Miksi niin harva suomalaispariskunta jakaa vanhemmuuden fifty-fifty?

Meillä asia on järjestetty siten, että mies tekee lyhyitä vuoroja (yrittäjä) pääasiassa iltaisin ja viikonloppuisin (pääasiassa kun lapsi nukkuu). Päivisin hoitaa lasta kun itse opiskelen. Lasta ei tarvitse laottaa hoitoon, ja kotihoitotuki kuntalisineen on ihan kiva lisä tuloihimme. Rahallisesti tekee tiukempaa, mutta yhteistä aikaa ei voita mikään. 

Tästä huolimatta lapsi pitää minua läheisempänä. Vaikka isänsä onkin hoitanut vähintääb yhtä paljon. Biologialle ei aina voi mitään, ja evoluutio on luonut meille tietyt roolit ihansyystäkin. 

Kun lapsi ei ole vielä syntynyt, on niitä hienoja ajatuksia ja teorioita vaikka kuinka paljon. Siihen kuuluu se, että jeesustellaan, että miksi nuo tekee noin, me teemme kyllä eri tavalla ja paremmin.

Ja hups, kun olet siitä elänyt 50v eteen päin, huomaat eläneesi juuri niin kuin elämä antoi sinulle resursseja elää. 

Onneksi et etukäteen voi tietää, miten elämäsi menee. Elämään kuuluu juuri tuo ylemmuudentunto, että me kyllä teemme kaiken paremmin kuin toiset.

Miehesi voi vaikka kuolla tai vammautua tai jäädä työttömäksi tai löytää toisen naisen. Sinä voit kuolla, tai vammautua, tai masentua tai jäädä työttömäksi.

Lapsi voi olla vammainen tai kuolla synnytyksessä tai sillä voi olla huomaamattomia neurologisia ongelmia.

Mutta nuoruuteen kuuluu juuri tuo ajatus, että minä voin suunnitella kaiken valmiiksi ja hallitsen elämää, eikä elämä minua.

Vaikka minä (nainen) olen ollut kotona lastemme pari ekaa vuotta niin silti tuntuu että mieheni on tällä hetkellä, kun lapset ovat kouluikäisiä, läheisempi toiselle lapsellemme. Minä sitten taas toiselle. Ehkä tässä on joku luonnekysymys ja samanlaiset/erilaiset kiinnostuksenkohteet. 

Joka tapauksessa välimme ovat mielestäni erittäin läheiset ja vanhemmuus on täysin jaettu, vaikka minuutilleen emme ole tehneetkään samoja asioita ja (ai kauhistus) käymme miehen kanssa kokopäivätöissä. 

[quote author="Vierailija" time="21.07.2013 klo 20:58"]

Jos mies ehdottaa tuota niin on pian etä isä ;)

[/quote]

No ei meillä vaan, mies ilmoitti jo ennen raskautumista, että haluaa jäädä lapsen kanssa myös omalta osaltaan kotiin. Sovittuna onkin nyt samantyyppinen järjestely kuin ap:lla, minä olen ensin kotona nyt syksyllä syntyvän lapsen kanssa reilun vuoden ja mies seuraavan.

Tarkoitatko vanhemmuutta vaiko lapsen hoivaamista ja lapseen liittyviä töitä/järjestelyjä? Ovat hieman eri asia. Suurin syy siihen että esim. miehet ovat vähemmän lastensa kanssa on naiset. Heillä on tapana monopolisoida lasten hoiva ja tapa tehdä sitä. Meillä minä (mainen siis) olen mennyt töihin heti vanhempainvapaiden päätyttyä ja mies on ottanut arkipäivisin vastuun kodin/lastenhoidosta, johtuen erityyppisestä vuorotyöstään. Olemma molemmat käyneet töissä sekä vastanneet kotiasioista fifty-fifty - tulos aika hyvä, niin lasten kuin avioliitonkin kannalta.

Meillä yksinkertaisesti siitä syystä, että mies on yksityisyrittäjä, eikä hänen työstään pysty jäämään isyyslomille. Minulla taas on aina ollut normi palkkatyö, joten olen helposti saanut äityislomat ja hoitovapaat järjestymään.

Minä olen rakastanut joka hetkeä lasten kanssa kotona, ja tehnyt sen täysin omasta tahdostani. Hyvä niin, että olen saanut pitää hoitovapaata ja teen edelleen osittaista hoitovapaata. Minusta jokainen viettämäni hetki lasten kanssa korvaa kaiken, mitä ehkä rahassa tai muussa menettää. Lasten syntymän jälkeen en ole edes tajunnut, mitä ihmeen tavoittelemista "urassa" on.

Ja silti väittäisin, että meillä on erittäin tasainen vanhemmuus. Mies on vauvasta asti ihan kehottamatta hoitanut vaipanvaihtoja ja kylvetystä, syöttämistä siitä saakka kun kiinteät on tullut. Hoitanut vaippojen ja vitamiinien hankkimiset ja huolehtinut ruokien ostot. Minä olen harrastanut omia harrastuksiani koko ajan, samoin mies, ja aina toinen hoitaa kun toisella on menoa. Pitkiä poissaoloja tosin en ole halunnut itselleni, mutta ensimmäisen kerran olin neljän yön ulkomaanmatkalla kun lapset olivat 2- ja 4-vuotiaat.

Meillä mies huolehtii myös arkisin lasten aamupalat ja hoitoonviennin, minä taas haen heidät hoidosta. Enemmän se se vanhemmuus kehittyy siinä, että molemmat vanhemmat omatoimisesti hoitavat lapsia ja touhuavat heidän kanssaan. Vaikka myönnettäköön, että mies meillä enemmän leikkii ja askartelee kuin minä.

En minä ainakaan koe jääneeni paitsi mistään, vaan olleeni saamapuolella, ja ilmeisesti lapset kokevat molemmat vanhemmat läheisiksi, koskapa eivät hätäile kummankaan perään toisen poissaollessa.

[quote author="Vierailija" time="21.07.2013 klo 22:25"]

Ajattelit siis omia itsellesi ensin sen helpoimman vuoden, jolloin vauva vain "syö, kakkaa ja nukkuu" ja jättää miehesi kotiin taistelemaan juuri kävelemään, puhumaan ja itse syömään oppivan 1 vuotiaan kanssa (jolla on todennäköisesti juuri pahin eroahdistus käynnissä, kun äiti lopettelee imetystä...)?!

[/quote]

No siinä vaiheessa kun mies pystyy imettämään niin tuokin ongelma poistuu ;). Sitäpaitsi kerran kotiäitiyden vastustajien mielestä lapsen kanssa kotona oleminen ei ole rankkaa, niin mitä taistelemista sillä miehelläkään sen yksivuotiaan kanssa olisi?

Periaatteet on hyvä olla olemassa kunhan muistaa sen, että joskus niistä periaatteistakin pitää joustaa. En sano, ettekö voisi onnistua, sitten joskus kun lapsia tulee, tuossa päätöksessänne, pyydän vaan pitämään mielessä että joustovara pitää olla.

Ei se jääräpäinen 50/50 jako ole onni ja autuus. Toinen saattaa olla luontevampi vanhempi ja se, johon lapsi turvaa. Meillä se oli ex-miehen kanssa esikoisen kohdalla nimenomaan hän; jos tuli pipi lapsi juoksi kiireen vilkkaa isälleen vaikka minä olin ihan vieressä. Ja tuolloin minä olin enempi kotona vuorotyöstäni johtuen. Kuopus taas oli enemmän mun perääni vaikka isä oli enemmän kotona.

Meillä oli selvää että isä piti ne silloiset pari - kolme isäviikkoaan mitä silloin oli tarjolla, lisäksi hän halusi muutenkin ottaa osaa lasten elämään niillä tavoilla kuin mahdollista oli. Pienen vauvan kanssa se oli kylvettäminen, vaipan vaihdot, nukuttamiset jne. ja pullosyötöt, myöhemmin iltapalat sun muut. Kun lapset kasvoivat hän lähti pyöräilemään heidän kanssaan tms. tekemistä yhdessä omien tyttöjensä kanssa. Ei ollut oikeastaan asiaa mihin hän ei olisi ottanut lapsiaan mukaan. Mulla oli sitten taas vetovastuu kodista ja pihasta. Se systeemi toimi ihan hyvin, ero tuli kun systeemi lopetti toimivuutensa...

[quote author="Vierailija" time="21.07.2013 klo 21:24"]

Sorry, läheisyys ja kiintymys kyllä syntyvät laadukkaan yhdessäoloajan määrästä. Varmasti lapset kiintyvät normaalisti työssäkäyvään isään ihan ok, mutta tyypillisesti lapset kaipaavat perinteisen työnjaon perheissä enemmän äitiään ja kokevat tämän turvallisemmaksi jne. [/quote]

Olen mielestäni ollut aina (varsinkin lapsena) "isin tyttö". Tämä siitä huolimatta että äiti oli kotiäiti ja isä teki töissä pitkää päivää.  En muista siitä äidin kanssa vietetystä arjesta juuri mitään. Sen sijaan muistan hyvin kuinka olin mukana autotallissa kun isä rassasi autoa. Isä myös luki aina iltasadun. Eli vaikka isä oli kanssani vain murto-osan siitä ajasta kuin äiti, niin isä ei minun kokemuksestani ollut mitenkään vähemmän vanhempi.

Ei läheinen suhde ole hoitovapaasta kiinni. Luuletteko että lapsi on jotenkin etäinen vanhempiensa kanssa jos on mennyt päivähoitoon 10kk ikäisenä?

Meidän perheessä molemmat vanhemmat ovat lapsille yhtä läheisiä. Mitään eroa suhtautumisessa en huomaa vaikka olen itse pitänyt hoitovapaat ja isä oli paljon poissa vuoden rakennusprojektin ajan. 

Jostain syystä meillä on todella paljon läheisyyttä, halailua ym ja lapset hakevat pipin tullessa ihan yhtä usein lohtua isältä kuin äidiltä. Ajallisesti olen viettänyt lasten kanssa paljon enemmän aikaa mutta mitä tulee leikkiin ja temmeltämiseen niin kyllä siinä isän aika on hurjan paljon enemmän.

Meillä vanhemmuuden vastuut jaetaan kyllä ihan tasapuolisesti vaikka vain minä (äiti) pidin perhevapaat. Mies piti pelkästään ne muutaman viikon isyyslomat.

Isoin syy tähän oli oma jaksamiseni, tai sen puute. Vauvan imettäminen johtaa hyvin nopeasti huonoihin yöuniin. Esikoiselle pystyi sentään antamaan lypsettyä maitoa (ja se lypsäminen oli aikaa vievää ja rankkaa puuhaa), mutta nuorempi ei kelpuuttanut minkäänlaista tuttipulloa eikä tuttia. Kumpaakin lastani imetin vähän yli vuoden. Se olisi ollut ihan varmasti ongelma töissä. Miehen olisi täytynyt kuskata vauva imetettäväksi n kertaa päivässä tai sitten olisin joutunut lypsämään maidot vessassa (yök). Olisin myös kokenut äkkiä epäreiluksi tilanteen, jossa mies saisi jäädä aamulla nukkumaan vauvan kanssa kun itse joudun huonosti nukutun yön jälkeen lähtemään töihin, ja siellä ihmettelemään maitoa vuotavia rintojani.

Hoitovapaata ei lähdetty jakamaan siitä syystä, että palkkani on noin puolet miehen palkasta. Ei minunkaan palkkani mikään huono ole, mutta silti jää kovasti jälkeen miehen ansioista. Elintasomme olisi laskenut liikaa jos olisimme eläneet minun tulojeni varassa.

Ei tämä ratkaisu ole estänyt meiltä vanhemmuuden jakamista. Vanhemmuuteen kuuluu paljon muutakin kuin se kuka hoitaa vauvavapaat :) Lapsemme ovat nyt kouluikäisiä, ja heidän hoitamisensa jakaantuu kyllä melkolailla tasan. Minä autan heitä enemmän läksyissä ja kannan päävastuun vaatteista, ja mies hoitaa harrastuskuljettamiset. Muut hommat jakaantuvat tasapuolisesti.

Mielestäni tasa-arvon ja tasapuolisuuden ei tarvitse (eikä pidä) olla mittanauhalla mitattua ja keskikohdasta puoliksi leikattua. Molemmilla puolisoilla voi olla omat jutut ilman että tasapuolisuus siitä kärsisi.

Vanhemmuutta ei jaeta tasan koska naiset omivat sen itselleen ja haluavat jäädä kotiin lomailemaan sillä aikaa kun isä huolehtii perheen taloudellisesta turvasta, JA tekee kotitöitä illalla, koska jonkun nyt vaan pitää noikin asiat tehdä.

Minä en missään nimessä kannata viivottimella vastuun jakamista, ja jo ajatus fifty-fifty-jakamisesta on naurettava. Ensimmäisen vuoden vauva on hyvin kiinni perushoidossa, ja vasta sen jälkeen se pieni persoona alkaa näkyä ja kuulua selkeämmin. Mielestäni siis äiti, joka hoitaisi ap:n suunnitelman tavoin vauvaa ekan vuoden ja isä sitten sen taaperovuoden, menettäisi paljon, kun hän tekisi sen näkymättömän pohjatyön ja isä sitten kantaisi hedelmät. Vähän niin kuin omenapuun kasvatus. Ei se tee hedelmää ekana vuotena, vaikka miten lannoittaisit ja hoitaisit ja kastelisit, mutta seuraavina vuosina se on jo todennäköisempää, eikä se lannoittaja saa samanlaista hyötyä ja iloa (vaikka muuten hommasta nauttisikin) kuin se, joka voi poimia hedelmät.

Minusta se vanhemmuuden jakaminen on vastuun jakamista. Hymyilyttää nyt kaveriperhe, jossa vauva huutaa hysteerisesti, jos äiti ei ole lähellä, vaikka muuten on hyvätuulinen. Siitä voi ehkä päätellä, että isää ei kotona ole kovasti näkynyt. Meillä taas mies heti kotiintultuaan otti vauvan syliinsä ja köllötteli vauvan kanssa koko illan -  välillä katseli tv:tä, välillä puuhasi muuta, mutta se ihokontakti oli koko ajan. Kun vauva syötön jälkeen nukkui meidän välissämme, mies koppasi kainaloon ja nukkuivat sitten kiinni toisissaan ja minä sain aivan keskeytymättömät yöunet, kun maidon tuoksu ei herättänyt vauvaa, mutta läheisyys sai vauvan jatkamaan syviä unia.

Mies piti isyysloman ja isäkuukauden ja todella hoiti niitä lapsia sitten pidempäänkin tuon ajan, mutta pohjana oli se, että ihan päivittäin osallistui vauvan hoitamiseen iltaisin, öisin ja viikonloppuisin, niin ei vauva ikinä milloinkaan huutanut isänsä sylissä äiti-ikävää. Isä oli se, jota odotettiin innolla töiden jälkeen ja jo muutaman kuukauden ikäisenä vauva osasi hihkua riemusta, kun pääsi isän syliin.

Negatiivisena tässä on minulle eli äidille se, että olen se arkiäiti. Ruokin, pesen vaatteet, hoidan harrastukset, organisoin, järjestän, siivoan jne. ja isä on se mahtava tyyppi, joka leikkii, keksii, rakentaa jne. Mutta kun kyse on meillä pojista, niin annan asian olla näin. On upeaa, että pojilla on isäänsä mahtava suhde, ja itsetuntoni kestää kyllä sen, että isä on heille vähintään yhtä tärkeä (ja luultavasti tärkeämpi) kuin minäkin, vaikka minä se vaihdoin useammin vaipat.

Ei se määrä vaan se laatu. Tiedän, että tämä on kotiäidin painajainen, mutta se on totta. Kaverini lähti kahdeksan kotiäitivuoden jälkeen töihin, ja kun kysyin lapsilta, miltä nyt tuntuu, kun äitiä ei näe niin usein, niin vanhin pamautti, että eihän äiti koskaan leikkinyt tai puuhannut meidän kanssa, äiti vaan tiskasi ja siivosi. Iskä leikki töiden jälkeen, jotta äiti saisi omaa aikaa.

Marttyyriäitiys on kamalaa. Toinen kaverini erosi juuri miehestään, kun tämä ei osannut riittävästi nostaa puolisoaan jalustalle vaan viihtyi vapaa-aikanakin lasten kanssa. Kaverini jaksaa joka keskustelussa märistä, miten hän uhrautui ja oli kotona kuusi vuotta eikä kaiken tämän jälkeen mies edes osaa laittaa häntä ykköseksi. Miehen vikaa siis se, että äiti ei ole tyytyväinen elämäänsä ja valintoihinsa. Surullisinta on se, että kaverin mielestä on ihan ok valittaa näistä asioista niiden lastensa kuullen. Lapsetkin sitten tietävät, miten paljon äiti on heidän vuokseen uhrannut. En ihmettele, että viihtyvät nykyäänkin isänsä luona todella hyvin.

Korostan siis vielä kerran kaikille kotiäideillekin: ei määrä vaan laatu.