Mikä pakko naisten on saada alituiseen rakkaudentunnustuksia?

Vierailija kirjoitti:

Olen epävarma, ja myös sitä mieltä ettei se rakkauden tunnustaminen kulu jos sitä nyt ei tyyliin kerran tunnissa pidä tehdä. Voi tehdä paitsi sanallisesti, myös teoilla, pääasia että tekee selväksi että välittää ja arvostaa. Jollekin se voi olla "huomenta rakas", toiselle se että tuo yllätyksenä kaupasta toisen lempparisuklaata, kolmannelle se että korjaa toisen lempparitakin hajonneen vetoketjun. Se, että osoittaa rakastavansa ei vaadi mahtipontisia eleitä, vaan voi olla hyvinkin arkista, eikä se vähennä niiden tunnustusten merkitystä.

Voisi niitä mahtipontisia eleitäkin olla edes kerran viidessä vuodessa.

No tätä voit miettiä kun olet yksin eikä yksikään parisuhteesi ole toiminut. Olisiko sittenkin ollut niin että se rakkauden tunnustaminen "jatkuvasti" vaikka edes viikoittain olisi ollut järkevää? Toinen olisi tiennyt että rakkaus ei ole loppunut eikä olisi lähtenyt etsimään sitä muualta, luultuaan ettet enää rakasta.

Miksi miesten pitäisi saada seksiä koko ajan?

Niih.

Jos se ei riitä että ostaa kerran vuodessa Nesteeltä kukkasen, niin ei tosiaan vastarakkautta löydy.

Vierailija kirjoitti:

Miksi miesten pitäisi saada seksiä koko ajan?

Niih.

Tuo tuossa on ollut jo pari minuuttia ilman, ei ne ihan koko ajan jaksa, niih.

Itsestäni tulee kyllä helposti epäluuloinen jos toinen hokee jatkuvasti rakastavansa, etenkin jos se ei käytöksessä tule esille.

Siinä olen ap:n kanssa samaa mieltä että sanat ovat sanoja. Minulle teot merkitsevät enemmäb

Minusta on ihanaa kuulla rakkauden sanoja ja haluan sanoa itse myös. Jos toinen ei niitä sanoja sano niin se on jo kiusaa, kun tietää minun haluavan kuulla niitä. Se myös on tärkeää. Jos sanon rakastavani ja toinen ei sano mitään.

Vierailija kirjoitti:

Koska itsetunto on lytätty lapsesta asti. Tarvitsee vakuuttelua, että toinen rakastaa. Käytännössä mies saa naisen kun naisen hokemalla rakastavansa, koska suurimmalla osalla on itsetunto pohjamudissa.

Häh?

Miten niin "mies saa naisen kun naisen hokemalla rakastavansa, koska suurimmalla osalla on itsetunto pohjamudissa"?

Poljetaanhan suomalaiset pojat ja miehetkin samalla tavalla maan rakoon heti siitä lähtien kun oppivat ymmärtämään puhetta, ihan samalla tavalla kuin tytöt ja naisetkin, kun tässä samassa ylen vihaisessa ja lannistavassa kulttuurissa eletään molemmat sukupuolet. Mutta miten tuo rakastamisen kuulemisen haluaminen (Noinkohan se täytyy muotoilla?) on lähes yksinomaan naisten tarve, jos se tästä yleisestä ja yhtäläisestä lyttäyskasvatuksesta on lähtöisin?

Tosin, ehkä se ei olekaan kaikkien naisten ominaisuus, eikä edes suurimman osan (siis ei edes yli 50%:n), mutta nämä kiinnittävät enemmän huomiota kuin se "harmaa eminenssi" joka moista ei kaipaa?

Ja toisaalta lähes 100% miehistä pitää kiusallisena ja vaivaannuttavana, jos sellaisen kohteeksi itse joutuu naisen osoittamana?

Yök, noloa puolin ja toisin kaikki tyynni.

Mun mielestä sellainen jenkkityylinen "I love you" joka soittelun päätteeksi menee vähän yli. Mutta kyllä se silti pitäisi joskus edes sanoa. Tärkeintä on kuitenkin se että sen osoittaa huomioimalla kumppaniaan päivittäin pienin teoin. Ei niin, että eletään kuin kämppikset ja sama kuin ei toista olisikaan. Kyllä siinä alkaa miettiä, että miksi me edes ollaan yhdessä jos on toiselle kuin ilmaa.

Toki kaikki eivät vaan ole romantikko tyyppejä. Joitakin suorastaan ällöttää kaikki lepertely ja söpöily. Esimerkiksi äitini on sellainen. Kuitenkin hän on ollut vuosikymmeniä onnellisessa avioliitossa. Heillä menee ihan hyvin koska ovat isäni kanssa samanlaisia "jäyhiä."

Mutta minä olen erilainen kuin he. Minä tarvitsen sellaista arjen romantiikkaa, että söpistellään yhdessä. Se ei tarkoita mitään ylenpalttista, vaan sellaisia pieniä huomionosoituksia arjessamme. Mua on oikeastaan todella helppo miellyttää. Vain pieni teko tai sana niin hyrrään sen voimalla ihan innoissani ja teen kaikkeni miestäni miellyttääkseni. Jotkut vaan on romantikkoja luonnostaan ja elävät sen voimalla.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä sellainen jenkkityylinen "I love you" joka soittelun päätteeksi menee vähän yli. Mutta kyllä se silti pitäisi joskus edes sanoa. Tärkeintä on kuitenkin se että sen osoittaa huomioimalla kumppaniaan päivittäin pienin teoin. Ei niin, että eletään kuin kämppikset ja sama kuin ei toista olisikaan. Kyllä siinä alkaa miettiä, että miksi me edes ollaan yhdessä jos on toiselle kuin ilmaa.

Toki kaikki eivät vaan ole romantikko tyyppejä. Joitakin suorastaan ällöttää kaikki lepertely ja söpöily. Esimerkiksi äitini on sellainen. Kuitenkin hän on ollut vuosikymmeniä onnellisessa avioliitossa. Heillä menee ihan hyvin koska ovat isäni kanssa samanlaisia "jäyhiä."

Mutta minä olen erilainen kuin he. Minä tarvitsen sellaista arjen romantiikkaa, että söpistellään yhdessä. Se ei tarkoita mitään ylenpalttista, vaan sellaisia pieniä huomionosoituksia arjessamme. Mua on oikeastaan todella helppo miellyttää. Vain pieni teko tai sana niin hyrrään sen voimalla ihan innoissani ja teen kaikkeni miestäni miellyttääkseni. Jotkut vaan on romantikkoja luonnostaan ja elävät sen voimalla.

Joo, tuli mieleen omat vanhemmat. Nyt jo 60+ ikäisiä. He eivät ollenkaan ymmärrä mun romantiikan nälkääni, koska heidän mielestään parisuhde on hyvä jos on hankittu yhdessä omaisuutta ja pysytty yhdessä. Heidän ikäluokalla on aika sellainen turvallisuuteen liittyvä ajatus hyvästä parisuhteesta, koska ovat eläneet kovempia aikoja. Minä taas en osaa ajatella niin, että olen onnellinen jos mulla vaan on hieno talo, auto, mökki ja vene. Ja kumppani jonka kanssa hankkia ne. 

Nykyaikana materiaa on liikaakin, niin ei sille osaa antaa enää samalla tavalla arvoa. Onni tulee ennemminkin ihmissuhteista ja niiden laadusta. En etsi miestä sen perusteella, että hänen kanssa saan turvattua elämäni materialla, varsinkin kun perin sen kaiken kuitenkin vanhemmiltani.

Koska elokuvissa tehdään niin. Ja jos elämä ei mene kuten elokuvissa, niin elämä on pilalla.

Vierailija kirjoitti:

Koska itsetunto on lytätty lapsesta asti. Tarvitsee vakuuttelua, että toinen rakastaa. Käytännössä mies saa naisen kun naisen hokemalla rakastavansa, koska suurimmalla osalla on itsetunto pohjamudissa.

No eihän tässä ole niin mitään järkeä. Ensinnäkin kaikki naiset eivät ole kasvaneet huonoissa perheissä. Ja toiseksi, jos itsetunto on ihan pohjamudissa, ei todellakaan USKO jos joku mies sanoo rakastavansa.

Vaatii edes jonkinlaista itsetuntoa jotta voi uskoa, että joku todella voi rakastaa juuri minua.

Eikä ne hyvän itsetunnon omaavat naiset todellakaan usko mitään rakkauslepertelijöitä noin vain, joten siitä vaan yrittämään, jos kerran nainen kuin nainen on tuolla metodilla voitettavissa.

Ei minulle ole ollenkaan tärkeää kuulla. Minulle on tärkeää saada sanoa se, ihan kaikille läheisilleni.

Kerronkin siis ihan kaikille läheisilleni, ystävillenikin, että ovat mulle rakkaita ja tärkeitä. Usein. Haluan, että mulle erityiset ihmiset todellakin tietävät ja tuntevat jokainen hetki, epäröimättä, että ovat mulla rakkaina mielessä.

Mitäs jos sun nainen jää auton alle heti huomenna, ap? Kaduttaako, että kerroit rakastavasi vain silloin joskus aikoinaan? Aina ei tule tilaisuutta kertoa uudestaan.

Hmm. Ap, en näe asiaa noin. Eli minun mielestäni se lämpö ja rakkaus vain tuntuu. Se välittyy.

Silmien kautta, lämmin katse, huolehtiminen, rinnalla olo. Kun heikkona, tukeva.

Kontakti, läsnäolon tunne.

Yhteinen, sanaton lämpö.

Eli näin naisena, en kaipaa sanoja vaan lämmintä asennetta ja tekoja.

Rakastettu olo on myös turvallinen olo.

Vierailija kirjoitti:

Koska elokuvissa tehdään niin. Ja jos elämä ei mene kuten elokuvissa, niin elämä on pilalla.

Tuskin elokuvat tähän liittyy. Vääränlaiset ihmiset vaan ovat yhdessä. Jotkut on vaan luonteeltaan tunneihmisiä, jotkut järki-ihmisiä. Esimerkiksi itse tunnen montakin ihmistä, joilla on ollut parisuhteita, osalla pitkiä, osalla lyhyitä, mutta kuulemma eivät ole koskaan olleet rakastuneita, eivätkä edes tiedä miltä rakastuminen tuntuu. Kysyvät minulta ihmeissään, että mitä se sellainen on ja miltä se oikein tuntuu.

Minusta taas on ihan käsittämätöntä kuinka ihmiset voivat edes päätyä parisuhteisiin ilman minkäänlaista rakastumisen tunnetta. Ovat kuulemma vain järjellä valinneet itselleen sopivan kumppanin. Minulle sellainen on ihan uskomatonta.

Siis en toki ihan holtittomasti rakastu kehen tahansa itsekään ja monesti olenkin joutunut pakittamaan järjellisistä syistä (esimerkiksi mies on ollut varattu), mutta en silti ymmärrä kuinka joku voi edes päästää toisen koskea itseään ilman rakastumista. Yksikin lapsuudenystäväni on jo lähes 50v ja aina ollut sellainen "kakkosnainen" koska ei hän rakastu miehiin, hän vain on miesten kumppani jotenkin "järjellä ajateltuna" kuten mulle kertoo. Ei osaa rakastua. Mua pitää ihan kummallisena kun olen romantikko. Ei hän ymmärrä mua ollenkaan. No en kyllä minäkään häntä =D

Vierailija kirjoitti:

Ei minulle ole ollenkaan tärkeää kuulla. Minulle on tärkeää saada sanoa se, ihan kaikille läheisilleni.

Kerronkin siis ihan kaikille läheisilleni, ystävillenikin, että ovat mulle rakkaita ja tärkeitä. Usein. Haluan, että mulle erityiset ihmiset todellakin tietävät ja tuntevat jokainen hetki, epäröimättä, että ovat mulla rakkaina mielessä.

Mitäs jos sun nainen jää auton alle heti huomenna, ap? Kaduttaako, että kerroit rakastavasi vain silloin joskus aikoinaan? Aina ei tule tilaisuutta kertoa uudestaan.

No sanotko vaikka puhelun päättyessä kavereillekin aina "mä rakastan sua"? En tajua yhtään miksi tämä pitäisi kuusi kertaa päivässä sanoa edes puolisolle, kyllä se kumppani sen tuntee että rakastat, jollet ole jotenkin epänormaalin estynyt. Jos mulle hoettais koko ajan rakastan sua se alkais todellakin ärsyttää eikä tuntuis merkitsevän mitään.

Meillä menny aina toisinpäin, miehet olleet suhteessa tosi epävarmoja ja ovat kertoneet herkästi tykkäävänsä ja rakastavansa. Itse tullut sellainen fiilis, että jääkö toi toinen jostain paitsi kun en sano takaisin, tai enemmän sellanen olo että ne miehet kaipaa sitä että sanoo että olet ihana, tärkeä ja rakas vaikka ei (vielä) olisikaan. Menee molemmin päin, riippuu varmaan yksilöistä.

Johtuu huonosta itsetunnosta ja epävarmuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Johtuu huonosta itsetunnosta ja epävarmuudesta.

Voi johtua siitäkin, varsinkin nuoren ihmisen kohdalla koska nuoruuteen kuuluu aina epävarmuus, kukaan ei synny valmiina. Kuitenkin voi olla kyse myös siitä, että on vaan erilaiset temperamentit yhdessä. Ihmiset on niin erilaisia. Jotkut ovat tosi tunteellisia ja herkkiä. He kaipaavat enemmän huomiota ja saavat myös nautintoa huomion antamisesta. Yleensä tunteellisuus liitetään enemmän feminiinisyyteen, mutta ei tämä ole oikeasti edes sukupuolisidonnainen juttu. Vaikka naisissa oletettavasti on enemmän tunneherkkiä yksilöitä.

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni tulee kyllä helposti epäluuloinen jos toinen hokee jatkuvasti rakastavansa, etenkin jos se ei käytöksessä tule esille.

Siinä olen ap:n kanssa samaa mieltä että sanat ovat sanoja. Minulle teot merkitsevät enemmäb

Miksei voi olla sekä sanoja että tekoja? Miksi niitä sanoja nimenomaan täytyy pihdata? 

Ei ole vielä muuten vastattu siihen kysymykseen - milloin ne sanat sitten "oikeasti" merkitsevät jotain? Kun niitä kerran pitää niin säästeliäästi käyttää.