Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kaipaan takaisin nuoreen aikuisuuteen niin, että sattuu
10.08.2020 |
Olen viime vuodet kaivannut takaisin nuoreen aikuisuuteen yhä enemmän, tänä kesänä ihan ahdistukseen saakka. Itken tämän ajatuksen kanssa usein. Elin ihanan ensirakkauden 17-21-vuotiaana, ja tuohon aikaan kuulunut onni ja vapaus, usko tulevaisuuteen, oli niin ainutlaatuista, etten enää koskaan voi kokea mitään sellaista. Epäilen olevani masentunut, ja osa ajatuksistani liittyy varmasti masennukseen. Se ei kuitenkaan poista niiden olemassaoloa.
Olen 43-vuotias, kolmen lapsen äiti, naimisissa ”ihan onnellisesti” jo pitkään. Mutta tuota nuoruuden elämänvaiheen onnea ja rakkautta en ole enää kokenut. Ajattelen, että en koskaan enää ole enkä tule olemaan yhtä onnellinen kuin olin silloin. Joskus mietin, että maksaisin mitä tahansa, jos voisin elää yhden nuoruuden kesän vielä kerran – jopa sen, että elämäni loppuisi sen kesän jälkeen.
En siis haikaile tietyn poikaystävän perään, vaan sen tunteen, kun olin nuori, hänen kanssaan ja elämä edessä. Olenko ainoa tällaisin fiiliksin? Miten tästä tunteesta pääsisi eroon? Miksi en voi nauttia perushyvästä elämästä ja lapsistani ja arjesta, miksi aikuisen akan pitää haikailla jotakin, mitä ei koskaan voi saada takaisin?
Kommentit (52)
Olen itse sinua pari vuotta nuorempi. Uskon käyväni läpi hyvin saman tyyppistä prosessia kuin sinä, mutta se ilmenee hieman eri tavoin. En haikaile nuoruutta, se on turhaa. Mutta elämännälkä on kova. Minusta se liittyy keski-ikäisyyden kynnyksellä olemiseen ja on luonnollinen reaktio. Nelikymppinen on vielä suhteellisen nuori, mutta tästä ei kyllä nuorruta enää yhtään. Elämä on tässä ja nyt ja se on rajallinen aika! Tietty elämännälkä on kehityspsykologisestikin merkityksellinen tunne aikuisuudessa. Se sisältää myös ristiriitaisten tunteiden kohtaamista: omien toiveiden ja todellisuuden välisen eron hyväksymistä. Näen sen kuitenkin myös liikkeellepanevana voimana, joka suuntaa sinua eteenpäin. Et voi saada kaikkea, mutta voit saada paljon!
Miten voisit saada vapauden tunnetta ja kokemuksia siitä, että elät täyttä elämää? Mistä haaveilet? Mistä nautit?
Itse aloitin opiskelun ja olen löytänyt mieleisen harrastuksen. Aion myös toteuttaa elämäni ensimmäisen pidemmän vaelluksen aivan yksin. Voin kuvitella miten turhauttavaa on jos elämä on jatkuvasti kiinni kumppanissa ja lapsissa. Mielestäni voisit tarvita jotain ihan omaa. Mahdollisuuksia irtautua ja voimaantua, niin kamala sana kuin se onkin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuo vaikuttaisi aika tavanomaiselta elämänvaihe- tai ikäkausikriisiltä. Kun elämässä tulee tasannevaihe, jolloin ei ole käsillä jotakin selkeää pyrkimystä (esim. saada opiskelut valmiiksi, löytää vakituinen/hyvä työpaikka, saada lapsuuden ruuhkavuodet hoidettua kunnialla, saada asuntoasiat kuntoon), elämä voi alkaa tuntua arkiselta puurtamiselta ilman ihmeempää ideaa ja silloin voi alkaa kaivata jännitystä ja uusia asioita elämäänsä nuoruuden tapaan. Silloin kannattaa kuulostella itseään, mitä elämältään vielä haluaisi tai mitä tarvitsisi, että sen kokisi mielekkääksi, onko jotain taiteellisia tai muita itsensä kehittämisen haaveita, opiskelua, harrastuksia, perheen yhteisiä juttuja, maailmanparantamista, yhdistystoimintaa tms. Terapiakin on erittäin suositeltavaa, minullakin on nyt 50-veenä terapiat menossa. Tutustu KELA:n kuntoutuspsykoterapioihin, jos olet työssä käyvä ihminen.
Jotkut toki jättävät puolisonsa ja lähtevät seikkailemaan ja monelle käy ihan hyvin siinä, mutta muitakin vaihtoehtoja on, se kannattaa muistaa. Omasta onnellisuudestaan kannaa pyrkiä ottamaan itse vastuu ja läheskään aina kumppani ei ole se ratkaiseva asia siinä.
Minulla oli vahvasti tuo sama tunne mutta ymmärsin että en itse asiassa kaipaa sinne nuoruuteen(vaikka olihan se hauskaa, huoletonta ja hulvatonta:)) vaan se on tavallaan semmosta surua kaiken katoamisesta. Ihmisiä katoaa sun elämästä, asiat/paikat muuttuvat/katoavat, menneeseen ei pääse takaisin, ollaan täällä kunnes kuollaan ja tulevat sukupolvet elävät täällä omaa elämäänsä, meistä ei oo mitään jälkee..... Ahdistavaa...
Elämäkerta- ja elämänkulkututkimuksissa on selvitetty, että vanhemmalla iällä ihmiset keskimäärin haikailevat takaisin juuri siihen vuoteen, jolloin täyttivät 21 vuotta. Poikkeuksen tekevät vain sellaiset ihmiset, joilla tuohon elämänvaiheeseen on sijoittunut joitakin poikkeuksellisen traagisia ja traumaattisia tapahtumia.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse sinua pari vuotta nuorempi. Uskon käyväni läpi hyvin saman tyyppistä prosessia kuin sinä, mutta se ilmenee hieman eri tavoin. En haikaile nuoruutta, se on turhaa. Mutta elämännälkä on kova. Minusta se liittyy keski-ikäisyyden kynnyksellä olemiseen ja on luonnollinen reaktio. Nelikymppinen on vielä suhteellisen nuori, mutta tästä ei kyllä nuorruta enää yhtään. Elämä on tässä ja nyt ja se on rajallinen aika! Tietty elämännälkä on kehityspsykologisestikin merkityksellinen tunne aikuisuudessa. Se sisältää myös ristiriitaisten tunteiden kohtaamista: omien toiveiden ja todellisuuden välisen eron hyväksymistä. Näen sen kuitenkin myös liikkeellepanevana voimana, joka suuntaa sinua eteenpäin. Et voi saada kaikkea, mutta voit saada paljon!
Miten voisit saada vapauden tunnetta ja kokemuksia siitä, että elät täyttä elämää? Mistä haaveilet? Mistä nautit?
Itse aloitin opiskelun ja olen löytänyt mieleisen harrastuksen. Aion myös toteuttaa elämäni ensimmäisen pidemmän vaelluksen aivan yksin. Voin kuvitella miten turhauttavaa on jos elämä on jatkuvasti kiinni kumppanissa ja lapsissa. Mielestäni voisit tarvita jotain ihan omaa. Mahdollisuuksia irtautua ja voimaantua, niin kamala sana kuin se onkin :)
Hyvä että keksit yksinäisyytesi peitteeksi edes harrastuksia.
Et ole selvästikään kokenut rakkautta, puhut niin omituisesti. Oliko lapsuutesi ankea muullakin tavoin kuin että olit yksin?
Oliko sinulla molemmat vanhemmat,
millainen oli heidän keskinäinen suhteensa?
Yksin matkustaminen on rankkaa ja no, yksinäistä. Siinä on hyviäkin puolia, mutta
ei mitään sellaista, mitä ei kokisi moninkertaisena ilona rakkaan kumppanin
kanssa.
Yksin vaellukselle lähteminen on paitsi
rankkaa myös vaarallista, vaikka olisit
kokenut vaeltaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämäkerta- ja elämänkulkututkimuksissa on selvitetty, että vanhemmalla iällä ihmiset keskimäärin haikailevat takaisin juuri siihen vuoteen, jolloin täyttivät 21 vuotta. Poikkeuksen tekevät vain sellaiset ihmiset, joilla tuohon elämänvaiheeseen on sijoittunut joitakin poikkeuksellisen traagisia ja traumaattisia tapahtumia.
Kuulostaa todelta. Silloin on jo pari vuotta toipunut siitä ihmeestä että on aikuinen, mutta on kuitenkin ihanan nuori ja vahva.
Tosin jos on erehtynyt tekemään lapsia, niin
siinäpä se nuoruus sitten meni.
Jotenkin säälittää nelikymppiset jotka ovat saaneet viimein lapset jaloistaan ja yrittävät
siinä vaiheessa elää oman nuoruutensa.
Ollessaan keski-iän alussa.
Mikä siinä on, et naisilla ei pää kestä, kun alkaa 40 olla ikää. Toisilla jo aiemminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap koskaan miettinyt hengellisiä asioita? Ehkä se on Jumala ja Hänen armonsa jota alitajuisesti kaipaat?
Että te uskovaiset ootte lapsellisia. :D
jaa no mulla on toisaalta paskempi mutta toisaalta lohdullisempi tilanne- Ollen 37 v poikasmies enkä mitään ensirakastumisia ole koskaan kokenutkaan, seurusteluista tai mistään härskimmästä puhumatikaan. Ei ole mitä muistella ikävöiden. No sen verran vaan että kuin olin 21 tai 22 niin joku 5 v nuorempi oli vissiin ihastunut muhun jonkun viikon mutten yhtään tajua minkä takia. Muistan vain sen mukavan hei:n jonka hän hymyillen heitti iltakuuden ja seitsämän välissä 4.1.2005 erään oppilaitoksen käytäväll'ä kävellessään kaverinsa kanssa mua vastaan, ollessani menossa pelaamaan sählyä. Siinä ne romanttisimmat muisteltavat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentunut olet lähes 100% varmasti. Terve ihminen ei haikaile menneeseen, vaan on kiinnostunut siitä, mitä hänen elämässään on milloinkin meneillään ja odottaa tulevaa innostuneesti.
M44 kirjoitti:
Mikä siinä on, et naisilla ei pää kestä, kun alkaa 40 olla ikää. Toisilla jo aiemminkin.
No eipä se sinunkaan pää näytä kovin hyvin kestävän katsoo tuota aikaisempaa kommenttiasi. Suurin murheesi on kun ei saa parikymmpistä toosaa :D
Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse sinua pari vuotta nuorempi. Uskon käyväni läpi hyvin saman tyyppistä prosessia kuin sinä, mutta se ilmenee hieman eri tavoin. En haikaile nuoruutta, se on turhaa. Mutta elämännälkä on kova. Minusta se liittyy keski-ikäisyyden kynnyksellä olemiseen ja on luonnollinen reaktio. Nelikymppinen on vielä suhteellisen nuori, mutta tästä ei kyllä nuorruta enää yhtään. Elämä on tässä ja nyt ja se on rajallinen aika! Tietty elämännälkä on kehityspsykologisestikin merkityksellinen tunne aikuisuudessa. Se sisältää myös ristiriitaisten tunteiden kohtaamista: omien toiveiden ja todellisuuden välisen eron hyväksymistä. Näen sen kuitenkin myös liikkeellepanevana voimana, joka suuntaa sinua eteenpäin. Et voi saada kaikkea, mutta voit saada paljon!
Miten voisit saada vapauden tunnetta ja kokemuksia siitä, että elät täyttä elämää? Mistä haaveilet? Mistä nautit?
Itse aloitin opiskelun ja olen löytänyt mieleisen harrastuksen. Aion myös toteuttaa elämäni ensimmäisen pidemmän vaelluksen aivan yksin. Voin kuvitella miten turhauttavaa on jos elämä on jatkuvasti kiinni kumppanissa ja lapsissa. Mielestäni voisit tarvita jotain ihan omaa. Mahdollisuuksia irtautua ja voimaantua, niin kamala sana kuin se onkin :)Hyvä että keksit yksinäisyytesi peitteeksi edes harrastuksia.
Et ole selvästikään kokenut rakkautta, puhut niin omituisesti. Oliko lapsuutesi ankea muullakin tavoin kuin että olit yksin?
Oliko sinulla molemmat vanhemmat,
millainen oli heidän keskinäinen suhteensa?Yksin matkustaminen on rankkaa ja no, yksinäistä. Siinä on hyviäkin puolia, mutta
ei mitään sellaista, mitä ei kokisi moninkertaisena ilona rakkaan kumppanin
kanssa.Yksin vaellukselle lähteminen on paitsi
rankkaa myös vaarallista, vaikka olisit
kokenut vaeltaja.
Olipas aika rajua ja ilkeältä tuntuvaa tekstiä. Tuli vähän paha mieli tuosta. Mikähän erityisesti ilmaisussani sai aikaan tuollaisia ajatuksia? Piti ihan miettiä että olenko muka oikeasti jotenkin ”rakkaudeton”, mutta en usko että kukaan läheisistäni voisi kuvailla minua siten. Teen todella sosiaalista työtä ja vietän paljon aikaa perheen kanssa. Minulle on aina ollut tärkeää päästä välillä vetäytymään omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. En vaan palaudu jos en pääse omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Rakkaudettomuuteen en sitä yhdistä, ehkä ennemminkin tiettyyn herkkyyteen. Siksi kai sinunkin lähestymistapasi teki kipeää.
En koe että aidosti olet huolissasi, mutta vaellan reiteillä joissa hyvin moni kulkee ”yksin”. Vaellus on myös perheen yhteinen harrastus, eikä kukaan ihmettele sitä, että nautin siitä myös yksikseni. Silloin päivämatkat, vauhti ja tauot menevät oman kunnon mukaan. Yksin vaeltaminen on ihan tavallista tässä harrastuksessa. Kuljen merkityillä reiteillä. Laavuilla saa vaihtaa muutaman sanan perheiden tai ”yksinäisten vaeltajien” kanssa.
Minulla on molemmat vanhemmat. He ovat edelleen yhdessä. Rahaa meillä ei ollut liikaa, mutta rakkautta ja huolenpitoa oli kyllä. Jokainen lapsi sai kasvaa omaksi itsekseen. En tiedä kuulostivatko sanani liian kovilta kun kirjoitin, että on ”rankkaa olla kokoajan kiinni kumppanissa ja lapsissa”. En halua joutua tuntemaan häpeää, että tunnen ja koen niin. Minulle on tärkeää että on myös niitä omia projekteja ja haaveita, joita toteuttaa. Se ei vähennä rakkauttani läheisiäni kohtaan. Ehkå päin vastoin kun on lupa olla minä. Saman tilantarpeen haluan suoda muillekin.
Vierailija kirjoitti:
M44 kirjoitti:
Mikä siinä on, et naisilla ei pää kestä, kun alkaa 40 olla ikää. Toisilla jo aiemminkin.
No eipä se sinunkaan pää näytä kovin hyvin kestävän katsoo tuota aikaisempaa kommenttiasi. Suurin murheesi on kun ei saa parikymmpistä toosaa :D
Ohis
Missäs sinä tällasen kommentin näet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen siinä näkee, että ei kannata tehdä lapsia eikä vakiintua mikään miehenrotkaleen kanssa. Jos näitä ei tee, koko loppuelämä voi olla sitä ihanaa ja vapaata "nuoruutta" !
Ei pidä paikkaansa - monella aloittajan ikäisellä sinkulla, etenkin ikisinkulla on vielä ikävämmät fiilikset.
Kyse on myös ikäkriisistä, keski-ikäistyminen satuttaa monia, etenkin naisia.
Pitää etsiä uutta iloa elämäänsä esim. uusista harrastuksista sekä olla onnellinen siitä, mitä on.
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on ihan selvästi vaihdevuodet/keski-iän kriisi. Siihen kuuluu tyhjyyden tunne ja menneen haikailu kun tajuaa että elämä on noin puolessa välissä. Normaali vaihe joka kuuluu elämään. Toisilla lievempänä ja toisilla voimakkaampana.
Se menee kyllä ohi! Yritä tehdä paljon niitä asioita jotka nykyisessä elämässä tuovat sinulle iloa. Voimia sinne ❤️
Vanhuus on kuitenkin monille jo yhtä tuskaa nyky-Suomessa - joten kyllä se paras osa elämästä on ohi, ja se satuttaa monia keski-iän kynnyksellä. Asiaa täytyy vain käydä läpi, hyväksyä - ja jutella vaikka ammattilaisenkin kanssa, jos oikein pahaa tekee.
Ihminen on kuin kukka; kukoistaa hetken ja lakastuu nopeasti.
Edessä on kuitenkin vielä ikuisuus - taivaassa tai helv etissä.
Jännä, miten meillä on niin eri muistot. Mulla ikävuodet 16-18 olivat sellaista teinihulluttelua. Ikäviä juttuja, joissa luulin kivan pojan pitävän minusta muttei sitten pitänytkään, vaan halusi vaan seksiä. Traumatisoiduin näistä lyhyistä "suhteista" aika pahasti. Yritin kuulua johonkin porukkaan, kun olin ollut koko peruskouluajan kiusattu.
Sitten yhtäkkiä aloin jahdata sitä haavetta joka minussa kumminkin kyti kaiken sen hyväksynnänhaun alla: perhettä. Menin naimisiin 21v, samana vuonna syntyi esikoinen, sitten toinen opiskelin hyvän ammatin siinä samalla. Nyt ikää 40v, esikoinen lentänyt pesästä ja en vois olla onnellisempikaan. Ei ole pakko bailata holtittomasti saadakseen hyväksyntää ja lämpöä, olen tyytyväinen itseeni, on vakaa ja pitkä parisuhde taustalla, rahaakin sen verran että voi tehdä mitä haluaa. Ja itseluottamusta toki. Muistelen edelleen kauhulla noita "teinivuosia" ennen kuin aloin elää aikuisen elämää. Edelleen mietin, että miten ihmeessä minä aiemmin ihan järkevä nuori tyttö annoin pompotella itseäni niin ja samalla satutin itseäni, kun hyvin tiedostin sen että muunkinlainen elämä oli mahdollista. Olisin voinut hankkia "normaaleja" kavereita joiden kanssa shoppailla ja käydä kahvilla sen sijaan että olisin puskenut itseäni kaikenlaisiin porukoihin vain saadakseni hyväksyntää... Ja nyt nelikymppisenä kyllä elän sitä aikaa taas uudestaan, mutta toisella tapaa, korjaan kaikki virheet. Teen kivoja asioita ja oikeasti rakastan itseäni, enkä tarvitse hyväksyntää keneltäkään.
Vierailija kirjoitti:
Ei tämä mitään herkkua ole. Ahdistaa hitosti, kun opintolainaa kertyy ja koulussa on vaikeaa. Ei ole varmaa, saako sitten tulevaisuudessa töitä vai ei.
t. 21v
Nuoruus meneekin nuorilla hukkaan, kuten sanotaan!
Älä murehdi turhia, vaan elä!
- mieti kuitenkin kaikessa rauhassa ja ajatuksella, mitä oikeasti haluat ja tavoittele niitä asioita.
Ja muista että elämä on oikeasti suhteellisen lyhyt tärkeiden valintojen kannalta. Keski-iän kynnyksellä monet valinnat ovat jo täysin mahdottomia.
Vierailija kirjoitti:
17-21, yök.
Tuossa iässä moni on parhaimmillaan; kaunis, täynnä tulevaisuuden toivoa ja energiaa, kaikki on auki - murheet eivät ole vielä kyynistäneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos empaattisista kommenteista, jotka antoivat ajattelemisen aihetta! Pelkäsin pelkkää nälvimistä, Aihe vapaalla kun ollaan. Mietin, että masennusta tämä varmaan on, ja ehkä alkavia vaihevuosiakin. Jotenkin tuntuu kamalalta, että katseeni/ajatukseni on koko ajan menneessä (josta siis tosiaan on jo yli kaksikymmentä vuotta!), vaikka se voisi olla tässä hetkessä ja nopeasti kasvavissa lapsissa. Pitäisi varmaankin alkaa hakea apua, sekin on niin vaikeaa.
Vielä kuulisin mielelläni lisää ajatuksia - myös siitä, mahdanko olla ajatuksineni yksin.
Kuinka usein "normaali ihminen" miettii nuoruuttaan?
Et ole yksin ajatuksinesi. Hyvin tuttuja ajatuksia. Varsinkin, jos on elänyt ihanaa aikaa rakastuneena, ja elämä kaikkine ihanine mahdollisuuksien edessä. Nuoria ja kauniita ja niin rakastuneita. Kaikki asiat tuntuvat niin raikkaita ja kauniilta, elämä paistaa. Kyllä, niin onnellinen ei enää voi olla, samalla tavalla puhtaasti. Eri tavalla kuitenkin.
Vanhenevan ikisinkunkin osassa karmeinta on juuri tuo, ettei ikinä koe nuoruuden rakkautta.
Elämä jää tietyiltä osin elämättä.
Alue: Aihe vapaa
Minusta on ihana seurata lasteni kasvua ja elämää ja olen onnellinen heidän puolestaan että saavat elää sen ihanan ja huolettoman nuoruuden aikaa. Pieni haikeus on itsellänikin ja muistelen noita aikoja usein.