Kuinka moni teistä todella uskoo olevansa loppuelämänsä miehensä kanssa?

Meillä on niin samanlainen arvomaailma. Mie just totesi taannoin että jos hänen täytyisi viettää pitkiä aikoja kaksin pienessä veneessä, hän ei varmaan kestäisi seuranaan ketään muuta kuin minut. Minä ottaisin varmaan oman äitini:-) Meillä on sama ammattikin, se tekee helpommaksi ymmärtää toista. Ainoa uhka jonka keksin on se, että välillä siedän huonosti mieheni raivonpuuskia. Hän raivostuu nopeasti ja leppyy yhtä nopeasti. Minun on vaikeampi unohtaa niin helposti. Mies nalkuttaa kotitöistä, purkaa harmiaan minuun. Toisaalta, aika harvoin annan hänelle siitä palautetta. Pari viikkoa sitten suutuin siihen todella ja sen jälkeen onkin taas mennyt aika hyvin. Eli kyllä palautekin menee hänelle perille jos vain sitä viitsisi antaa...

Exän kanssa meni tosi hyvin ja luulin, ettei sairas mies minua jättäisi, mutta niinpä vain meni ja otti löysi uuden työpaikaltaan ja mielenterveyskin horjui.



Nykyisen kanssa menee hyvin. Pahinta uhkakuvaa vaikea sanoa. Mistä sitä koskaan tietää, jos toinen pettää, alkaa väkivaltaiseksi tai vaikka ajautuu lääkkeiden väärinkäyttäjäksi tai mielenterveys pettää. Musta ei ole vannomaan enää, et en eroa koskaan. Se voi käydä, mut toisaalta en mä ajattele, et tää voi loppua milloin vaan, kun pitäähän tämä elämä elääkin. Parisuhteen uhkista ehkä ikävin on läheisen ihmisen uhka, mut sekin saataneen hallintaan.

Meillä on tosi vahva liitto. Ainoa, mikä on sen saanut natisemaan on ollut valtavan pitkät ja piinaavat työrupeamat ja tekemäni 16 tuntiset päivät yhdistettynä pieneen lapseen ja mieheen kotona sekä väsyneeseen äitiin, joka tulee töistä kotiin nukkumaan tuoden pikaruokaa tullessaan.



Nyt olen tajunnut hetkeksi pysähtyä. Edellinen työpiina kesti 11kk ja oli jokapäiväistä, myös viikonloput. Olen yrittäjä ja aina kova työ ei tuottanut edes tyydyttävää palkkaa. Se vaatii uskoa itseensä ja puolisoonkin.



Nyt olen ollut kuukauden vapaalla. Alkuun olin kärsimätön, enkä osannut pysähtyä ollenkaan, sitten pysähdyin totaalisesti ja nyt alan pikkuhiljaa palautua siihen malliin, kun olin joskus äitiysloman aikoina..

Ollaan oltu yhdessä yli 7v ja niistä 2v naimisissa. Toinen lapsi tulossa pian ja talo valmistuu syksyllä. Välillä toinen ärsyttää, mutta kyllä sitä rakastaa ihan kauheesti ja haluaa, että lapsilla olis lähellään molemmat rakastavat vanhemmat. Vaikka ollaan vielä nuoria, niin uskon, että tää kestää hautaan asti :)

Miehelläni on aivan minimaalinen sosiaaliturva eikä hän ole pystynyt maksamaan itselleen lainkaan eläkettä. Jos hän esim. sairastuu kroonisesti niin hänen elättämisensä käy minulle raskaaksi. Kun eroaisimme, hän saisi yhteiskunnan tukea.

Uskon oikeasti, että kuolema meidät erottaa. Suurin pelkoni onkin se, että toinen meistä kuolee liian aikaisin...



Olemme olleet yhdessä teineistä asti ja parikymppisinä meillä oli puolen vuoden tauko. Kun palasimme yhteen, niin päätimme, että olemme yhdessä lopun ikäämme.

Olen lukenut paljon tarinoita, joissa rakkaus on ns. kuollut, mutta on haluttu tehdä työtä suhteen eteen ja nostettu suhde ja rakkaus uuteen kukoistukseen. Asialle voi tehdä paljonki! Niin että molemmat yrittävät. Päivittäin pieniä rakkauden osoituksia, haleja, kiinnostua toisesta uudelleen! Yritystä se vain vaatii ja motivaatiota.

Vierailija:

Miehelläni on aivan minimaalinen sosiaaliturva eikä hän ole pystynyt maksamaan itselleen lainkaan eläkettä. Jos hän esim. sairastuu kroonisesti niin hänen elättämisensä käy minulle raskaaksi. Kun eroaisimme, hän saisi yhteiskunnan tukea.

Sekä mieheni että minä maksamme veroja joka kuukausi. Sosiaaliturva on myös meitä varten.

Niilläkin muistaakseni suhde korjaantui myöhemmin.

Vierailija:

Olen lukenut paljon tarinoita, joissa rakkaus on ns. kuollut, mutta on haluttu tehdä työtä suhteen eteen ja nostettu suhde ja rakkaus uuteen kukoistukseen. Asialle voi tehdä paljonki! Niin että molemmat yrittävät. Päivittäin pieniä rakkauden osoituksia, haleja, kiinnostua toisesta uudelleen! Yritystä se vain vaatii ja motivaatiota.

Jos teet feikkiavioeron sen takia, että saatte yhteiskunnan tukia, se on verovarojen huijaamista. Liuuletko, että maksat muka niin paljon veroa, että siitä riittää palveluihin ym. ja sitten vielä teidän huijauksiin....senkö takia niitä veroja sun mielestä maksetaan, että voidaan sitten myöhemmin tehdä vale-avioero????? Aika moraalitonta jengiä...

Vierailija:

Sekä mieheni että minä maksamme veroja joka kuukausi. Sosiaaliturva on myös meitä varten.

Jos oltais asuttu samassa asunnossa, niin vakavasti vammautunut sairauden myötä mieheni ei olisi saanut mitään tukea kotiin. Siinä sitten olisin ollut 35-vuotiaan miehen omaishoitaja ja yrittänyt samalla tienata Helsingissä perheen elatuksen ja hoitaa lapset. Mikäli mies olisi asunut itsekseen, niin hän olisi saanut täysin avustajan.



Kyse ei ole aina rahallisesta huijaamisesta vaan ihan oikeasta perheen jaksamisesta. No, sittemmin erottiin ihan oikeasti, joten mitään taktikointia ei perheemme harrastanut. Niin ja mitä tuohon avustajaan tulee, niin ex maksoi yksistään omista tuloistaan 27000 euroa vuodessa veroa, joten sillä olisi voinut kuvitella maksavansa vaikka 500 euroa kuussa maksavan osa-aikaisen avustajan että perheen henkinen ja fyysinen rasittavuus ei olisi mennyt liian rankaksi. Älkää tuomitko, jollette itse ole joutuneet näiden yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle vaikean sairauden kohdatessa. Uskomatonta on sekin, että jos sinulle tulee syöpä, niin katsopa tarkkaan, että missä kunnassa asut. Parhaan hoidon saat joissain kunnissa, joissain kunta maksaa osan lääkkeistä ja osa pitää maksaa itse ja sitten on joitain kuntia, joissa ei parasta hoitoa saa mitenkään muuten jos ei ole yksityistä varaa käyttää.

Tilastollisesti mieheni kuolee ennen minua, mutta kuolemaan asti olemme yhtä. Olemme jo selvinneet kaikanlaisista koettelemuksista.

vaikka aina vähän väliähän sitä saa tehdä " välitilinpäätöstä" suhteessa.

Oikeasti en osaa kuvitella olevani ja asuvani kenenkään muun kanssa kun mieheni.



Toivottavasti saadaan olla yhdessä vielä mummona ja pappanakin. Sittenhän sitä olisi aikaa enemmän yhdessäoloon kun nyt töitten, opiskelujen, lasten, koirien, harrastusten viedessä aikaa yhdessäololta.

Ei ole mitään uhkaa - kummallakaan :)