Miten on mahdollista ettei 28-vuotiaalla ole oikein minkäänlaista työkokemusta?

Miten voit tietää näin hyvin TUTTAVApariskuntasi tyttären asiat ja sen kuka mitäkin maksaa? Myös vanhempani ovat rikkaita ja olen opiskelija. Silti olen ollut 5 vuotta tarjoilijana ja erilaisissa koulutustani vastaavissa harjoitteluissa koko opiskeluaikani, lisäksi olen myös nostanut 12,000€ opintolainaa. KUKAAN sukulaiseni tai TUTTAVA ei tällaisia asioita minusta kysymättä tiedä, vaan varmasti olettavat että vanhemmat maksavat kaiken (heillä tosin kyllä olisikin siihen rahaa ollut). Opinnot yleensä venyy nimenomaan sen takia, että töissä käydään. Ja masennus ei ole ivailtava asia. 

Vierailija kirjoitti:

Tuttavapariskunnallla on kolmekymppinen tytär joka ei ole päivääkään töitä tehnyt. Vanhemmat ovat rikkaita ja tytär on ainoa lapsi. Hänelle on ostettu hieno asunto, auto ja vanhemmat maksavat kaikki menot. Aikanaan sitten perii vanhempansa eli tuskin mitään työtä koskaan tarvitseekaan tehdä.

Miten voit tietää kuka mitäkin maksaa ja kuka on vaikka nostanut opintolainaa? Miten voit tietää ettei päivääkään ole töitä tehnyt? Oletko kysynyt vai oletatko? 

Jonkin verran yksinkertainen pitää olla, jos oikein taivastelee, miten voi olla mahdollista, ettei 28-vuotiaalla ole vielä työkokemusta. Sitten vielä itse vastaa omaan hämmästelyynsä. Sillä sun siskontytöllä on masennus, kuten itse totesit. Silti on ollut kausihommissa, harjoitteluissa ja opiskelee AMK:ssa. Eli kyllähän hän on jopa jotain tehnyt eikä ole täysin vailla kokemusta?

Kaiken huipuksi päätit mennä masentuneelle naljailemaan pessimistisesti, ettei hyvin suurella varmuudella tule saamaan töitä. Yksinkertaisuus ja ilkeys on aika rasittava yhdistelmä.

Myös Y sukupolvi ( ei kävele sisään työpaikkoihin ja yliopistoihin, kuten vanhempi sukupolvi. Töistä ja opiskelupaikoista tämä sukupolvi taistelee verenmaku suussa. En usko, että aikaisempi sukupolvi joka sai kaiken helposti, voi ikinä ymmärtää sitä, tai sitä miksi jo nuoret palaa loppuun. 

Mun rikkaat vanhemmat haluaa just esittää kavereilleen, että tukivat mua paljon enemmän kuin edes tukivat opiskeluaikana :D Yhtä paljon sain heiltä apua, kuin vaikkapa paljon köyhemmästä perheestä tuleva poikaystäväni sai omilta vanhemmiltaan... Joka vuosi olen töitä opiskelujen ohessa tehnyt t. rikkaan perheen tytär

Vierailija kirjoitti:

Mun rikkaat vanhemmat haluaa just esittää kavereilleen, että tukivat mua paljon enemmän kuin edes tukivat opiskeluaikana :D Yhtä paljon sain heiltä apua, kuin vaikkapa paljon köyhemmästä perheestä tuleva poikaystäväni sai omilta vanhemmiltaan... Joka vuosi olen töitä opiskelujen ohessa tehnyt t. rikkaan perheen tytär

Ja hyvä näin siis. Ei ainakaan ole tyhjä cv. Eikä se ole tyhjä AP:n siskontytölläkään. t. sama rikkaan perheen pentu

AP on aika julmalta ja ylimieliseltä vaikuttava tyyppi. Mitä omaa heikkouttasi yrität peittää, nostamalla esiin tytön "heikkoudet"?

Sanna Marin on 34v

Työkokemus:

Pääministeri 

1 kausi kansanedustajana

Sitä ennen:

Amnesty International Suomen osasto, korkeakouluharjoittelija 2012

Valtiokonttori, hallinnon harjoittelija 2010

Everdeal Retail Oy, myyjä 2008−2009

Tampereen kaupunki, toimistovirkailija 2006−2007

Tampereen Sokos Oy, myyjä 2004−2005

Erilaisia kesätöitä 2000−2004

Siskontytöstäsi voi tulla vaikka mitä vielä :) Sanna tosin käynyt hullu munkki.

Vierailija kirjoitti:

Myös Y sukupolvi ( ei kävele sisään työpaikkoihin ja yliopistoihin, kuten vanhempi sukupolvi. Töistä ja opiskelupaikoista tämä sukupolvi taistelee verenmaku suussa. En usko, että aikaisempi sukupolvi joka sai kaiken helposti, voi ikinä ymmärtää sitä, tai sitä miksi jo nuoret palaa loppuun. 

Jep Y sukupolvi käy kamppailua kaikesta, vanhemmilla sukupolvilla suoraan koulusta vuosikymmenien virat, joissa sai perseillä, ja ei lentänyt edes pihalle :D Ette selviäisi nykymenossa sanonpa vaan t. milleniaali

Itsellä aika sama tilanne. Tosin en ole päässyt edes opiskelemaan. Monissa ammateissa en koe pärjääväni, vaikka kuinka minulle riitäisi ihan "tavallinen" ammatti ja esim siivous alakin kiinnostaa. Muuten olen lähinnä työkokeiluissa ollut ja muuten aika vähissä nekin sekä kunnon kokemusta ei ole muuten. Minulla ei ole edes mitään diagnoosia ja sen puolesta olisi ehkä pitänyt pärjätä paremmin. Omaan elämään on vaikuttanut paljon kiusaaminen sekä myöhemmin elämään tullut jännittäminen, ahdistus sekä sosiaalisten tilanteiden vaikeus. Jos pääsisin työyhteisöön, jossa tavallaan hyvä olla niin kaikki menisi paremmin. Muuten en välttämättä pärjää isossa porukassa ja olen aika ujo. Ymmärrän tietenkin sen, että sosiaalinen ja reipas työntekijä on se ykkösvaihtoehto. Itse teen kyllä tarkasti ja hyvin sekä olen asiallinen, mutta ei se aina riitä. Nyt olen lähes syrjäytynyt muutenkin ja ei minulla ole ollut ystäviä lähes 10 vuoteen. Joskus jotain lyhytaikasta, mutta ei ole muuten ihmisiä jää nyt elämääni ja minun en vaikeaa tutustua sekä kaikki muut asiat siihen liittyen kuten muutot yms. Sukulaisiin etäiset välit ja hävettää kertoa heille mitään asioistani.

Minun elämäni tavallaan pysähtyi lukion jälkeen ja se hetki oli ratkaiseva. Voimat jotenkin loppuivat silloin ja sen jälkeen tuli paljon ikäviä juttuja elämään vielä lisää. Ihmisiin en luota enää paljonkaan ja uskon menneisyyteni paljon vaikuttavan nykytilanteeseen. Ei minun toiveenani ollut olla yksinäinen, ahdistunut, surullinen sekä syrjäynyt nuori, joka miettii oikeasti, että menikö se juna jo ajat sitten ja miten edes pärjään elämässä. Kaikki vaan sitten menikin niin ja välillä olen kiitollinen vaan siitä, että olen elossa ja järjissäni. Kaikki eivät ole. En silti tahtoisi valittaa, mutta kyllä nämä asiat pelottavat ja vanhempani eivät tavallaan koskaan ymmärrä tätä kaikkea. Eivät ymmärtäneet silloin aiemmin  kun olisin apua tarvinnut ja vielä vähemmät nyt kun minun pitäisi olla entistä vahvempi ja pärjäävämpi rohkea ihminen. Ehkä sekin helpottaisi vähän jos tavallaan puhuisimme samaa kieltä ja ymmärtäisimme toisiamme paremmin. Joskus olisi mukavaa, että kelpaisi heikkonakin ja voisi olla oma itsensä. Pahoittelut jos valitan liikaakin.

Joo kyllä. Kesätöitä toki, sitten koulut loppuun ja vuosi ja 1kk töissä, tästä äitiysloma+vanhempainvapaat reilu 4v putkeen ja sit ensi keväänä takaisin töihin. Täytän kohta 28.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä työnantajat palkkaavat vajaakuntoisia, heistä kun saattaa saada ihan hyvää työllistämistukea. Yksi tuttu oli monta vuotta, sitten Te-toimisto sanoi että nyt riittää, sinä kykenet normaaleihin töihin - ja pääsi, nelikymppisenä, oltuaan lähes 20 vuotta työtön, kurssilla tai tukitöissä.

Aika uskomattomalta kuulostaa. Velvoitetyöllistettiinkö hänet?

Vierailija kirjoitti:

Itsellä aika sama tilanne. Tosin en ole päässyt edes opiskelemaan. Monissa ammateissa en koe pärjääväni, vaikka kuinka minulle riitäisi ihan "tavallinen" ammatti ja esim siivous alakin kiinnostaa. Muuten olen lähinnä työkokeiluissa ollut ja muuten aika vähissä nekin sekä kunnon kokemusta ei ole muuten. Minulla ei ole edes mitään diagnoosia ja sen puolesta olisi ehkä pitänyt pärjätä paremmin. Omaan elämään on vaikuttanut paljon kiusaaminen sekä myöhemmin elämään tullut jännittäminen, ahdistus sekä sosiaalisten tilanteiden vaikeus. Jos pääsisin työyhteisöön, jossa tavallaan hyvä olla niin kaikki menisi paremmin. Muuten en välttämättä pärjää isossa porukassa ja olen aika ujo. Ymmärrän tietenkin sen, että sosiaalinen ja reipas työntekijä on se ykkösvaihtoehto. Itse teen kyllä tarkasti ja hyvin sekä olen asiallinen, mutta ei se aina riitä. Nyt olen lähes syrjäytynyt muutenkin ja ei minulla ole ollut ystäviä lähes 10 vuoteen. Joskus jotain lyhytaikasta, mutta ei ole muuten ihmisiä jää nyt elämääni ja minun en vaikeaa tutustua sekä kaikki muut asiat siihen liittyen kuten muutot yms. Sukulaisiin etäiset välit ja hävettää kertoa heille mitään asioistani.

Minun elämäni tavallaan pysähtyi lukion jälkeen ja se hetki oli ratkaiseva. Voimat jotenkin loppuivat silloin ja sen jälkeen tuli paljon ikäviä juttuja elämään vielä lisää. Ihmisiin en luota enää paljonkaan ja uskon menneisyyteni paljon vaikuttavan nykytilanteeseen. Ei minun toiveenani ollut olla yksinäinen, ahdistunut, surullinen sekä syrjäynyt nuori, joka miettii oikeasti, että menikö se juna jo ajat sitten ja miten edes pärjään elämässä. Kaikki vaan sitten menikin niin ja välillä olen kiitollinen vaan siitä, että olen elossa ja järjissäni. Kaikki eivät ole. En silti tahtoisi valittaa, mutta kyllä nämä asiat pelottavat ja vanhempani eivät tavallaan koskaan ymmärrä tätä kaikkea. Eivät ymmärtäneet silloin aiemmin  kun olisin apua tarvinnut ja vielä vähemmät nyt kun minun pitäisi olla entistä vahvempi ja pärjäävämpi rohkea ihminen. Ehkä sekin helpottaisi vähän jos tavallaan puhuisimme samaa kieltä ja ymmärtäisimme toisiamme paremmin. Joskus olisi mukavaa, että kelpaisi heikkonakin ja voisi olla oma itsensä. Pahoittelut jos valitan liikaakin.

Halaus sinulle. Ei menyt. Sulla on kuule vielä pitkä elämä edessä ja ehdit tehdä siitä vielä sellaisen kuin haluat. Älä anna muiden ihmisten ilkeillä sinulle. Kaikilla meillä on omat haasteemme, mutta juna ei ole mennyt!

Itselläni ei myöskään ollut, ei edes tutkintoa. Syynä myös masennus tai se etten oikein pärjännyt elämässä.. pitkä tarina. Pahimmillani olin jopa asunnoton. Pääsin onneksi ekaan työpaikkaan harjoittelijaksi kolmekymppisenä. Nyt reilu nelikymppisenä olen maisteri ja aika vaativissa asiantuntijahommissa jo ties kuin monetta vuotta.

Onneksi en kuunnellut kaltaisiasi lannistajia vaan päätin yrittää ja pärjätä. Ja minähän pärjäsin.

Koska töitä ei yksinkertaisesti ole! Piste!

Vierailija kirjoitti:

Tuttavapariskunnallla on kolmekymppinen tytär joka ei ole päivääkään töitä tehnyt. Vanhemmat ovat rikkaita ja tytär on ainoa lapsi. Hänelle on ostettu hieno asunto, auto ja vanhemmat maksavat kaikki menot. Aikanaan sitten perii vanhempansa eli tuskin mitään työtä koskaan tarvitseekaan tehdä.

Minun katkera tätini ajattelee minusta juuri näin :D Ei voisi vähempää pitää paikkaansa nämä oletukset. Vanhempani ovat ilmoittaneet minulle, käyttävänsä kaiken omaisuutensa ennen kuolemaansa itseensä. Ja hyvä niin, että ei tarvitse ainoana lapsena heitä yksin hoitaa, vaan voivat ottaa ulkopuolisen hoidon itselleen yms. Näin ajattelevat minun miljonäärivanhempani. Köyhemmissä perheissä lapsille halutaankin ilmeisesti jättää jotain :D t.rikkaan perheen tytär

Piipuu kirjoitti:

Itselläni ei myöskään ollut, ei edes tutkintoa. Syynä myös masennus tai se etten oikein pärjännyt elämässä.. pitkä tarina. Pahimmillani olin jopa asunnoton. Pääsin onneksi ekaan työpaikkaan harjoittelijaksi kolmekymppisenä. Nyt reilu nelikymppisenä olen maisteri ja aika vaativissa asiantuntijahommissa jo ties kuin monetta vuotta.

Onneksi en kuunnellut kaltaisiasi lannistajia vaan päätin yrittää ja pärjätä. Ja minähän pärjäsin.

Ihana tarina<3 Lannistajat ja masentajat on pahempia, ja hei eivät halua että ihmiset pärjäävät ja nousevat heidän ylitseen :D Ihanaa että sinä pärjäsit ja uskoit itseesi<3

Riippuen siitä missä asuu ja mitä suhteita on työnantajiin, töitä joko on tai ei ole tarjolla. Monesti on niin että työpaikkailmoituksia on satoja, mutta sitten haastatteluissa sanotaan suoraan että hakevat vain kun laki pakottaa, vaikka heillä on jo ihminen työhön tulossa, että kiitos ja hyvästi.

Itse sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön yliopistoaikana, opiskelut loppuivat mielisairaalajakson jälkeen, onnistuin myöhemmin aikuisiällä kouluttautumaan laborantiksi, mutta vaikka paikkakunnalla on alan työpaikkoja, ei niihin haluta ihmistä jolla ei ole alan työkokemusta (millä sitä saisi kun ei saa niitä harjoittelupaikkojakaan?), ja suurin osa "hanttihommista" on joko puhelinmyyntiä (mikä ei sopisi ollenkaan kun inhoan puhelinmyyjäsoittoja itsekin) tai nollasopimuksella siivoamista/hyllyjen täyttelyä automarketissa, missä taas tulee vastaan se, että välilevytyrän vuoksi selkä ei kestä nostelua eikä moniakaan työasentoja jotka noissa töissä olisi välttämättömiä. Kaupan kassaksikaan ei oteta ilman alan koulutusta.

Ahdistus, masennus ja molemmista johtuva stressinsietokyvyn puute ovat ajaneet minut vielä toistaiseksi määräaikaiselle sairauskyvyttömyyseläkkeelle. Odottelen että minusta tulee tarpeeksi vanha että saan pysyvän sairauskyvyttömyyseläkkeen, minkä jälkeen voin kehitellä jotain sivutuloa vaikka kissanleluja kutomalla ja myymällä, kun ei tarvitse peruselämiseen tarvittavista rahoista stressata.

Vierailija kirjoitti:

Piipuu kirjoitti:

Itselläni ei myöskään ollut, ei edes tutkintoa. Syynä myös masennus tai se etten oikein pärjännyt elämässä.. pitkä tarina. Pahimmillani olin jopa asunnoton. Pääsin onneksi ekaan työpaikkaan harjoittelijaksi kolmekymppisenä. Nyt reilu nelikymppisenä olen maisteri ja aika vaativissa asiantuntijahommissa jo ties kuin monetta vuotta.

Onneksi en kuunnellut kaltaisiasi lannistajia vaan päätin yrittää ja pärjätä. Ja minähän pärjäsin.

Ihana tarina<3 Lannistajat ja masentajat on pahempia, ja hei eivät halua että ihmiset pärjäävät ja nousevat heidän ylitseen :D Ihanaa että sinä pärjäsit ja uskoit itseesi<3

Kiitos kommentistasi - tuli hyvä mieli :)

Tekstisi perusteella palkkaisin mieluummin siskon tyttösi töihin, kuin noin ilkeän asennevammaisen ihmisen. Häpeä.