen kesän.
Ja kuten joku viisaasti totesi, aika kultaa muistot. Kaikki ei silloin ennenkään ollut vain ruusumatolla tanssahtelua, siellä oli myös isompia ja pienempiä piikkejä seassa. Elä rauhassa tätä hetkeä ja muistele tunteitasi, mutta älä ota niistä stressiä itsellesi. Suhtaudu niihin mukavina asioina, jotka ovat olleet ja ovat yhä muistoissasi..
On ihan ok muistella menneitä. Mäkin muistelen välillä aikaa kun lapset olivat vauvoja,muistelen nuoruutenani ihania aikoja ja seikkailuja, muistelen lapsuuteni kesiä maailman parhaan mummon kanssa ja montaa muutakin asiaa. Itken ja hymyilen. Katselen vanhoja valokuvia.
Mutta vain joskus. Elämä on nyt tässä ja nyt eletään tätä hetkeä.
Mikään ei tuo nuoruutta takaisin eikä tarvitsekaan. Nyt on nyt ja voi että mikä seikkailu se onkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kaipaan jotenkin sitä naiiviutta ja miten kaikki on mielenkiintoista ja erikoista kun muutti ekaa kertaa kotoa opiskelemaan! Olin toki silloin tosi epävarma ja ujo ja olisin maksanut mitä vaan että saisin olla jo vanhempi ja varmempi. Nyt muistelen niitä aikoja ja oli niissä jotain niin spesiaalia vaikken kyllä missään nimessä haluaisi sinne takaisin!
Sen siinä näkee, että ei kannata tehdä lapsia eikä vakiintua mikään miehenrotkaleen kanssa. Jos näitä ei tee, koko loppuelämä voi olla sitä ihanaa ja vapaata "nuoruutta" !
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tämä mitään herkkua ole. Ahdistaa hitosti, kun opintolainaa kertyy ja koulussa on vaikeaa. Ei ole varmaa, saako sitten tulevaisuudessa töitä vai ei.
t. 21v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä ihminen on tyytymätön työhönsä/parisuhteeseensa/elämäänsä kun siitä puuttuu jotain. Kuulostaa siltä että haikailet nuoruutesi perään (mikä on toki ihan normaalia) koska kaipaat jotain tiettyä siltä kaudelta: ehkä jotain itsessäsi tai ympäristössäsi?
Voisin kuvitella että juuri tuo vapaus olla on asia mikä on muuttunut aika paljon, mikäli nyt olet perheenäiti. Onko sinulla lainkaan omaa aikaa? Onko sinulla lainkaan omia harrastuksia? Puhut myös nuoruutesi tulevaisuudenunelmoinnista: onko sinulla nyt mitään haaveita liittyen tulevaisuuteen?
Voi toki myös olla että kyseessä on ihan normaali kasvuprosessi, jossa käyt läpi tulevaisuuden haastavia tunteita lastesi kasvaessa itsenäiseksi, mutta miettisin silti syvästi jos pystyisit jotenkin parantamaan omaa arkeasi tai elämääsi pienin teoin. Yleensä mitään kovin suuria liikkeitä ei edes vaadita, ehkä yksi uusi harrastus, enemmän ystävätapaamisia, tms.
Tsemppiä!
Mä kaipaan nuoruuden toiveikkuutta, mahdollisuuksia, energisyyttä, terveyttä ja ihmisiä joita ei enää ole.
Todella paljon kaipaan myös sen aikaista maailmaa ja elämäntapaa.
Nykyään on maailma on ruma, tylsä ja harmaa. Asiat ovat hankalia, ihmiset tyhmistyneet ja passivoituneet.
Onneksi en ole tämän ajan nuori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaipaan sitä aikaa kun ajan kuluksi vielä hengailtiin oikeiden ihmisten kanssa eikä vaan lääpitty älypuhelimiä tai tabletteja.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos empaattisista kommenteista, jotka antoivat ajattelemisen aihetta! Pelkäsin pelkkää nälvimistä, Aihe vapaalla kun ollaan. Mietin, että masennusta tämä varmaan on, ja ehkä alkavia vaihevuosiakin. Jotenkin tuntuu kamalalta, että katseeni/ajatukseni on koko ajan menneessä (josta siis tosiaan on jo yli kaksikymmentä vuotta!), vaikka se voisi olla tässä hetkessä ja nopeasti kasvavissa lapsissa. Pitäisi varmaankin alkaa hakea apua, sekin on niin vaikeaa.
Vielä kuulisin mielelläni lisää ajatuksia - myös siitä, mahdanko olla ajatuksineni yksin.
Kuinka usein "normaali ihminen" miettii nuoruuttaan?
Et ole yksin ajatuksinesi. Hyvin tuttuja ajatuksia. Varsinkin, jos on elänyt ihanaa aikaa rakastuneena, ja elämä kaikkine ihanine mahdollisuuksien edessä. Nuoria ja kauniita ja niin rakastuneita. Kaikki asiat tuntuvat niin raikkaita ja kauniilta, elämä paistaa. Kyllä, niin onnellinen ei enää voi olla, samalla tavalla puhtaasti. Eri tavalla kuitenkin.
Mä olin monta vuotta kotiäitinä ja nautin niistä vuosista ihan hirveästi. Elämä oli aika stressitöntä, avioliitto onnellinen, lapset suloisia ja lasten kehityksen seuraaminen oli tosi palkitsevaa. Paljon haleja ja sylissä pitämistä, elämäni ehdottomasti onnellisimmat vuodet. Tunnistan ja tunnustan tämän tosiasiana, en koskaan tule olemaan yhtä onnellinen ja välillä tunnen suurta surua siitä, että tuo aika on kokonaan ja peruuttamattomasti ohi.
Olen kuitenkin päättänyt tehdä elämästäni nytkin mahdollisimman onnellista, teen asiota joista pidän, touhuan nyt jo isojen lasten kanssa sen minkä verran heitä kiinnostaa, panostan aikaa parisuhteeseen ja miehen kanssa kahdenkeskisiin juttuihin, että kun nuorimmatkin lähtee kotoa, on meillä edelleen miehen kanssa kivaa yhdessä. Olen miettinyt maalle muuttoa kun lapset muuttaa pois, on hyvä olla edes pieniä haaveita ja suunnitelmia, joihin voi keskittyä huonoina päivinä.
Joten, et ole yksin tuon kokemuksen kanssa. Toivon pieniä ilonpilkahduksia sun elämään!
Sinulla on ihan selvästi vaihdevuodet/keski-iän kriisi. Siihen kuuluu tyhjyyden tunne ja menneen haikailu kun tajuaa että elämä on noin puolessa välissä. Normaali vaihe joka kuuluu elämään. Toisilla lievempänä ja toisilla voimakkaampana.
Se menee kyllä ohi! Yritä tehdä paljon niitä asioita jotka nykyisessä elämässä tuovat sinulle iloa. Voimia sinne ❤️
Vierailija kirjoitti:
Ei tämä mitään herkkua ole. Ahdistaa hitosti, kun opintolainaa kertyy ja koulussa on vaikeaa. Ei ole varmaa, saako sitten tulevaisuudessa töitä vai ei.
t. 21v
Opintolainaa on otettu 80-luvulta lähtien ja se on vapaaehtoista.
Mitä tulee työnsaantiin, niin se on ollut vaikeaa 90-luvulta lähtien.
Nuorilla on huomattavasti paremmat edut ja palvelut kuin muilla ikäryhmillä.
Jos 21-vuotias ei älyä kouluttautua ja osaa hankkia työtä se on sitten oma vika.
Oletko ap koskaan miettinyt hengellisiä asioita? Ehkä se on Jumala ja Hänen armonsa jota alitajuisesti kaipaat?
Alue: Aihe vapaa
Aika kultaa muistot.