Elämänmuutos ja kateellinen vaimo

No jos ei toista kiinnosta, niin teet niinkuin sinua kiinnostaa! Eli tulos tai ulos, täällä sama tilanne mutta toisinpäin ja jonkun vuoden päästä jos ei ulina lopu ja meno muutu, niin se on ukko ulos.

Motivaation on synnyttävä sisältä. Älä painosta tai motkota. Koeta näyttää, että arvostat ja rakastat häntä sellaisena kuin hän on. Oma esimerkkisi voi kuitenkin ennen pitkää innostaa häntä muutokseen. Pyydä kaveriksi ja lenkille ja sanot, että haluat, että voitte viettää yhdessä terveen vanhuuden. Ennen kaikkea: ole diplomaattinen.

Ehkäpä nyt lähdettäisiin siitä, että vaimon terveys tarkastetaan perinpohjaisesti. Siitä sitä motivaatiota parhaiten syntyy. 

Siis minähän olen pitänyt turpani visusti kiinni mitä vaimon painoon ja elämäntapaan tulee, koska tiedän oikein hyvin että asia on arka. Silloin kun olen ehdottanut kuntoprojektia, se on tapahtunut vaimon itsesäälikohtauksen (”mä oon tällainen läski, kukaan ei tykkää musta yhyy...”) aikana. Mitä siten olisi pitänyt sanoa? ”Et sä on läski”? (se olisi lihava vale joka johtaisi raivokohtaukseen). ”Ei se haittaa”? (No kyllä perkele haittaa. Jos rouva jaksaa kävellä hädintuskin pari kilometria niin kyllä se haittaa).

Lekuriin rouva ei suostu. Pelkää tietysti tuloksia.

Maza kirjoitti:

Siis minähän olen pitänyt turpani visusti kiinni mitä vaimon painoon ja elämäntapaan tulee, koska tiedän oikein hyvin että asia on arka. Silloin kun olen ehdottanut kuntoprojektia, se on tapahtunut vaimon itsesäälikohtauksen (”mä oon tällainen läski, kukaan ei tykkää musta yhyy...”) aikana. Mitä siten olisi pitänyt sanoa? ”Et sä on läski”? (se olisi lihava vale joka johtaisi raivokohtaukseen). ”Ei se haittaa”? (No kyllä perkele haittaa. Jos rouva jaksaa kävellä hädintuskin pari kilometria niin kyllä se haittaa).

Lekuriin rouva ei suostu. Pelkää tietysti tuloksia.

Ongelma ei siis ole hänen painonsa, vaan teidän erilaiset luonteenne ja asenteenne ja ehkäpä kiinnostuksen kohteenne. Sehän on enemmän kuin tavallista, että niissä mennään eri suuntiin. Ymmärrän ärsytyksen, kun itse menet käytännössä siihen arvostettavaan ja hyvään ja kehuttavaan suuntaan ja toinen ei arvosta(?) sitä. Kyllä minuakin söisi. Jos itse jaksaa panostaa ja parantaa elämää, niin onhan se raskasta, jos sitä ei a) arvosteta ja b) oteta yhtään inspiraatiota.

Ehkä suhteenne ei olekaan niin rakastavalla ja hyvällä pohjalla, kuin oletitte, tuo, että vaimon täytyy lapsekkaaasti ulista, että häntä ei rakasteta on jotenkin oireellista.

Yhtä hyvin sinä voisit kiukutella siitä, ettei hän arvosta sinun parannuksiasi itsesi eteen.

Jokainenkuitenkin loppupeleissä elää täällä itsensä eteen. Niin hänkin selkeästi tekee jos haluaa lösähtää ja jos ei elä itsensä eteen ja nyt kiukuttaa, niin se on hänen ongelmansa.

Tsemppiä. Suosittelen eroamista. Et pysty säilyttämään mitään elämäntapaa jos vierelläsi on jokin negaaja.

Mielestäni parisuhteessa ollessa on velvollisuus pitää itsensä suht kunnossa. Jos haluaa lihoa ja elää kuten huvittaa välittämättä mistään niin sit vois pysyä yksinään. Mielestäni on kohtuutonta odottaa, että puoliso pysyy rinnalla, haluaa ja rakastaa vaikka muuttuu oleellisesti ihan omaa laiskuuttaan. Jos toinen muuttuu oleellisesti, oli se sit henkistä tai fyysistä niin totta hemmetissä siitä on lupa olla pettynyt.

Muutama lisäkilo ei haittaa, mutta kun alkaa olemaan terveys vaakalaudalla niin kyllä siitä pitäisi saada puhua ihan rehellisesti ja niin brutaalisti kun asian kokee, se ei ole mitätön pikkuasia.

Henkilökohtaisesti en ymmärrä miksi suhteissa jossain vaiheessa luovutaan kokonaan pitämästä itsestään huolta. Itsellä on ainakin paljon helpompi ja ylpeämpi olo itsestäni kun fyysiset rajoitukset ei ole tiellä, kun olen terve ja jaksava.

Jos sulle fyysinen terveys on tärkeä asia niin istuta vaimo pöydän ääreen ja kerro se, te tulette tuota myöten eroamaan varmasti jossain vaiheessa. Älä anna sen vetää itsesäälikohtausta, jolla mitätöi sun asian täysin, se on myös henkistä väkivaltaa kun ei suostuta kuuntelemaan ja ohitetaan toisen sanomiset. Suhteessa kuuluu ratkoa ongelmat yhdessä, ei sivuuttaa niitä.

Ja tuo vittuilu johtuu puhtaasti siitä, kun on kateellinen että olet tehnyt päätöksen ja teet asioita sen eteen ja nainenkin haluaisi mutta ei vaan saa aikaiseksi.

Sano suoraan, mutta kannustavasti ja terveyden kautta. Onko vaimo tyytyväinen itseensä? Eikö halua voida paremmin?

Olennaisin kysymys on se, että ennen kuin itse sait tämän kuntoiluinnostuksen, elittekö aika samalla lailla kumpikin?

Ja olitteko tyytyväisiä elämäänne ja toisiinne?

Koska kuullostaa siltä, että sä olet hurahtanut kuntoilun ja terveellisen elämän maailmaan tosi kovasti ja se on kyllä vähän kuin uskonto joillekin. Ja jotenkin sun tekstistäsi kuuluu läpi se, ettet kunnioita vaimoasi nykyisenlaisena.

Minä esim. haluan elämääni iloisia ja kivoja asioita, joita voi tehdä pakottomasti. Pyrin liikkumaan säännöllisesti ja syömään monipouolisesti mutta ajatus jostain ravitsemusterapeuteista ja kuntovalmentajista tuntuu ihan vieraalta ja omituiselta. Siis ymmärrän että joku voi sellaisesta nauttia, itse en.

Toisekseen, ei sun vaimon terveystilanne ole välttämättä sama kuin sinulla, vaika olisikin ylipainoa. Esim. meillä mulla kaikki arvot priimaa, eikä edes sisäelinten ympärillä rasvaa (muusta syystä magneettikuvauksissa tuli esille) vaikka ylipainoa ollut reilusti. Miehellä taas normaalipainossakin korkeaa verenpainetta ym.

Joten vaimosi voi olla terveempi kuin sinä, toki kunto on huonompi, mutta kunto ei nouse jos pakotetaan liikkumaan eikä sellainen ulkoapäin pakotettu elämänmuutos yleensä toimi.

AP, kuullostat aika ikävästi suhtautuvan vaimoosi, joten en ihmettele jos hän ei pidä edes sun muutoksesta, saati että haluaisi itse muuttua.

Kannattaisi ehkä yhdessä miettiä, mikä liikuntaharrastus olisi vaimollesi mieluinen. Ajatus bootcamp-personaltrainerista voi hirvittää. Innostuisiko hän näin alkuun esim. tanssista (monia lajeja myös aikuisille) tai vaikka joogasta? Ihan mistä hyvänsä. Laitatko sinä terveellistä ruokaa myös vaimolle, jos se tajuaisi ettei se ole vain kuivaa riisiä ja kanaa?

Kannattaa olla rehellinen myös tunteistasi.

Meillä tilanne oli toisinpäin, minä halusin pudottaa liikakiloni ja elää terveempää elämää ilman verenpainelääkitystä ja pelkoa diabeteksen puhkeamisesta. Laitoin itseni kuosiin ja pari vuotta meni että pääsin normaalipainoon. Minulla ei ollut valmentajia eikä muuta apua kuin oma sisu ja päätös. Mies oli alkuun mukana ja tehtiin yhdessä terveellistä ruokaa ja käytiin lenkillä (kävely). Miehen motivaatio ei kuitenkaan riittänyt eikä minun tsemppaaminen auttanut. Nyt mies painaa 127kg ja örisee sohvalla miten meillä ei enää ole seksuaalista kemiaa. Hänellä on selvästi huono itsetunto ja mielestään se on minun syytä. Raivoaa pikkuasioista ja on nykyisin mustasukkainen jopa kassan miespuolisesta myyjästä. Ihana ihminen on kilojensa takia muuttunut vihaiseksi itsetunto-ongelmaiseksi rölliksi joka komentelee, vihjailee ja kuittailee ilkeästi ja käyttäytyy muutenkin tosi ilkeästi minua kohtaan. Eroa mietin jo keväällä mutta Koronan takia jätin asian hautumaan. Nyt kaljan täyteisen kesän jälkeen mies on vielä rasittavampi ja orastava alkoholiongelma tästä nyt vielä puuttuikin. Ero näyttää todellakin ainoalta vaihtoehdolta, sillä en halua elää loppuelämääni henkisen ahdistuneisuuden kanssa. Joudun miettimään todella tarkkaan mitä sanon ja miten sanon ettei mies vedä hernettä nenäänsä, ja ihan siis tavallisista asioista on kyse. Mies poimii piilomerkityksiä jokaisesta lauseestani ja enää en edes oikeastaan puhu kotona mitään koska en jaksa riidellä päivittäin. Tsemppiä sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Olennaisin kysymys on se, että ennen kuin itse sait tämän kuntoiluinnostuksen, elittekö aika samalla lailla kumpikin?

Ja olitteko tyytyväisiä elämäänne ja toisiinne?

Koska kuullostaa siltä, että sä olet hurahtanut kuntoilun ja terveellisen elämän maailmaan tosi kovasti ja se on kyllä vähän kuin uskonto joillekin. Ja jotenkin sun tekstistäsi kuuluu läpi se, ettet kunnioita vaimoasi nykyisenlaisena.

Minä esim. haluan elämääni iloisia ja kivoja asioita, joita voi tehdä pakottomasti. Pyrin liikkumaan säännöllisesti ja syömään monipouolisesti mutta ajatus jostain ravitsemusterapeuteista ja kuntovalmentajista tuntuu ihan vieraalta ja omituiselta. Siis ymmärrän että joku voi sellaisesta nauttia, itse en.

Toisekseen, ei sun vaimon terveystilanne ole välttämättä sama kuin sinulla, vaika olisikin ylipainoa. Esim. meillä mulla kaikki arvot priimaa, eikä edes sisäelinten ympärillä rasvaa (muusta syystä magneettikuvauksissa tuli esille) vaikka ylipainoa ollut reilusti. Miehellä taas normaalipainossakin korkeaa verenpainetta ym.

Joten vaimosi voi olla terveempi kuin sinä, toki kunto on huonompi, mutta kunto ei nouse jos pakotetaan liikkumaan eikä sellainen ulkoapäin pakotettu elämänmuutos yleensä toimi.

AP, kuullostat aika ikävästi suhtautuvan vaimoosi, joten en ihmettele jos hän ei pidä edes sun muutoksesta, saati että haluaisi itse muuttua.

Ennen kuntoilu”innostusta” elämäntavat oli aika samanlaiset. Hyvin vietetty viikonloppu tarkoitti punaviinin litkimistä ja mässäilyä. Olinko tyytyväinen? No en ollut! Nyt kun katson silloista itseäni ymmärrän, että olin jatkuvasti väsynyt, masentunut ja ahdistunut. Ja vielä kerran - minä EN ole pakottanut vaimoani mihinkään, en ole edes ottanut asiaa puheeksi vaimon kanssa edellä kuvatuista syistä. Elämänmuutokseni on ollut ihan oma asiani.

Katsoin äsken vanhoja valokuvia, siellä oli muutama saaristossa otettu nakukuvakin seassa. Niissä kuvissa on kaunis, elämäniloinen nainen jota rakastin kovasti. Ylempänä joku sanoi että minun pitäisi osoittaa rakastavani puolisoani sellaisena kuin hän on. Silmiä avaava kommentti, tilanne ei ikävä kyllä tällä hetkellä ole tuo. Eikä ongelma ole lihavuus, vaan hänen suhtautumisensa siihen ja minuun. Yhteisiä vuosia on kuitenkin takana kohta kolmekymmentä ja niihin on kuulunut todella paljon hyviä hetkiä. En haluaisi vielä luovuttaa, mutta mikä eteen? En todellakaan rupea taas lihavaksi vaimon mieliksi mutta nykymenon jatkuminen johtaa vääjäämättömästi siihen että alan halveksia puolisoani.

Meillä tilanne hoitui melkein itsestään, mutta siinä kesti ainakin kaksi vuotta.

Minäkin tein elämäntapamuutoksen. Söin paremmin ja liikuin päivittäin. Miestä ei kiinnostanut yhtään, mutta annoin hänen olla. En nalkuttut tai maanitellut häntä mihinkään.

Parin vuoden jälkeen mies näki miten paljon parempi olo minulla oli. Hän löysi mukavan aktiivisen harrastuksen, ja siinä sivussa mässäily ja alkoholin käyttö vähentyi hänellä huomattavasti.

Siispä sanoisin että tärkeintä olisi löytää mieluinen harrastus. Ei kaikkien pidä käydä salilla tai lenkillä. Painostaminen ei toimi, muutoksen pitää lähteä sisältä päin.

Parempi erota kun kunnioitusta on vielä jäljellä. Samahan se on ystävien kanssa. Menet laihtumaan niin lihavat ystävät alkaa piikitellä ja keksiä syitä valittaa olemuksestasi ja elämäntavastasi. Itse valittavat lihavuudestaan johtuvia vaivojaan päivittäin, mutta yksikään ei tee asialle mitään. Kun laumasta yksi päättääkin tehdä, se koetaan suorannaiseksi petturuudeksi. Ihan kuin olisi tehty joku ryhmäsopimus loppuelämän lihomisesta ja huonosta olosta. Laihtumalla pilaat ryhmän hengen.

Kun nykyään tuputetaan kaikenlaisia pt-valmennuksia, hittilajeja, kuureja, tsemppifiilinkiä joka tuutista, voi elämänmuutoksesta haaveileva lamaantua. Kynnys salille menosta tai muuten ihmisten ilmoilla liikkumisesta voi olla korkea. En sinua alkaisi mitenkään raivotsemppaamaan liikkumiseen vaimoa. Anna aikaa, kuuntele, kokeilkaa pieniä muutoksia.

Heräämisesi muutoksen tarpeeseen itsessäsi sekä ihan konkreettinen fyysinen muutos itsessäsi on ollut melkoisen nopeaa ajallisesti kuitenkin, joten on täysin luonnollista, että vaimosikin on nykytilanteesta hämmentynyt ja varmasti osin ehkä järkyttynytkin. Ja jos hiukkaakaan omaa syystä tai toisesta epävarmuutta, niin myös ns.sukeltaa syvään päähän pelossaan, että jätät hänet. Mikä ilmeisesti on aiheellinen pelko?

Olettaisin kuitenkin, että vielä on haluja olla yhdessä? Osoita vaimollesi entistä enemmän huomiota, halaa, pussaile, kerro että tykkäät. Mutta pyydä myös mukaasi esim.lenkille, pyöräilemään, mitä ikinä se yhdessä liikkuminen olisikaan. Kerro, että on tylsää mennä yksin. Ja kun olette yhdessä liikkumassa, niin älä ahnehdi liikuntasuorityksen kestossa ja pituudessa, pienikin yhteinen liikunta-aika on hyvästä. Diplomaattinen todellakin saa olla, vaimosi on nyt hyvin herkkänä itsestään ja tietoinen omasta kehostaan, joten ei tarvitse mitään herättelykeskustelua sen suhteen. Sen sijaan ilmoita, miten kivaa on olla yhdessä ja liikkua ja viettää aikaa.

Kumpi teistä kokkaa? Teettekö yhdessä? Jos olet saanut itsellesi, näin varmasti on, ruokavaliovinkkejä, niin voisit hyvinkin ottaa vastuuta ruuanlaitosta ja loihtia hienot värikkäät ja terveelliset annokset - ja samalla ujuttaa hienoista linjamuutosta syömisiin. Edelleen pääpainon ollessa yhdessä olemisessa ja yhdessä nauttimisessa.

Vaikka itselläsi muutos on tapahtunut nopeasti, älä odota sen tapahtuvan yhdessä yössä vaimollesi. Häntä on nyt ravisteltu, hän näkee joka päivä muuttuneen itsesi ja häntä ehkä pelottaa tuo näkemänsä muutos. Ehkä omassa epävarmuudessaan näkee tilanteen sellaisena, että riskit sinun menettämiselle toisen timmimmän naisen muodossa ovat suuret mutta on itse vain nyt niin halvaantunut muutoksesi ymmärtäessään, ettei pysty toimimaan, eikä näkemään omaa terveydentilaansa jota muuttaa, koska pelkää menettävänsä nyt ja heti sinut.

Sinuna ottaisin eron. Vaimo kiukuttelee siksi ettei itse viitsi tehdä mitään vaan odottaa tyyliin "sinun se pitää tehdä". Teet tai olet tekemättä koskaan ei ole hyvä. Rasittavalta ihmiseltä kuulostaa , maailma on täys mukavia ja itsestään huolehtivia naisia . Senkun etsit.

Vierailija kirjoitti:

Sinuna ottaisin eron. Vaimo kiukuttelee siksi ettei itse viitsi tehdä mitään vaan odottaa tyyliin "sinun se pitää tehdä". Teet tai olet tekemättä koskaan ei ole hyvä. Rasittavalta ihmiseltä kuulostaa , maailma on täys mukavia ja itsestään huolehtivia naisia . Senkun etsit.

Kenestä vain saa rasittavan ajan kanssa, jos ympäristö ja olosuhteet ei ole mitä pitäisi. Tässä puhuttiin entisestä kauniista ja elämäniloisesta naisesta. Mitä on tapahtunut, mikä ilon tappoi. Siihen on puututtava. Onko suhde ollut tasapainoisesti antava molemmille, ilmeisestikään ei, ja tuskin vaimostakaan. Mutta mikä on ruokkinut sitä, että vaimo ei ole kehittynyt ihmisenä aikuisempaan vaan riippuvaisempaan, lapsellisempaan suuntaan? Onko ollut rankkoja tapahtumia, onko vaimolla muuta aihetta kateuteen, jolloin tällainen muutos ruokkii jo valmista asetelmaa, ja reagoinnin voimakkuus selittyykin menneillä tapahtumilla. Entä onko ap itsekin taantunut suhteessa, ja jonkinlainen keskinäisripustautuminen ja todellisuuspakoisuus on vallinnut. 

Monessa suhteessa ei pystytä puhumaan todellisista tarpeista, mutta lähdetään tukemaan toisen reaktiivisia haluamisia ja vääränlaista hemmottelua ja itsesääliä, koska aito myötätunto ja lämpö on alun perinkin vaihtunut sääliin, häpeään ja aggression piilotteluun. Eli ensin totuttaudutaan siihen epäterveeseen olemisen tapaan, ja äkkiä vaimo onkin täysin tunnistamattomassa näytelmässä, kun toinen vaihtaa käsikirjoitusta.

Ap, ymmärrän sinua ja ärsyyntymistäsi.

MUTTA. Ethän puhu ja paasaa koko ajan kuntokuuristasi ja mikä on terveellistä ja mikä ei jne. Se jos mikä on ärsyttävää.

Erotkaa, vaimosi varmasti ansaitsee miehen joka ei kutsu häntä sohvavalaaksi.

Vaikka provohan tämä on, sen tunnistaa aina näistä valas kommenteista.

Mitä olen itse pt kanssa työskennellyt niin mielikuvat on ihan vääriä. Ohjelmat tuntuvat jopa "liian helpoilta" aluksi. Kannattaisi oikeasti kokeilla.