Mikä logiikka on, että anoppilassa lapset eivät saa edes vilkaista pöydässä puhelintaan, mutta sarjakuvia saavat lukea mielin määrin?

Älypuhelimen käyttö ja lukeminen poikkeaa mielestäni toisistaan jotenkin siinä kuinka erilleen käyttäjä uppoutuu muusta maailmasta. Myös tuntuu, että kännykän näpräyksen jälkeen harva on kovin virkistynyt, pikemminkin nuutunut ja jostain syystä jotenkin nyrpeä. Kun taas kirjojen tai vaikka sarjisten lukija helpommin palaa positiiviseen yhteyteen ympäröivien ihmisten kanssa.

Telkkarin katselu toisten seurasssa on myös edes vähän sentään sosiaalisempaa, kuin kännykän käyttö seurassa.

Anteeksi vaan mutta täältä tulee kateuskortti pöytään: vanhukset, joilla ei ole älypuhelinta, ovat yksinkertaisesti kateellisia siitä että puhelimessa on jotain niiiiin mielenkiintoista sisältöä että nuoremmat eivät saa katsettaan irti siitä. Itse lukevat jotain iänikuista seuraa tai kodin kuvalehteä ja huokailevat elämän tylsyyttä.

Ja toinen paha juttu on kun vanhus ei just näe mitä se toinen sieltä katsoo/lukee.

Tämä herättää uteliaisuutta, kateutta ja ärtymystä.

Vanhukset eivät pysy kehityksen kärryillä. Sama juttu kuin täällä suurimmalla osalla palstalaisista esim. pyllybikinien suhteen.

Kännykän aiheuttama dopamiinikoukku on sarjakuvia paljon pahempi. Tuloksena on keskittymiskyvyn tuhoutuminen.

Vierailija kirjoitti:

Kännykän aiheuttama dopamiinikoukku on sarjakuvia paljon pahempi. Tuloksena on keskittymiskyvyn tuhoutuminen.

Juuri samaa mietin, että en ole koskaan kohdannut lasta tai aikuista, joka olisi koukuttunut sarjakuviin. Kännyköissä jo pelkkä eri appien availu kuvakkeita painamalla on testeillä todettu koukuttavaksi. Ja kuten joku edellä totesi, kännykästä irtautuja ei ole koskaan virkistyneen oloinen, tämäkin pätee niin aikuisiin kuin lapsiin. Sarjakuvien lukeminen ei ole samalla tavalla väsyttävää, vaikka siihen kuinka keskittyisi (tai sitten on, jos sulkeutuu koko päiväksi sisälle lukemaan, mutta silti väitän, ettei syy ole silloinkaan sarjakuvassa, vaan ulkoilman puutteessa). 

Lisäksi vanhat Aku Ankat olivat todella oivaltavasti suomennettuja ja laajensivat sanavarastoa, että jos mummolassa luetaan 70-80-lukujen akkareita, ne ovat omiaan lasten kielellisen kehityksen tukemiseen. 

Olin tulossa juuri mainitsemaan Aku Ankkojen mainiosta monipuolisesta sanavarastosta. Toisin kun siinä älypuhelimessa jossa sanamaailma rajoittuu lähinnä "omg lol wtf"

Ihan hyvää tekee varmasti lapsille lukea lehtiä. Liika puhelimen tuijotus ei tee kelleen hyvää.

Meillä ei kukaan saa käyttää kännykkää ruokapöydässä. Pääsyynä kohteliaisuus muita kohtaan mutta toinen merkittävä syy että kännykät kulkee mukana koulussa, kaupassa, bussissa jne eli nehän on tutkitusti kodin pahimpia pöpöpesiä.

Me vanhemmat ollaan yli 40 vuotiaita ja lapset yläkouluiässä.

Silloin kun Pokemon go -villitys oli kuumimmillaan, ihmiset paheksuivat sitä. Minä ihmettelin, että mikä siinä on niin pahaa verrattuna siihen, että juoksee metsässä kartta kädessä. Eihän suunnistustakaan paheksuta. Tietysti liikenteessä pitää olla varovainen, mutta kyllä se monen mielestä tuntui olevan pahinta, että peli on juuri puhelimessa. Minä laihduin pelaamalla muutaman vaatekoon verran. Pelaisin vieläkin, mutta nykyiset päivitykset eivät sovi puhelimeeni.