Lue keskustelun säännöt.
Ekaluokkalaisten tasoissa suuria eroja: lapset eivät aloita koulua samalta viivalta
06.08.2020 |
Eniten vaikuttaa vanhempien koulutus ja se onko lapsella ollut ohjattua harrastusta ennen esikoulua. Monilla lapsilla on tasoissa jopa joidenkin vuosien etumatka toisiin verrattuna: https://yle.fi/uutiset/3-11439912
Kommentit (225)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olemme tasa-arvoisia, mutta se ei tarkoita, että olisimme kaikki samanlaisia.
Väärin. Lapset ovat nimenomaan epätasa-arvoisia perhetaustasta riippuen. Esim. pääsetkö harrastamaan vai et. Luetaanko sinulle kirjoja vai ei.
Onko kotona turvallista vai ei. Saatko kotona ruokaa vai ei. Rakastetaanko lasta, vai vihataanko ja kiusataanko kotona. Tuetaanko lapsen terveen itsetunnon kehitystä, vai lytätäänkö ja haukutaanko jo taaperoikäisestä lähtien, miten paska ja luuseri lapsi onkaan. Todella merkittäviä eroja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin joskus sijaisopettajana kuudesluokkalaisille, joista yksi ei osannut luistella lainkaan. Muut painelivat menemään jäällä sujuvasti. Tyttö oli tosi nolona ja sanoi ettei häntä ole koskaan viety luistelemaan.
Omalle lapselle en tekisi ikinä moista karhunpalvelusta.
Kuudesluokkalainen? Onhan sen täytynyt luistella koulussa jo aiempina vuosina.
Täällä lounaisosassa ei ole mitenkään tavatonta että eskarilainen luistelee ekan kettan vasta eskarissa. Luistelukenttiä ei pysty edes jäädyttämään joka vuosi. Esim. viime talvena ei ollut kenttiä lainkaan.
Ei niitä kenttiä pystynyt viime talvena Tampereellakin jäädyttämään. En silti tiedä että kukaan kantasuomalainen lapsi ei olisi täällä siihen mennessä luistelemaan oppinut. Täällä hyödynnetään jäähallien ja tekojääradan yleisövuoroja.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse lukion opettajana huomannut, että joskus nuorten on vaikea hyväksyä sitä, että koulunkäynti ei sen vaikeutuessa olekaan niin helppoa kuin aiemmin.
Tähän yhtyy nimimerkki "lukio vihellellen 90-luvulla läpi ja sitten yliopistossa ajoin 300km/h seinään, kun en päässyt vanhalla, viheltely-metodilla läpi juuri yhdestäkään tentistä". Koko kakkosvuosi meni siinä, että sain oman ajatusmaailmani vähitellen muutettua uusia haasteita vastaavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olemme tasa-arvoisia, mutta se ei tarkoita, että olisimme kaikki samanlaisia.
Väärin. Lapset ovat nimenomaan epätasa-arvoisia perhetaustasta riippuen. Esim. pääsetkö harrastamaan vai et. Luetaanko sinulle kirjoja vai ei.
Suurin osa lapsista on päivähoidossa, jossa koulutetut varhaiskasvattajat ei kaikesta päätellen osaa työtään, jos lapsilla nimenomaan koti on se paikka, jossa kaikki varhaiskasvatus pitäisi tehdä.
Tässä oli ihan hyvä huomio. Lapset viettävät niin paljon aikaa päiväkodissa, että kyllä sielläkin luulisi jotain oppivan, jos opetetaan. Toinen vastaava ilmiö nykyisin on, että kouluista huudellaan, kuinka vanhemmuus on hukassa, kun lapset ovat koulussa niin hankalia. Toki joskus on juuri näin, mutta IKINÄ ei puhuta siitä, pitäisikö koulunkin tehdä asialle jotain. Omista lapsistani havaitsin, että rauhalliset ja keskittymiskykyiset pojat muuttuivat selvästi levottomammiksi nimenomaan koulussa ja samaa olen kuullut muiltakin. Vanhempainillassa opettajat ovat oikein hytkyneet innosta, että enää ei koulussa istuta aloillaan ja kuunnella hiljaa, vaan innostetaan lapsia ilmaisemaan itseään, eikä mitään lukujärjestystä ole, koska vaihtelu virkistää. Ja sitten taivastellaan, kun lapset ovat levottomia - niin, miksihän?
Lisäksi nyt sälytetään vastuuta esim. lukemaan oppimisesta vanhemmille, vaikka ennen se on ollut juuri koulun tehtävä. Tietysti monissa kodeissa on onneksi luettu paljon jo ennenkin, mutta ennen kaikki oppivat lukemaan vähintään kohtalaisesti ihan koulun ansiosta, kodista riippumatta. Nyt yhtäkkiä tämä ei enää onnistu, vaikka äidinkieltä on monta viikkotuntia yhdeksän vuoden ajan. Ovatko nämä muutokset aina ja väistämättä vanhempien vika? Jos halutaan auttaa niitä lapsia, jotka tulevat ns. huonommista kodeista, ei se onnistu niin, että näille ennestäänkin ongelmaisille vanhemmille kasataan vain lisää vastuuta ja syyllisyyttä, kun ei entisestäkään taakasta ole selvitty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olemme tasa-arvoisia, mutta se ei tarkoita, että olisimme kaikki samanlaisia.
Väärin. Lapset ovat nimenomaan epätasa-arvoisia perhetaustasta riippuen. Esim. pääsetkö harrastamaan vai et. Luetaanko sinulle kirjoja vai ei.
Suurin osa lapsista on päivähoidossa, jossa koulutetut varhaiskasvattajat ei kaikesta päätellen osaa työtään, jos lapsilla nimenomaan koti on se paikka, jossa kaikki varhaiskasvatus pitäisi tehdä.
Tässä oli ihan hyvä huomio. Lapset viettävät niin paljon aikaa päiväkodissa, että kyllä sielläkin luulisi jotain oppivan, jos opetetaan. Toinen vastaava ilmiö nykyisin on, että kouluista huudellaan, kuinka vanhemmuus on hukassa, kun lapset ovat koulussa niin hankalia. Toki joskus on juuri näin, mutta IKINÄ ei puhuta siitä, pitäisikö koulunkin tehdä asialle jotain. Omista lapsistani havaitsin, että rauhalliset ja keskittymiskykyiset pojat muuttuivat selvästi levottomammiksi nimenomaan koulussa ja samaa olen kuullut muiltakin. Vanhempainillassa opettajat ovat oikein hytkyneet innosta, että enää ei koulussa istuta aloillaan ja kuunnella hiljaa, vaan innostetaan lapsia ilmaisemaan itseään, eikä mitään lukujärjestystä ole, koska vaihtelu virkistää. Ja sitten taivastellaan, kun lapset ovat levottomia - niin, miksihän?
Lisäksi nyt sälytetään vastuuta esim. lukemaan oppimisesta vanhemmille, vaikka ennen se on ollut juuri koulun tehtävä. Tietysti monissa kodeissa on onneksi luettu paljon jo ennenkin, mutta ennen kaikki oppivat lukemaan vähintään kohtalaisesti ihan koulun ansiosta, kodista riippumatta. Nyt yhtäkkiä tämä ei enää onnistu, vaikka äidinkieltä on monta viikkotuntia yhdeksän vuoden ajan. Ovatko nämä muutokset aina ja väistämättä vanhempien vika? Jos halutaan auttaa niitä lapsia, jotka tulevat ns. huonommista kodeista, ei se onnistu niin, että näille ennestäänkin ongelmaisille vanhemmille kasataan vain lisää vastuuta ja syyllisyyttä, kun ei entisestäkään taakasta ole selvitty.
Olen opettajana jossain määrin samaa mieltä. Nykyään korostetaan koulun ja kodin yhteistyötä nimenomaan niin, että vanhempia vastuutetaan lasten koulunkäynnistä. Tämä on ajatuksena hyvä mutta lisää lasten keskinäistä eriarvoisuutta. Eri kodeissa on erilaiset resurssit lapsen koulunkäynnin tukemiseen.
En ole vanhempanakaan kokenut kauheasti hyötyneeni päiväkodin vasu-keskusteluista tai koulun vanhempainvarteista. Minusta se, miten pikkutarkalla tavalla lasta päiväkodissa havainnoitiin, tuntui tarpeettomalta. Saatettiin vaikkapa kehottaa harjoittelemaan saksien käyttöä kotona, jos lapsi ei ollut suoriutunut toivotulla tavalla jostain askartelutehtävästä. Jos kehityksessä on ilmeisiä viivästymiä ja lapsella erityisen tuen tarvetta, on toki paikallaan ottaa nämä asiat esille, mutta jostain saksien käytöstä en jaksa tehdä sen isompaa numeroa, jos lapsen hienomotoriikassa ei ole muuten huomauttamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä osasin 90-luvulla ekaluokalle mennessä lukea täysin sujuvasti, luetunymmärtäminen oli erinomaista ja matematiikka oli aivan liian helppoa.
Se, missä olin jäljessä muita, oli hienomotoriikka. Minulle oli äärimmäisen hyödyllistä kirjoittaa jokaisen uuden opeteltavaa kirjaimen osalta viisi riviä sen ajan kaunokirjaimia ja matematiikassa harjoitella numeroiden kirjoittamista. Käsialani oli todella huono ja jos vaikka tehtävänä oli värittää lämpömittarista plusasteet punaisella ja miinusasteet sinisellä, en osannut värittää siististi viivojen sisältä vaan tuloksena oli sotkua. Saksien käyttö oli hankalaa ja ne minun leikkaamani paperilumihiutaleet olivat aina koko luokan rumimpia.
Kun muut pähkäilivät ja tuskailivat lukemisen tai vähennyslaskun kanssa, minä vain kadehdin heidän siistejä vihkojaan, joiden kannessa luki nimi ja aine täydellisellä käsialalla ja jotka värittivät ympäristöopin tunneilla monisteilta kasvit ja linnut todella kauniisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olemme tasa-arvoisia, mutta se ei tarkoita, että olisimme kaikki samanlaisia.
Väärin. Lapset ovat nimenomaan epätasa-arvoisia perhetaustasta riippuen. Esim. pääsetkö harrastamaan vai et. Luetaanko sinulle kirjoja vai ei.
Suurin osa lapsista on päivähoidossa, jossa koulutetut varhaiskasvattajat ei kaikesta päätellen osaa työtään, jos lapsilla nimenomaan koti on se paikka, jossa kaikki varhaiskasvatus pitäisi tehdä.
Tässä oli ihan hyvä huomio. Lapset viettävät niin paljon aikaa päiväkodissa, että kyllä sielläkin luulisi jotain oppivan, jos opetetaan. Toinen vastaava ilmiö nykyisin on, että kouluista huudellaan, kuinka vanhemmuus on hukassa, kun lapset ovat koulussa niin hankalia. Toki joskus on juuri näin, mutta IKINÄ ei puhuta siitä, pitäisikö koulunkin tehdä asialle jotain. Omista lapsistani havaitsin, että rauhalliset ja keskittymiskykyiset pojat muuttuivat selvästi levottomammiksi nimenomaan koulussa ja samaa olen kuullut muiltakin. Vanhempainillassa opettajat ovat oikein hytkyneet innosta, että enää ei koulussa istuta aloillaan ja kuunnella hiljaa, vaan innostetaan lapsia ilmaisemaan itseään, eikä mitään lukujärjestystä ole, koska vaihtelu virkistää. Ja sitten taivastellaan, kun lapset ovat levottomia - niin, miksihän?
Lisäksi nyt sälytetään vastuuta esim. lukemaan oppimisesta vanhemmille, vaikka ennen se on ollut juuri koulun tehtävä. Tietysti monissa kodeissa on onneksi luettu paljon jo ennenkin, mutta ennen kaikki oppivat lukemaan vähintään kohtalaisesti ihan koulun ansiosta, kodista riippumatta. Nyt yhtäkkiä tämä ei enää onnistu, vaikka äidinkieltä on monta viikkotuntia yhdeksän vuoden ajan. Ovatko nämä muutokset aina ja väistämättä vanhempien vika? Jos halutaan auttaa niitä lapsia, jotka tulevat ns. huonommista kodeista, ei se onnistu niin, että näille ennestäänkin ongelmaisille vanhemmille kasataan vain lisää vastuuta ja syyllisyyttä, kun ei entisestäkään taakasta ole selvitty.
Olen opettajana jossain määrin samaa mieltä. Nykyään korostetaan koulun ja kodin yhteistyötä nimenomaan niin, että vanhempia vastuutetaan lasten koulunkäynnistä. Tämä on ajatuksena hyvä mutta lisää lasten keskinäistä eriarvoisuutta. Eri kodeissa on erilaiset resurssit lapsen koulunkäynnin tukemiseen.
En ole vanhempanakaan kokenut kauheasti hyötyneeni päiväkodin vasu-keskusteluista tai koulun vanhempainvarteista. Minusta se, miten pikkutarkalla tavalla lasta päiväkodissa havainnoitiin, tuntui tarpeettomalta. Saatettiin vaikkapa kehottaa harjoittelemaan saksien käyttöä kotona, jos lapsi ei ollut suoriutunut toivotulla tavalla jostain askartelutehtävästä. Jos kehityksessä on ilmeisiä viivästymiä ja lapsella erityisen tuen tarvetta, on toki paikallaan ottaa nämä asiat esille, mutta jostain saksien käytöstä en jaksa tehdä sen isompaa numeroa, jos lapsen hienomotoriikassa ei ole muuten huomauttamista.
Hyvin kirjoitettu. Minä vielä lisäisin, että mikäli lapsiperheen molemmat vanhemmat tekevät täyttä työpäivää, on perheaikaa todella rajallisesti, ja näkisin paljon saksiharjoituksia tärkeämpänä, että lapsi saa illalla monipuolisen yhteisen aterian, rauhallisen kylpyhetken, turvallisen lukuhetken sängyssä ja päivän lopuksi riittävästi unta.
Lapseni, joka jätti päiväunet jo parivuotiaana pois, nukahti iltaisin jo seitsemän ja kahdeksan välillä, minun työpäiväni taas vaati läsnäoloa toimistolla viiteen saakka.
Jos joku varhaiskasvattaja olisi tuossa tilanteessa huomauttanut saksien käytöstä, olisin minä kirkkain silmin kysynyt, että voisitteko te järjestää sitä saksitreeniä vaikka toisten lasten nukkuessa päiväunia, kun teillä on niin hyvä mahdollisuus tehdä näitä juttuja päiväsaikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tajua vanhempia, jotka eivät opeta lapsilleen mitään ennen koulun alkua.
Minä opetin lapseni lukemaan. Samoin opetin helpot yhteen- ja vähennyslaskut. Kirjoittamaan edes isoilla kirjaimilla.
Opetin virkkaamaan. Pienestä asti totutettiin lapset hiihtämään, luistelemaan, heittämään palloa oikein, kokeiltiin monia eri urheilulajeja.Lapselle itselleen on tosi mukava ja itsetuntoa kohottavaa, jos osaa jo asioita.
Olin joskus sijaisopettajana kuudesluokkalaisille, joista yksi ei osannut luistella lainkaan. Muut painelivat menemään jäällä sujuvasti. Tyttö oli tosi nolona ja sanoi ettei häntä ole koskaan viety luistelemaan.Omalle lapselle en tekisi ikinä moista karhunpalvelusta.
Lapsella saattaa olla erilaisia haasteita miksi kaikki asiat ei suju. Esim jos on motoriikassa ongelmia pyöräily, luistelu, hiihto yms voi olla normaalia vaikeampaa opetella. Mulla on pikkukoululainen joka vuosien ahkeran harjoittelun jälkeen osaa nyt pyöräillä ja auttavasti uida. Toisella lapsella nämä taidot kehittyivät ikään kuin itsestään, kun vain vanhempana antoi mahdollisuuden.
Vierailija kirjoitti:
Ei sillä lähtötilanteella niin suurta merkitystä ole. Opettaja pystyy kyllä huomioimaan nämä erilaiset oppilaat opetuksessaan. Lahjakkuutta voi olla myös hyvin monenlaista ja maailmassa tarvitaan erilaisia valmiuksia sekä kykyjä.
Opettaja
Tutkimukset ja todellisuus kertovat kyllä ihan muuta. Jos ekaluokalla ryhmäkoko on 30, niin ei siinä juurikaan huomioida yhtään ketään. Selviydytään päivästä toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua vanhempia, jotka eivät opeta lapsilleen mitään ennen koulun alkua.
Minä opetin lapseni lukemaan. Samoin opetin helpot yhteen- ja vähennyslaskut. Kirjoittamaan edes isoilla kirjaimilla.
Opetin virkkaamaan. Pienestä asti totutettiin lapset hiihtämään, luistelemaan, heittämään palloa oikein, kokeiltiin monia eri urheilulajeja.Lapselle itselleen on tosi mukava ja itsetuntoa kohottavaa, jos osaa jo asioita.
Olin joskus sijaisopettajana kuudesluokkalaisille, joista yksi ei osannut luistella lainkaan. Muut painelivat menemään jäällä sujuvasti. Tyttö oli tosi nolona ja sanoi ettei häntä ole koskaan viety luistelemaan.Omalle lapselle en tekisi ikinä moista karhunpalvelusta.
Kuudesluokkalainen olisi kyllä voinut jo moneen kertaam mennä ihan itse luistelemaan.
Olisi toki voinut, jos hänelle olisi hommattu luistimet ja jos olisi ollut julkinen liikenne luistelukengän läheisyyteen.
Hopesta saa luistimia ilmaiseksi ja koululla on aivan varmasti luistelukenttä.
Sitäpaitsi koko tarina on täysin epäuskottava koska eskarista alkaen luistellaan eskarissa ja koulussa.
Jos kouluun on kotoa matkaa 20 kilometriä eikä julkista liikennettä ole, miten alakouluikäinen lapsi käy itsekseen luistelemassa koulun kentällä, varsinkin jos hänellä ei ole luistimia?
Koulun jälkeen.
Ja koulun liikkatunnilla.
Ja koulussahan on lainaluistimia.
No eihän niitä lainaan saa kuin liikkatunneilla. Koulussa luistelua ei mitenkään välttämättä ole montaa kertaa talvessa, ei siinä pelkästään luistelemaan opi, jos ikinä ei muualla pääse harjoittelemaan. Luistelu ei myöskään ole pakollista, joten kaikki opettajat eivät luistelemaan vie.
Kyllä se käytännössä on pakollista, on mainittu liikunnan opetussuunnitelmassa.
Ei ole mainittu. Ainoa laji, joka on mainittu, on uinti.
Nyt ei tosiaan ole enää vuosi 1971.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä osasin 90-luvulla ekaluokalle mennessä lukea täysin sujuvasti, luetunymmärtäminen oli erinomaista ja matematiikka oli aivan liian helppoa.
Se, missä olin jäljessä muita, oli hienomotoriikka. Minulle oli äärimmäisen hyödyllistä kirjoittaa jokaisen uuden opeteltavaa kirjaimen osalta viisi riviä sen ajan kaunokirjaimia ja matematiikassa harjoitella numeroiden kirjoittamista. Käsialani oli todella huono ja jos vaikka tehtävänä oli värittää lämpömittarista plusasteet punaisella ja miinusasteet sinisellä, en osannut värittää siististi viivojen sisältä vaan tuloksena oli sotkua. Saksien käyttö oli hankalaa ja ne minun leikkaamani paperilumihiutaleet olivat aina koko luokan rumimpia.
Kun muut pähkäilivät ja tuskailivat lukemisen tai vähennyslaskun kanssa, minä vain kadehdin heidän siistejä vihkojaan, joiden kannessa luki nimi ja aine täydellisellä käsialalla ja jotka värittivät ympäristöopin tunneilla monisteilta kasvit ja linnut todella kauniisti.
Taidat olla poikani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten se ohjattu harrastus vaikuttaa mitenkään mihinkään?
Ohjatussa kuin ohjatussa harrastuksessa lapsi oppii keskittymiskykyä, kuuntelemaan ohjeita, mahdollisesti odottamaan vuoroa, ja mielestäni mikä tärkeintä oppii sen, että harjoittelulla oppii ja kehittyy. Lapsi ei siis helposti kauhistu, jos jotakin ei osaa heti.
Eri harrastukset kehittävät eri taitoja: esim. muskari kehittää monia kielen kehitykseen ja matemaattisuuteen tarvittavia aivojen osa-alueita.
Lisäksi itsetunto kehittyy, oppii sosiaalisia taitoja ja saa ystäviä. Tutustuu samanhenkisiin aktiivisiin ja harrastaviin perheisiin. Lisäksi lapsella on vähintään yksi aikuinen tukemassa hänen kehitystään ja se aikuinen voi olla juuri se merkittävä henkilö. Esim. soittotunneilla on yksilöopettaja, joka keskittyy vain lapseen soittotunnin aikana. Tämä henkilö voi olla vuosia kanssakulkija lapselle, ja aivan merkittävä kehityksen kannalta. On etuoikeutettua olla harrastava lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka olisi yhtä hyvät lähtökohdat ja samantasoinen perhetausta, niin erot alkuvuonna syntyneellä ja loppuvuonna syntyneellä ovat huimat.
Vierailija kirjoitti:
Tutkimuksen mukaan siis erityisen tuen päätöksen saaneiden lasten lähtötaso oli keskimäärin 20 % alle keskiarvon, suomea tai ruotsia toisena kielenä puhuvien noin 17 %.
Molempien vanhempien yliopistokoulutus taas lisäsi lähtötasoa keskimäärin yli 15 % keskimääräisestä.
Tätä ei varmasti saa ääneen sanoa, mutta keskimääräisesti koulun aloittavat ei-ka*tasuomalaiset lapset ovat hyvin lähellä keskimääräisen koulunsa aloittavan erityislasten taitotasoa.
Tutkimuksessa on saatu selville, mikä on vanhempien heikon koulutustaustan vanhempien vaikutus koulun aloittavan taitotasoon. Aineisto on kuitenkin esitetty ainakin lukemassani lehtijutussa niin hienovaraisesti, ettei sitä saa jutusta selville.
Sanoisin vielä, että niille erityisen tuen tarpeen lapsilla, joilla on jo päätös koulun alkaessa, on hyvin valveutuneet vanhemmat, jotka ovat hakeneet tutkimuksia ja apua aktiivsesti. Eli diagnosoimaton tai ilman tukipäätöstä oleva lapsi on vielä usein heikommassa asemassa. Kovin monella ADHD-tyyppisellä ei ole diagnoosia vielä koulun alkaessa. Varsinkaan vieraskielisillä nepsy-haasteet voivat hukkua kielen osaamattomuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olemme tasa-arvoisia, mutta se ei tarkoita, että olisimme kaikki samanlaisia.
Väärin. Lapset ovat nimenomaan epätasa-arvoisia perhetaustasta riippuen. Esim. pääsetkö harrastamaan vai et. Luetaanko sinulle kirjoja vai ei.
Minä olen köyhästä perheestä syrjäkylältä majatalosta kotoisin (nyt nelikymppinen). En osannut yhtään mitään, kun menin kouluun. Tikkataulusta olin vähän itsekseni oppinut laskemaan. Mutta meillä ei luettu mitään, mitään kehittävää ei ollut ja vanhemmilla paljon töitä, äidillä vielä oma työnsä. Se mitä kotona opin, oli ahkeruus ja työnteko. Ekaluokalla olin varmaan luokan ehkä huonoin, tokalla hoksasin, että tähän menestykseen voi itse vaikuttaa. Menestyinkin sitten kiitettävällä tasolla koko kouluputken ja pääsin yliopistoon. Sisarukseni menestyi minuakin paremmin. Nyt omat lapseni ovat minun tukemanani kympin oppilaita ja heillä on paljon muutakin elämää kuin koulu. Eli loppupeleissä pieni ripaus lahjakkuutta ja sitten hieno, ahkera asenne ovat tärkeintä. Ketään ei ole tuomittu epäonnistumaan lähtökohtaisesti. Toki jotain hyvää alustaa olisi ehkä tärkeä olla. Sitä en väitä, etteikö monen muun lähtökohta toisi valtavaa etua, eli juurikin esimerkiksi akateemiseen vaikkapa pk-seutulaiseen perheeseen syntyminen, missä koulujen taso on usein hyvä.
Ohjatussa harrastuksessa oleminen varmaan korreloi hyvien perheolojen kanssa muuten, mutta ei välttämättä itsessään edistä muita kuin juuri harrastuksessa tarvittuja taitoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olemme tasa-arvoisia, mutta se ei tarkoita, että olisimme kaikki samanlaisia.
Väärin. Lapset ovat nimenomaan epätasa-arvoisia perhetaustasta riippuen. Esim. pääsetkö harrastamaan vai et. Luetaanko sinulle kirjoja vai ei.
Suurin osa lapsista on päivähoidossa, jossa koulutetut varhaiskasvattajat ei kaikesta päätellen osaa työtään, jos lapsilla nimenomaan koti on se paikka, jossa kaikki varhaiskasvatus pitäisi tehdä.
Tässä oli ihan hyvä huomio. Lapset viettävät niin paljon aikaa päiväkodissa, että kyllä sielläkin luulisi jotain oppivan, jos opetetaan. Toinen vastaava ilmiö nykyisin on, että kouluista huudellaan, kuinka vanhemmuus on hukassa, kun lapset ovat koulussa niin hankalia. Toki joskus on juuri näin, mutta IKINÄ ei puhuta siitä, pitäisikö koulunkin tehdä asialle jotain. Omista lapsistani havaitsin, että rauhalliset ja keskittymiskykyiset pojat muuttuivat selvästi levottomammiksi nimenomaan koulussa ja samaa olen kuullut muiltakin. Vanhempainillassa opettajat ovat oikein hytkyneet innosta, että enää ei koulussa istuta aloillaan ja kuunnella hiljaa, vaan innostetaan lapsia ilmaisemaan itseään, eikä mitään lukujärjestystä ole, koska vaihtelu virkistää. Ja sitten taivastellaan, kun lapset ovat levottomia - niin, miksihän?
Lisäksi nyt sälytetään vastuuta esim. lukemaan oppimisesta vanhemmille, vaikka ennen se on ollut juuri koulun tehtävä. Tietysti monissa kodeissa on onneksi luettu paljon jo ennenkin, mutta ennen kaikki oppivat lukemaan vähintään kohtalaisesti ihan koulun ansiosta, kodista riippumatta. Nyt yhtäkkiä tämä ei enää onnistu, vaikka äidinkieltä on monta viikkotuntia yhdeksän vuoden ajan. Ovatko nämä muutokset aina ja väistämättä vanhempien vika? Jos halutaan auttaa niitä lapsia, jotka tulevat ns. huonommista kodeista, ei se onnistu niin, että näille ennestäänkin ongelmaisille vanhemmille kasataan vain lisää vastuuta ja syyllisyyttä, kun ei entisestäkään taakasta ole selvitty.
Olen opettajana jossain määrin samaa mieltä. Nykyään korostetaan koulun ja kodin yhteistyötä nimenomaan niin, että vanhempia vastuutetaan lasten koulunkäynnistä. Tämä on ajatuksena hyvä mutta lisää lasten keskinäistä eriarvoisuutta. Eri kodeissa on erilaiset resurssit lapsen koulunkäynnin tukemiseen.
En ole vanhempanakaan kokenut kauheasti hyötyneeni päiväkodin vasu-keskusteluista tai koulun vanhempainvarteista. Minusta se, miten pikkutarkalla tavalla lasta päiväkodissa havainnoitiin, tuntui tarpeettomalta. Saatettiin vaikkapa kehottaa harjoittelemaan saksien käyttöä kotona, jos lapsi ei ollut suoriutunut toivotulla tavalla jostain askartelutehtävästä. Jos kehityksessä on ilmeisiä viivästymiä ja lapsella erityisen tuen tarvetta, on toki paikallaan ottaa nämä asiat esille, mutta jostain saksien käytöstä en jaksa tehdä sen isompaa numeroa, jos lapsen hienomotoriikassa ei ole muuten huomauttamista.
Hyvin kirjoitettu. Minä vielä lisäisin, että mikäli lapsiperheen molemmat vanhemmat tekevät täyttä työpäivää, on perheaikaa todella rajallisesti, ja näkisin paljon saksiharjoituksia tärkeämpänä, että lapsi saa illalla monipuolisen yhteisen aterian, rauhallisen kylpyhetken, turvallisen lukuhetken sängyssä ja päivän lopuksi riittävästi unta.
Lapseni, joka jätti päiväunet jo parivuotiaana pois, nukahti iltaisin jo seitsemän ja kahdeksan välillä, minun työpäiväni taas vaati läsnäoloa toimistolla viiteen saakka.
Jos joku varhaiskasvattaja olisi tuossa tilanteessa huomauttanut saksien käytöstä, olisin minä kirkkain silmin kysynyt, että voisitteko te järjestää sitä saksitreeniä vaikka toisten lasten nukkuessa päiväunia, kun teillä on niin hyvä mahdollisuus tehdä näitä juttuja päiväsaikaan.
Hyviä huomioita. Työelämä muuttuu koko ajan vaativammaksi, mutta silti vanhemmuuteen kohdistuu jatkuvasti enemmän paineita. Eri perheissä on myös hyvin erilaiset toiveet koskien kodin ja koulun välistä yhteistyötä, niin kuin voimme monista Vauva-palstan Wilma-aiheisista keskusteluista huomata. On vanhempia, joiden mielestä viestejä tulee liikaa, ja vanhempia, joiden mielestä kotia ei informoida riittävästi lapsen asioista. Näiden erilaisten toiveiden välillä on mahdoton luovia niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Olen saanut opettajana palautetta sekä liian suuresta että liian vähäisestä viestien määrästä, samoin sekä liian tiukasta että liian lepsusta arvioinnista. Kiusaamiseen tai muuhun huonoon käytökseen ei ole joidenkin vanhempien mielestä puututtu tarpeeksi jämäkästi, toisten mielestä asiasta on tehty liian iso numero.
Vierailija kirjoitti:
Ohjatussa harrastuksessa oleminen varmaan korreloi hyvien perheolojen kanssa muuten, mutta ei välttämättä itsessään edistä muita kuin juuri harrastuksessa tarvittuja taitoja.
Mistä tämä harrastuspuhe tulee? Tutkimuksessa ei harrastukset nouse esille. Ihan muut asiat.
Juuri näin. En ymmärrä, miksi tässä ketjussa väännetään siitä, mikä tekijä on "ratkaiseva". Ei mikään tekijä ole yksinään ratkaiseva, vaan tietyillä asioilla on väestötasolla yhteys lapsen myöhempään koulumenestykseen. Yhteys kahden asian välillä ei suoraan kerro kausaalisuhteesta, eikä tutkimustuloksista voi suoraan johtaa toimenpide-ehdotuksia. Luulisi yllä kommentoineen filosofian maisterin tietävän, että hänen henkilökohtaisella kokemuksellaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten jokin ilmiö näyttäytyy väestötasolla.