Mikä minua vaivaa? En siedä enää mitään ihmisuhteita.

Jokaisella on oikeus tuntea toisinaan noin, ei elämä siihen lopu.

Miksi se olisi ongelma?   Itse olen aina ollut erakkoluonne enkä harrasta ihmissuhteita. Elämä on oikein mukavaa näin, eikä mikään laki vaadi ketään olemaan ihmissuhteissa.

Sama täällä. Jotenkin olen niin kyllästynyt loputtomaan itsestä puhumiseen.  En ole edes omasta mielestäni erityisen kiinnostava ihminen enkä tee mitään erityistä, niin eipä ole sitten mitään puhumistakaan. Muiden jutuistakaan en kiinnostu kun ne koskevat enimmäkseen omaa henkilöhohtiata elämää ja tekemisiä. Olen ajatellut lähteä harrastamaan jotain, jospa siinä se keskustelu pysyisi asiakeskeisenä, eikä minä minä minä keskeisenä. Harmikseni en osaa erakoituakaan. 

Mulla vähän samaa, ei noin laajasti. Tää korona-tilanne on saanut huomaamaan miten itsekkäitä ja piittaamattomia ja ilkeitä monet ihmiset ovat, myös sellaiset päällisin puolin kivat. Ja se on aiheuttanut tunteen, etten kovin kaipaa ihmissuhteita, toisaalta oma perhe ja muutama ystävä on tuntuneet entistäkin kullanarvoisemmilta, kun tajuaa miten ilkeää porukkaa on maailma täysi, osaa todellakin arvostaa niitä ihania ihmisiä.

Mutta sellainen entisenlainen sosiaalisuus ja ihmisrakkaus on jotenkin hävinnyt.

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella on oikeus tuntea toisinaan noin, ei elämä siihen lopu.

Kyllä elämä tähän loppuu. Jos jo 29 vuotiaana on umpikyllästynyt ja umpiuupunut arkeen, työelämään, ihmisiin. Enkä aio lisääntyä vaikka lapset ovat ihania.

Olen vetäytynyt kaikista ihmissuhteista ja ensimmäisten kuukausien ahdistuksen jälkeen on ollut yhtä juhlaa.

Mulla tämä korona-aika (ja etenkin tämä turha pitkittyminen) on aiheuttanut ihan samanlaisia tuntemuksia ja tavallaan tehnyt olosta tosi toivottoman. Tai siis saanut ihmettelemään sitä, että miksi (ainakaan enää) edes haaveilisi/toivoisi elämältä mitään saati tekisi niiden eteen jotain, kun tyhjän saa pyytämättäkin ja kaikki ponnistelut ja vaivannäkö onkin loppupeleissä ihan turhaa kun kaikki saavutettu voidaankin viedä ihan naps vaan pois eikä kukaan edes pyydä anteeksi aiheutunutta vahinkoa.

Itsellä oli siis vihdoinkin hyvin selvät sävelet tulevaisuudesta ja tarkoitus aloittaa elämä puhtaalta pöydältä nyt kesällä, mutta niin vaan tämä s¤¤tanan kiinalaisten bioase pilasi/pisti jäihin kaikki suunnitelmat ja nyt olen sitten jumissa tässä entisessä, aiempaakin vääremmältä tuntuvassa elämäntilanteessa ja poispääsy tuntuu entistäkin epätoivoisemmalta. Kaikki mitä tulevaisuuden eteen tein talvella ja alkukeväästä olikin ihan turhaa ja herätti vaan turhaan toivoa paremmasta jota ei sitten ollutkaan saatavilla.

Mulla ollu pidempään just samanlaiset fiilikset ja muutamat deittailut sai kyllä uskoni ihmisiin, miehiin erityisesti, murenemaan lopullisesti. Ei mitään mielenkiintoa enää mihinkään kontaktiin kenenkään kanssa. Tai eläimiä mulla on, ja toivottavasti joku miellyttävä työkin joskus, muuten en kaipaa ihmissuhteita elämääni. Kai mussa joku vika on, että kaikki pahimmat kusipäät hakeutuu mun seuraani vaan loisimaan ja suuttuvat kun jotain vastavuoroisuutta kyselen tai rajoja asetan. Että sellaisia ihmissuhteita mulla, just nyt tässä paikkailen sydäntäni erään vedättäjän jäljiltä ja saa olla viimeinen kerta tämä.

Minulla kevään pitkä lähes täydellinen eristäytyminen aiheutti sen, että en enää osaa tai halua hakeutua ihmisten pariin. Kyllä se ihan ok:lta tuntuu vieläkin silloin kun sitä tapahtuu, mutta en enää vastaa edes viesteihin ja tuntuu kaukaiselta ajatukselta pyytää jotakuta jonnekin. En tiedä, olenko vaan tottunut tähän liikaa ja hyötyisin ihmissuhteiden uudelleen aloittamisesta, vai tykkäänkö oikeasti nykyisestä olotilasta. Yksinäistä on, mutta toisaalta helppoa ja rauhallista.

Vähän on mennyt usko ihmisiin täälläkin. Todellakin pahimpia eivät ole sellaiset ihmiset joista ilkeys näkyy kauas vaan ne pinnallisesti kivat jotka kuitenkin paljastuvat muuksi.

Vielä isompi juttu oli oivaltaa, että kun olen omassa seurassani, minulla on AINA mukavaa. Ei ilkeilyä, ei tylsiä juttuja, ei ärsytyksiä. Arjen pakolliset tehtävät jaksaa kun ajattelee että ne tekee oman hyvinvoinnin eteen, ja lopuksi aikaa voi keksiä kivaa tekemistä. Jos omassa persoonassa jokin ärsyttää, sitä puolta voi alkaa kehittämään vaikka heti. Jos on huono päivä, voin hemmotella itseäni tai parkua kurkku suorana, ei tarvitse esittää kenellekään mitään.

En koskaan sano olevani "yksin", vaan kun tulee puhuttua tekemisistä, sanon positiivisesti viettäväni omaa aikaa, puuhastelleeni sitä ja tätä itsekseni jne. Yksinolosta tulee jotenkin ankea viba, mutta omassa hyvässä seurassa ei todellakaan ole ankeaa.

Itse asun vähintään parinsadan kilometrin päässä sukulaisista ja vanhoista ystävistä. Olen surukseni huomannut että en halua nähdä vaivaa mennä heitä tapaamaan. Menin tädin luo, hän vain kehui lapsenlapsiaan ja poikansa hienoa taloa. En tunne näitä ihmisiä joten kohteliaisuudesta kuuntelin. Sitten menin tapaamaan vanhaa opiskelukaveria, hän laittoi nokkansa taas mun asioihin ja ihmetteli työasioitani. Melkein itkin junassa kotiin päin. Miksi edes menin ja laitoin aikaani ja rahaani tylsiin/ kiusallisiin tapaamisiin. Hirveän voimakas tunne että en halua heitä tavata vaikka muutakaan lähipiiriä ei kauheasti ole.

Täällä myös yksi. En ole ahdistunut, enkä masentunut. Enkä ole ihmisiin pettynyt mitenkään. Kyllä elämä jatkuu.

Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän ihmiset kiinnostavat. Harvalla on mielenkiintoista sanottavaa. Minusta sosiaalisesta ihmisestä on siis tullut asiakeskeinen ihminen.

Sama täällä. Eilen törmäsin lenkillä tuttavaan ja tyhmyyksissäni jatkoimme matkaa yhdessä. Sain kuulla monologia.

Ei jaksa kiinnostaa yhtään. Meni siinäkin 1 H elämästä hukkaan.

En ole itsekään mitenkään erityisen syvällinen ihminen, mutta herrajestas miten tylsää yhdessäkin ryhmässä on kun puheenaiheet vaihtelee laihduttamisesta ja oman ulkonäön mollaamisesta  perhejuhlien leipomuksiin ja siihen mitä tuli salilla tehtyä sekä tuttujen haukkumiseen. Tätäkö se on se sosiaalinen kanssakäyminen josta olen jäänyt paitsi?

Olet ymmärtänyt enemmän

Sinkkinen

Vierailija kirjoitti:

Vähän on mennyt usko ihmisiin täälläkin. Todellakin pahimpia eivät ole sellaiset ihmiset joista ilkeys näkyy kauas vaan ne pinnallisesti kivat jotka kuitenkin paljastuvat muuksi.

Vielä isompi juttu oli oivaltaa, että kun olen omassa seurassani, minulla on AINA mukavaa. Ei ilkeilyä, ei tylsiä juttuja, ei ärsytyksiä. Arjen pakolliset tehtävät jaksaa kun ajattelee että ne tekee oman hyvinvoinnin eteen, ja lopuksi aikaa voi keksiä kivaa tekemistä. Jos omassa persoonassa jokin ärsyttää, sitä puolta voi alkaa kehittämään vaikka heti. Jos on huono päivä, voin hemmotella itseäni tai parkua kurkku suorana, ei tarvitse esittää kenellekään mitään.

En koskaan sano olevani "yksin", vaan kun tulee puhuttua tekemisistä, sanon positiivisesti viettäväni omaa aikaa, puuhastelleeni sitä ja tätä itsekseni jne. Yksinolosta tulee jotenkin ankea viba, mutta omassa hyvässä seurassa ei todellakaan ole ankeaa.

Puit tosi hyvin sanoiksi omatkin fiilikset. Tämä korona-aika on vaan vahvistanut jo aiempaa huomiotani siitä että suurin osa ihmisistä on sellaisia joista kannattaa pysyä mahdollisimman etäällä.

Hymy jonka lahjoitat maailmalle ei tosiaan palaa sinulle takaisin ikinä.

Vierailija kirjoitti:

En ole itsekään mitenkään erityisen syvällinen ihminen, mutta herrajestas miten tylsää yhdessäkin ryhmässä on kun puheenaiheet vaihtelee laihduttamisesta ja oman ulkonäön mollaamisesta  perhejuhlien leipomuksiin ja siihen mitä tuli salilla tehtyä sekä tuttujen haukkumiseen. Tätäkö se on se sosiaalinen kanssakäyminen josta olen jäänyt paitsi?

No älä! Itselle tuotakin parempi "silmien avaaja" olijoutua kuuntelemaan sivukorvalla itselle vieraan naisporukan tapaamista, koska siinä heräsi ihmetys että mitä ihmettä siitä tauottomasta kaakatuksesta ja toistensa päälle puhumisesta voi kukaan oikeasti saada?! Päänsäryn ja v!tutuksen?

Sitten seuraavalla kerralla tajusi, että samanlaista turhaa kaahotusta se omakin tuttavapiiri harrastaa eikä siinä enää meinannut pokka pitää alkuunkaan, kun muisti miltä se "lämminhenkinen lounashetki ystävätärten kesken" ulkupuolisetn silmiin näyttää ja kuulostaa..

Mä en voi sietää mun "ystäviäni". Yks hemm etin pirteä ylisuorittaja alkoi kävellä Helsingin korttelit (kun kerran ei voi matkustaa), jokaiselle käveltlenkille uudet vaatteet, Instagramissa megahehkutukset kuinka hienoja taloja on Helsingissä.

Mä inhoan tällaisia lampaita jotka tekevät asioita silloin kun kehtaa tai on trendissä.

Kokoajan hehkuttamassa tyttöjen reissut. Pelkkä pinnallisuutta päivästä toiseen.

Hän on olevinaan niin kiltti ja hyväntekijä. Petti 3 kaveria, jätti heidät kylmästi ulkopuolelle, kun häntä pyytää ulos niin hän ei koskaan tuu.

Tää corona on vaa paljastanut todelliset kasvot.

IG live story on niin rasittavaa

Up jatketaan!