Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
60-70 luvun naiset. Onko se ollut kuinka yleistä, että tämän ajan isät on kohdellut asiattomasti?
30.07.2020 |
Olen aika paljonkin järkyttynyt, koska isäni alkoi kuolinvuoteellaan pyytelemään anteeksi, hänen minuun kohdistuvaa asiatonta kohtelua, kun olin lapsi ja teini. Hän oli kuulemma keväällä yrittänyt itsemurhaakin asian takia. Se siis laitettiin vaan vanhan höperön miehen lääkkeiden yliannostukseksi. Hän on kuulemma tuntenut niin huonoa omatuntoa asiasta, että viimeiset 3 vuotta hautonut itsemurhaa. Eli hän alkoi huomautella joitain kertoja rintojen kasvusta, vilautteli minulle selkeän asiattomasti, kun hän tuli saunasta. Ja ainakin kerran kouraisi takapuolesta kun olin jo 16 tai 17.sta. Sitten ne loppuivat. Jotenkin olen pääosin ajatellut, että tuon ajan henki oli hmm.. jotenkin erilainen ja vääristynyt. Eli isät ei ollut niitä isiä, joita nykyään ovat. Kokemuksia??
Kommentit (48)
Hyväksikäytettynä ja vertaisena olen usein kuullut, ettei tekijät kadu tai pyydä anteeksi. Miehet on poikkeuksetta vähätelleet tekojaan tai kieltävät täysin.
Teon kohteiksi joutuneet voi olla vaikeasti traumatisoituneita ja saattaneet päätyä jopa itsemurhiin, mutta ei tekijät. Heitä ei paina mikään.
APn tapauksessa on kyse jostain muusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on taas tilanne et mietin, kuinka jatkan ja jaksan. Mieluummin kai olisin halunnut ajatella, että iskä teki ne asiat vahingossa, ajattelemattomasti. Nyt kun sanoi, että kokee hirveää tuskaa ja masennusta, että ahdisteli mua, niin tuntuu oikeastaan pahemmalta. Mieluummin olisin ajatellut, että oli ollut ajattelematonta tsoukkia. Mut kun oli yrittänyt tappaa itsensä, niin eihän se ollutkaan.
Olen mies ja syntynyt v. 1967. Minulle valkeni vasta pitkälle aikuisiällä että äitimme tavat eivät olleet arkipäivää muiden kodeissa. Äitini "unnutti" minut ja pikkuveljeni uneen 3 vuotiaasta n. 17 vuotiaaksi, eli siis tyydytti kädellään loppuun saakka. Luulin että tämä on normaalia jokaisessa perheessä.
Vierailija kirjoitti:
Olen mies ja syntynyt v. 1967. Minulle valkeni vasta pitkälle aikuisiällä että äitimme tavat eivät olleet arkipäivää muiden kodeissa. Äitini "unnutti" minut ja pikkuveljeni uneen 3 vuotiaasta n. 17 vuotiaaksi, eli siis tyydytti kädellään loppuun saakka. Luulin että tämä on normaalia jokaisessa perheessä.
Voi kammotus. Mikä on sopivaa ja minkä hyväksyy vain siksi kun on vanhempi johon pitäisi luottaa, on vaikeaa. No ehkä meidän on helpompi hyväksyä sitten se, kun se vanhempi kuolee. Koska muuten se sattuu, ja helvetisti.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tältä musta nyt tuntuu. Pelkäsin kuollakseni, että isäni kuolee, mutta hänen avautumisensa ja anteeksipyyntö sai tuntemaan, että ehkä en tunnekkaan, että maailma loppuisi.
Ap.
Käyn nyt varmaan läpi kaikki tunteet ja vaiheet, mitä voi olla. Ollut painajaismainen päivä.
Ap.
Alue: Aihe vapaa
Alistamalla kasvattaminen on ollut kasvatuskeino.
Isäni naamioi insestin muka normaaliksi. Ettei kielarit mitään, osasi kyllä katsoa ettei muut näe. Hyväksikäytössä ei ole kyse seksistä vaan vallankäytöstä.
Pahaa tapahtui paljon, mutta creepyintä oli se tuijotus, jota ei voisi käsittää väkivallaksi, mutta se oli vallankäyttöä väkisin. Äijä kyyläsi taukoamatta hullun kiilto silmissä, kontrolloi, kauko-ohjasi katseella.
Sitä henkistä väkivaltaa ei olisi voinut todistaa mitenkään, mutta se fyysisen väkivallan uhka ja kauhun tunne, että jotain kamalaa tapahtuu, mutta ei tiedä mitä. Kaaos-olo. Ylivireystila.
Insestistä voi jäädä omituinen yhteys, joka ei lopu vaikka muuttaisi kotoa.
Aikuisena sitten vallanhaluiset kiusaajat ja narsistit näkee ketä on helppo kiusata.
Helvetit käytyäni en enää katso ketään pelokkaasti, enkä ole kenenkään kontrolloitavissa. Isä on vanha ja alkanut itkeskellä, kun ei enää voi hallita minua.
Toki hänelläkin on voinut olla kurjaa ja varmasti joku emotionaalinen vaje, mutta ihmiset voi silti selvitä vaikeista oloista ilman että täytyy vahingoittaa muita. Mikään ei oikeuta väkivaltaan.